Olen haaveillut Kaartin Kutosen kiertämisestä ensimmäisestä kierroksesta lähtien. Keväällä 2016 aikataulut eivät sopineet kalenteriini, sillä kiertelin samaan aikaan keväistä Berliiniä. Toisella kerralla kukkaron nyörit olivat niin kireällä, että mitään ei tullut ulos, vaikka kuinka ravistelin. Makumatkan sijaan nuolin omia näppejäni ja kuuntelin kateellisena kaverien kokemuksia. Kolmannella kerralla kyttäsin kärppänä lipunmyynnin alkamista. Kukkaron nyöritkin olivat venyneet ahkerasta pennin venyttämisestä, niinpä Kaartin Kutosen tiketit löysivät viimein tiensä myös meidän taskuihimme.

Lippuja myydään jokaisessa Kaartin Kutosen ravintolassa, tällä kertaa ne ovat Spis, Pompier Espa, Emo, Pastis, Ragú ja OX. Kierros alkaa kaikista kuudesta ravintolasta samanaikaisesti, klo 17.45. Aloituspaikkana toimii paikka, josta lippu on ostettu. Kolmenkymmenen hengen ryhmälle osoitetaan opas, joka kuljettaa nälkäiset läpi makujen kaartin.

Kuvittelin käveleväni aloituspaikalle suihkunraikkaana ja rentoutuneena keskiviikkoisen tanssitunnin jälkeen. Leppeässä kevätsäässä, tennareissa tallustellen ja ponnari niskassa heiluen ihailisin kantakaupungin komeita jugendtaloja ja nauttisin kutkuttavasta odotuksen tunteesta. Illasta tulisi ihana. Sillä mikään ei ole parempaa kuin rakkaudella ja intohimolla taiten tehty ruoka.

Todellisuus lyö märällä rätillä päin naamaa keskiviikkoaamuna. Kello soi 6.30, sillä edellisenä iltana kesken jäänyt oikolukutyö on selätettävä ennen kello yhdeksän puhelinpalaveria. Pari tuntia myöhemmin seison takki päällä eteisessä, ja tajuan, etten ehdi kotiin ennen iltaa, joten olalle on otettava läppärilaukun lisäksi treenikassi ja eväät. HSL:n kausikortin kausikin on sopivasti päättynyt, joten hölkkään puolijuoksua kellarivaraston kautta nappaamaan kypärän päähäni. Onneksi mies oli ehtinyt huoltaa fillarin viikonloppuna. Juostessani pyörätelineille näpytän viestiä töihin: myöhästyn muutaman minuutin tiimipalaverista!

Tanssitunnin jälkeen istun pukuhuoneessa ja tuijotan kännykkääni. Puoli tuntia aikaa ravintolakierroksen alkuun. Tukka pitää vielä pestä ja kuivata, pari sähköpostia lähettää ja päivittää duunin puolesta somekanavia. En tule mitenkään ehtimään. Heitän puhelimen laukkuun ja ryntään suihkuun. Hiuspehko ei suostu kuivumaan minuutissa, meikkaamiseen ei ole aikaa ja välipalakin jää syömättä. Sotken hulluna pitkin Kasarminkatua kohti ravintola Spisiä.

Hien valuessa selkää pitkin astun sisään, saan käteeni viinilasin ja huokaisen. Nojailen pystypöytään ja ehdin klikkailla sekä sähköpostit että somepäivitykset valmiiksi ennen ensimmäisen ruokalajin saapumista nenän eteen. Huh. Ehkä illasta tulee sittenkin ihana.

Spis on tuttu paikka. Olen syönyt siellä pitkän kaavan kautta kerran. Legopalikoille aseteltuja alkupaloja, kuplivaa punaista jälkkäriviiniä ja intiimiä tunnelmaa. Nyt pystypöydissä hengailee 30 tyyppiä ja maistelee alkudrinkiksi kaadettua rieslingiä, haukea ja puikulaperunaa sekä pinot noiria sen kylkiäisenä. Halukkaat pääsevät naukkailemaan vielä Helsinki Distilleryn Tyrni-Gin-likööriä. Hyvä, mutta ehkä vähän pliisu aloitus minun makuuni.

Kolmekymmentä nälkäistä jatkaa matkaansa Pompier Espan edustalle. Ravintola on vielä virallisesti kiinni, mutta avautuu näinä päivinä remontoituna ja entistä ehompana. Nyt päästään istumaan pöytiin. Tablettina toimiva monistettu menu ja ravintolan sijainti kielivät turistikohderyhmästä, mutta lista on silti mielenkiintoinen.

Lasiin kaadetaan jälleen punaista, tällä kertaa tempranilloa. Luvassa on lihaa. Karitsaa kolmella tapaa ei ole ulkonäöltään fine diningin huippua, mutta maku osuu nappiin. Mies äänestää annoksen jatkoon. Ravintolan fiilis on välitön, tänne täytyy palata jonain kesäiltana.

