Suhteeni pizzaan ei ole yksinkertaisimmasta päästä. Sanotaanko vaikka näin: it’s complicated. Etenkin kotitekoinen pizza oli pitkään pannassa keittiössäni, saatoinpa jättää sen syömättä myös kotibileissä ja illanistujaisissa, jos jotain muuta oli tarjolla. Mistäkö tämä johtuu? No antakaas kun kerron. Tämä on tarina siitä, kuinka siskoni leipoma gluteeniton pizzapohja pakotti minut kääntämään takkini.
Muinaisessa nuoruudessani 1980-luvun lopulla pizza oli suomalaisessa ruokakulttuurissa vielä uusi ilmestys. Pizzapohjat olivat kuivia ja mauttomia, kotioloissa varsinkin. Päälle ladottiin valmiita kinkkusuikaleita, säilykeananasta ja pusseissa myytyä juustoraastetta, joka suli täytteiden päälle sitkeäksi kerrokseksi, joka ei makuaistia todellakaan hivellyt.
Ensimmäisen poikaystäväni perheessä kotitekoinen pizza oli jokaviikkoinen herkku. Uunipellille painellun taikinan päälle riivittiin lihaa grillatusta broilerista. Sekaan ripoteltiin mitäpä muutakaan kuin sitä riivatun purkkiananasta, vihollistani sinihomejuustoa ja päällimmäiseksi sentin paksuinen setti edamjuustoraastetta. Näen vieläkin silmissäni uunista otetun kellertävän kuplivan pinnan, joka jämähti jäähdyttyään jämäkäksi kruunuksi pizzan päälle. Oih ja voih.
Silloinen poikaystäväni rakasti myös roiskeläppiä. Siis niitä Saarioisen pikkupizzoja, teollisen ruokatuotannon helmiä. Säälittävän jauhelihapizzan päälle siivutettiin jääkaapista edamia ja sitten mikroon, avot! Nenääni nyrpistellen närpin omaani, einesruoka ei nappaillut edes teini-ikäisenä. Muiden mielestä olin omituinen.
Ravintoloiden pizzatarjonta rajoittui vielä 1990-luvullakin Kotipizzaan, Raxiin ja Pizzataxiin. Opiskeluaikoina kotiin tilattu pizza oli lähinnä krapulalääke – suolaa ja rasvaa kätevässä paketissa. Kinkku-ananasta ja Frutti di Marea, kasvispizzoista ei kukaan ollut kuullutkaan (jos Margaritaa ei lasketa) ja gluteeniton pizzapohja oli sekin vielä tuntematon tapaus.
Aikuisenakin jatkoin pitkään samalla linjalla. Pizzaa teki mieli vain vauhdikkaita illanviettoja seuraavina päivinä. Lähipizzerian tomaattikastike oli liian makeaa omaan makuuni, enkä koskaan missään muussakaan ravintolassa halunnut tilata tuota Italian ihmettä lautaselleni. Se tuntui arkiselta ja tylsältä vaihtoehdolta.
Jossain vaiheessa mieli muuttui. Kaupunkiin ilmestyi osaavia pizzanpyörittäjiä ja lättyjen makumaailmakin koki mullistuksen. Vegevaihtoehtojen lista kasvoi ja pohjaakin kehiteltiin. Halutessaan sai valita vaikka ruisjauhoon leivotun version, myös gluteeniton pizzapohja oli mahdollinen. Kotona en pizzaa tehnyt vieläkään.
Sitten matkustin Lappiin. Ensimmäisenä iltana tunturissa sisko halusi laittaa gluteenittoman pizzan tulille. Kiemurtelin tuolilla ja yritin ehdottaa jotakin muuta. Hän piti päänsä, olihan gluteenittomat jauhotkin kannettu tunturiin varta vasten Helsingistä asti. Minä tyydyin kohtalooni, avasin viinipullon, kaadoin kokille lasillisen ja ryhdyin pilkkomaan aineksia. Saakoon kotitekoinen pizza vielä yhden mahdollisuuden. Jospa gluteeniton pizzapohja vaikka pelastaa sen.
Tuo tunturimökissä mutustettu gluteenittoman pizzan puolikas käänsi kelkkani lopullisesti. Itse tehtynä pizza on parasta, ainekset tuoreita ja pohja juuri sellainen ihanan ohut. Paras pizzapohjaresepti on edelleen se sama, jolla pizzat pyöräytettiin pöytään harmaassa hirsimökissä Pyhätunturin siimeksessä. Ohjeella gluteenittomasta pohjasta tulee ohut ja rapea, joten jos haluat ilmavamman lopputuloksen, lisää taikinaan vajaa teelusikallinen psylliumia.
Gluteeniton pizzapohja
2 dl vettä
1/4 tuorehiivaa tai samassa suhteessa kuivahiivaa
4 dl gluteenitonta jauhoa oman valinnan mukaan
n. 1/2 dl oliiviöljyä
suolaa
Lämmitä vesi käyttämäsi hiivan vaatimaan lämpötilaan. Liuota hiiva veteen ja lisää sopivasti suolaa. Lisää jauhot vähän kerrallaan, ettei taikinasta vahingossa tule liian jäykkää. Lisää lopuksi öljy.
Taikinasta tulee yksi normileveä pellillinen tai muutama pienempi pyöreä gluteeniton pizzapohja. Tässä välissä taikinaa ei tarvitse kohottaa, joten lätkäise se suoraan leivinpaperille. Painele taikinaa litteämmäksi, aseta päälle toinen leivinpaperi ja kaulitse tai painele pohja sopiviin mittoihin kahden paperin välissä. Anna kohota ainesten pilkkomisen ajan.
Tällä kertaa pizza täytettiin itse keitetyn tulisen tomaattisoossin lisäksi kirsikkatomaatin puolikkailla, paprikalla, punasipulilla ja mozzarellaviipaleilla. Juustoraastetta EI lisätty. Paistoaika 225-asteisessa uunissa on noin vartti. Kaada lasiin punaista ja ahmi hyvällä omallatunnolla.
ps. Jos halajat hyvää pizzaa, mutta et ehdi paistamaan sitä itse, suussa sulavia lättyjä saa Helsingissä mm. Tenho Restobarista, Skifferistä ja Putte’s Bar & Pizzasta. Sittemmin joukkoon on liittynyt uusia tulokkaita kuten Linko, Via Tribunali ja Teurastamon tiilirakennuksiin piiloutunut Pizzala, jota vieläkään en ole ehtinyt testaamaan.
Haha 😀 Sinihomejuusto on se pahin vihollinen!!
Puttesin ja Skifferin pizzat ovat TODELLA hyviä!!
https://faijahommia.fi/
No NIINPÄ, olet niin sanotusti asian ytimessä! 😀
No nyt näyttää hyvältä ??. Pohja on suhteiltaan tuttu, mutta onkos sitä joku erinomaisen hyvä itsekehitetty tomaattisoossi vai se telkkarikokin soossi? Jaa, no se ei kyllä perusohjeena ollut tulinen ja siihen piti vähän lisäillä omia mausteita.
Ja olikohan tuo puhvelinmaitomozzarellaa, näyttää siltä. Ja jos on, niin senkin voi sitten uuniin lykätä, niinkö? Sehän on kyllä se paras mozzarella. No muut ainekset sentään selvitin ?.
Tulipahan taas udeltua. Ja kuva oli herkullinen, tuli nälkä.
Erityismaininta leivinlapiosta. Se on komia ja siitä tulee mieleen lapsuus maalla, kun naapurin emäntä leivontapäivänä teki koko mahdottoman ison keittiön täyteen kakkoo, pullaa ja piirakkaa ????.
Soossi on miehen tekemä. Joskus tuntuu, että se tekee nykyään kaikki keittiöhommat. Jokaisen ruokabloggaajan takana seisoo kokkaava mies, vai miten se menikään.. 😀 En tiedä, millä se on soossin maistanut ja jos kysyn, se ei taida tietää itsekään. Mozzarellankin se osti, mutta taitaa olla ihan perusmarkettitavaraa, puhvelia tai sitten ei. Mistä näistä tietää. Leivinlapio on Pohjois-Karjalasta kotoisin, niinkuin se mieskin. Oikein mainioita molemmat. 🙂
Suosittelen kokeilemaan Luca Platanin ohjetta pizzantekoon. Niin syntyi meidän kiinnostus italialaista pitsaa kohtaan. Taikina tehdään kylmäkohottamalla jääkaapissa, joten se ei maistu hiivalta. Samoin se paistetaan uunissa niin kovilla lämmöillä kun vain lähtee, joten pohjastakin tulee rapea. Aivan kuin kiviuunissa valmistettuna 🙂 Vaatii hiukan kärsivällisyyttä, mutta palkitsee varmasti!
Heti otettiin tämä puheeksi ja lyötiin googleen. Kunhan saadaan uusi paistokivi testiin, kokeillaan ihan varmasti. Kiitos vinkistä!