Emossa tunnelma on jäykähkö. Tarjoilijat eivät juurikaan ota kontaktia ja ympäristö on jotenkin kalsea. Syynä saattaa olla Emon lähestyvä muutto, sillä nykyinen tila ja koko talo joutuvat ennen kesää remontin alle.

Ruoka on erinomaista ja piemontelainen dolcetto alba maistuu. Tupalan kyytöistä jauhettu liha pääsee oikeuksiinsa, vaikka mies vähän nuriseekin lisukkeena olevista osterivinokkaista. Hän ei pidä (lötköistä) sienistä. Minuun annos kuitenkin uppoaa, ja pudottaa kärjestä Pompierin karitsan.

Pääruuista paras on kuitenkin vielä tulossa. Ranskalaista bistrotunnelmaa huokuva Pastis tarjoilee roseeviiniä ja mustekalaa. Klassisen yhdistelmän lisäksi lautasella on merirapukastiketta ja chorizoa.

Tiedän monia, joita mustekalan lonkerot ällöttävät, mutta minä en ole yksi heistä. Mustekala on rapeaa ja maut tasapainossa. Rosee on hedelmäistä ja kesäisen raikasta. Paras yhdistelmä tähän mennessä, sanon minä. Mies ei allekirjoita.

Tässä vaiheessa viini on jo noussut vatsan pohjalta päähän. Seurueen volyymitaso kasvaa, kun valumme alamäkeen kohti viidettä ravintolaa. Ragú on piilossa sisäpihalla. Nimi on tuttu, mutta sijainnista ei tätä ennen ollut mitään käsitystä. Henkilökunta on hyvällä tuulella, niin mekin. Stressi on lauennut, hymyilyttää jo.

Eteemme kannetaan perunavohveleita, parsaa ja pikkelöityä omenaa. Alkaa olla jo niin hämärää, että ruokakuvista tulee rakeisia. Lasi täyttyy valkoviinillä, kun olen puuteroimassa nenääni. Kun pöytään kannetaan prikallinen limoncelloshotteja, en voi vastustaa kiusausta. Mies googlettaa, miten limoncelloa valmistetaan, päätämme kokeilla sitä kotikeittiössä.

Viimeistä viedään. Astumme tuttuun ja aiemmilla käyntikerroilla erinomaiseksi havaittuun Ravintola OXiin. Kierroksen ainoa kasvisruoka tarjoillaan täällä – avokadoa ja parsaa. Makuaistit ovat jo turtuneet ja harmittaa vähän, sillä tämän annoksen olisin halunnut syödä ensimmäisenä. Ruokajuomaksi on valittu olutta, ennakkoluuloisena hörppään ja nyökkään saman tien hyväksyvästi. Pisteet sommelierille!

Kaartinkaupunkia kiertää yhden illan aikana 180 ruokavierasta. Jokainen syö samat annokset, mutta eri järjestyksessä. Sen sijaan jälkiruoka tarjoillaan vain siinä ravintolassa, joka sattuu kierroksen viimeiseksi. Jokaisessa ravintolassa on siis oma jälkkäri. Jälkimakean ystävänä kyselin kussakin paikassa, mitä he tarjoavat illan lopuksi. Halusin tietää, mistä jään paitsi.

Spisin listalla oli mallasta ja mustikkaa, Pompierissa vegaaninen suklaamousse. Emo, Pastis ja Ragú olivat päätyneet raparperiin, valkosuklaan, suklaaparfaitin sekä jogurttimoussen kera. Ihmettelin ääneen, miksi juuri raparperi, sillä satokausi alkaa Suomessa vasta kesäkuun korvilla. Kuulin, että ainakin Ragún raparperit tulevat Hollannista. Huhti-toukokuu taitaa olla Suomessa jonkinlainen välikausi, jolloin tuoretavaraa on huonommin tarjolla.

Oman iltani kruunaa OX:n jälkiruoka. Vadelmavaahdolla kuorrutettu maitosuklaajäätelö, jonka alle oli piilotettu pistaasikakkua ja lakritsikaramellia. Valloittavan vaaleanpunainen taideteos taisi peitota kaikki tarjoillut pääruuat mennen tullen.

Kaartin Kutonen järjestetään seuraavan kerran syksyllä 2017. Kierros maksaa 100 € ruokineen ja viineineen, lippuja voi ostaa kaikista mukana olevista ravintoloista. Me maksoimme makuelämyksen omasta pussista, mutta jossain vaiheessa selvisi, että suurin osa porukasta söi firman piikkiin. Se latisti hieman tunnelmaa, sillä tuntui, etteivät ihan kaikki osanneet arvostaa sitä, mitä eteen kannettiin.

Konsepti on kuitenkin hieno. Yksi ilta ja kuusi keittiötä. En panisi vastaan, vaikka vastaavia kierroksia järjestettäisiin muillakin alueilla. Miten olisi vaikka Kallio, Punavuori, Kruununhaka tai Teurastamon alue?