Pizza TODELLA jakaa mielipiteet. No hyvä niin – tosiasioista eivät järkevät ihmiset voi kiistellä- niin kiistellään mauista – sekä raaka-aineiden, että lopputuloksen. Palaan tuohon kohta. Ensin hitunen meidän pizza historiaa. Olimme vaimoni kanssa kesätöissä tampereella 74 ja 75. Silloin Hämeenkadulle oli juuri avattu Linkosuon uusi pizzaravintola. Siellä valmistettiin erinomaista Frutti Di Mare:a ja Quattro Stagioni:sia. Saimmepa siellä myös ruistaikinaan tehtyä poro & puolukka pizza, joka ei kyllä silloin temmannut mukaansa 🙂 . Myös Turussa oli 70-luvun lopulla varsin kohtuullisia pizzaravintoloita. Samoihin aikoihin, jossain aikakauslehdessä oli pizzaresepti, jonka pohjalta ryhdyimme kokeilemaan. Teen taikinan aivan samoista elementeistä puolet grahamjauhoja ja puolet vehnä. Ero tulee siinä, että nostatan taikinan ja sen jälkeen kaulin. Minä pidän pehmeä pohjaisista pizzoista. Olimme lomalla perheen kanssa 80-luvun puolivälissä Ischialla ja kävimme Napolissa ja Pompeijissa. Napolissa söimme hyvin pehmeä pohjaista (voisi kutsua ehkä pannupizzaksi ? ) pizza, joka oli taivaallisen hyvää. Olin itse asiassa saanut samantyyppistä pizza Berkeleyssä Firskon lahden rannalla, kun olimme APL-konferenssissa San Franciscossa syksyllä 81. Siellä kummastelin ja paheksuin lähinnä sitä, että siinä ravintolassa EI OLLUT tarjolla haarukoita ja veitsiä ja pizza siis piti syödä käsin 😉
Kun ohjeessa sitten oli 220 C ja 15 min, niin lopputulos oli korppu. Nykyään paista korkeintaa 8 min.
Teen mieluiten tonnikala pizza, jossa on vähän sardinia, särmää antamaan. Olen tuohon melkein pannupizzaan tyytyväinen.
Totta muuten tuo, minäkin lorautan graham- tai sämpyläjauhoja vehnän lisäksi. Pohja on maukkaampi, ei ehkä oikea pizzapohja, mutta minun keittiössäni ainoa oikea.
Eikö muuten Pippurimylly ole se Turun 1. Pizzeria, ja jo -70 luvulta?
Sardiinit laitan muistiin, hyvä idea. ?
Se oli kyllä ehkä paras, mutta oli muitakin
Täällähän on pizzakeittiön pioneerejä aimo liuta! Minä muistan Rovaniemeltä savuporopizzan, jota isäni tilasi aina kun paikallisessa pizzerissa istuttiin. Poropizzaa saa taatusti edelleen ainakin laskettelukeskuksista, eikä se ole ollenkaan hassumpaa. Italialaiset pizzat olivat aikanaan järkytys, Torinossa ja Firenzessä sai vain ja ainoastaan pannupizza-tyyppisiä ratkaisuja, joiden päällä lillui jumalaton määrä rasvaa ja juustoa. Vieläkin menee kylmät väreet. Tästä keittiöstä lähtee kaksi ääntä rapealle pizzapohjalle, siksi tuo gluteeniton versio passaa meille vallan mainiosti!
Kiitos reseptistä. Gluteenittomaan ruokavalioon alkuvuodesta siirtyneenä on pizzapohja ollut ongelma pizzafanille. Tämä resepti toimi grillipizzassa mahtavasti, kesä pelastettu ?
Wohoo! Grillipizzassa taikinaa ei vielä olekaan kokeiltu, hyvä homma, että toimii ja että kesä 2017 on pelastettu! 😀
Pakko kyllä käydä kehumassa tätä pizzapohjaa- olen tehnyt nyt 3 kertaa tällä ohjeella ja aina onnistunut!
Paras kikka ikinä tuo leivinpaperilla levitys! 🙂 Kiitoksia hyvästä ohjeesta!
Ihan mahtavaa kuulla! Lähetän terveiset siskolleni, joka esitteli minulle ohjeen. 🙂
Omasta puolestani myös kiitos, tämä oli hyvä ohje. Kuulun samaan ikäpolven kuin sinä. 1980 – luvulla aidoissa italiaanojen pyörittämissä pizzerioissa Hesassa pizza maistui. Sitten kun ryhdyin kasvissyöjäksi 1980-luvun lopussa, pizza poistui kokonaan ruokavalikoimastani vuosikymmeniksi. Einespizzaa en varmasti koskaan syönytkään. Kun siirryin gluteenittomaan kasvis ruokavalioon v. 2017, pizza teki come-backin. Gluteenittomat pitsapohjat ovat maailman parhaita. Niiden tekemisen myötä, pizza maistuu taas.
Hienoa, että ohje osoittautui käyttökelpoiseksi! Meidän ikäpolvi on kyllä saanut kokea suomalaisen ruokakulttuurin muutoksen, vaikea enää kuvitellakaan, miten vaatimaton valikoima hedelmiäkin oli vielä 80-luvulla ruokakaupoissa. Gluteeniton pizzapohja on hyvää, jos ei jopa parempaa kuin tavallinen. 🙂