Ajatuksia aloittamisen pirullisesta vaikeudesta

Kirjoitan listoja. Ideoin, merkkaan muistiin ja ladon allekkain tekemistä odottavia tehtäviä. Tee tarjous, ehdota yhteistyötä, kysy lisätietoja artikkelia varten, laskuta edellinen kuukausi, soita puhelinoperaattorille, toimita tilitoimistoon tiliote, hahmottele blogiteksti, muistuta yhteistyökumppaneita olemassaolostasi, jatka kirjaidean kehittelyä – ja muista instata tänäänkin. Saan mielihyvää siitä, kun tekemiset järjestyvät paperille, ja pääni sisäinen sekamelska rauhoittuu hieman. Hyrisen tyytyväisenä, ja hetkellisesti on tehokas olo, vaikka tuloksena onkin vain yksi lista lisää. Muistikirjojen pino muistuttaa jo Pisan kohtalokkaasti kallistunutta tornia.

Vilkaisen nopeasti, mitä somessa tapahtuu. Selaan Facebookin ryhmiä, tsekkaan linkkarin ja katson instagram-stooreja. Osallistun tosi tärkeään keskusteluun, klikkailen kiinnostavia linkkejä, luen laajoja artikkeleita, ja kirjaan muistiin niiden synnyttämiä ideoita. Olen jo laskemassa puhelimen kädestäni, kun muutama notifikaatio pongahtaa näytölle. Kurkkaan vielä nämä, ajattelen, vaikka to do -lista kummitteleekin tarmokkaana takaraivossa.

Ja kas, pian onkin jo lounasaika. Lämmitän edellisenä päivänä kokattua pastaa, ehkä katson samalla yhden jakson YLEn uutta sarjaa Aikuisia. Seuraava jakso alkaa automaattisesti edellisen perään – ei kai tässä nyt niin kiire ole, ettenkö ehtisi, kestäähän yksi jakso vain parikymmentä minuuttia? Kun toinen jakso päättyy, suljen päättäväisesti selaimen ja avaan kalenterin. Katson kelloa ja tajuan, etten enää ehdi puoliakaan siitä, mitä ajattelin ja siirrän iltapäivälle merkitsemäni duunit seuraaville päiville. Sitten ryhdyn viimein töihin.

Neljässä tunnissa saan aikaan yllättävän paljon, koska on pakko. Kalmanlinja on tehokas motiivi. Huijaan itseäni, sillä oikeasti läppäri hilluu sylissäni iltayhdeksään saakka. Temppareiden ja Bachelorin lomassa teen homman sieltä, toisen täältä. Viimeisen sähköpostin lähetän kymmeneltä. Suljen vihdoinkin koneen ja keitän ison kupillisen teetä.

Saatan lykätä yksinkertaisen sähköpostin kirjoittamista ja lähettämistä tuntien ajan, vaikka lopulta kun työhön ryhdyn, on se taputeltu valmiiksi viidessä minuutissa. Haluaisin olla tehokkaampi ja saada aikaan enemmän. Jos todella aloittaisin työn tekemisen puoli kahdeksalta, jolloin joka tapauksessa olen jo hereillä, olisi pääosa hommista tehty ennen puolta päivää, eikä minun tarvitsisi käyttää yhteistä ilta-aikaa koneella kökkimiseen.

Tiedostan kaiken tämän, mutta silti en saa itseäni niskasta kiinni. Kuinka vaikeaa ensimmäinen askelen ottaminen voi oikein olla? Miten suuri on kynnys tarttua tekemiseen, kirjoittaa ensimmäinen lause tai ottaa puhelin käteen ja soittaa asiakkaalle? Sijaistekeminen on tuttua opiskeluajoilta, mutta totuinko tenttikirjojen välttelyyn niin, että sama tapa siirtyi työelämään?

Jopa siivoaminen kiinnostaa enemmän kuin kotikonttorihommat, ja se on minulta paljon sanottu. Tällä viikolla työnteko on sujunut kohtuullisen hyvin, eikä ole ollut tarvetta turvautua siivoamiseen. Ette usko, miten silti hävetti, kun ovikello tänään soi ja sen takana seisoi tuotenäytteitä toimittava tyyppi. Tiesin hänen piipahtavan iltapäivällä, mutta en ollut ajatellut, että hän astuisi kynnyksen yli, ottaisi kengät jalastaan ja kävelisi keskelle keittiön kaaosta, joka saumattomasti jatkui olohuoneen puolelle. Makuuhuoneen ovikin oli auki, sänky petaamatta, käytettyjen vaatteiden kasoja lattialla ja keskellä huonetta purkamaton matkalaukku, jonka uumenista lasketteluvaatteet ruokottomasti rönsyilivät. Viikonloppuna on pakko siivota.

Viimeksi eilen keskustelin kampaajan kanssa aloittamisen vaikeudesta. Hänen jälkikasvunsa oli saanut tarkkaavaisuushäiriö-diagnoosin ja kuulemma tämä meikäläisen meno kuulosti samanmoiselta. En kiellä, enkä myönnä, mutta pärjään ilman lääkärin paperiakin, ainakin toistaiseksi. Ei sinänsä ole ihme, että työpäivien rakenne hakee vielä muotoaan, sillä elän yrittäjän elämää vasta kolmatta kuukautta. Työaikaa, tehtäviä ja muita raameja ei enää määrittele organisaatio tai esimies, vaan kaikki on yksin minun vastuullani. Etsin aktiivisesti ratkaisuja itseni johtamiseen, mutta sopivien tapojen löytyminen vie aikaa ja se minun on pitkin hampain hyväksyttävä. Kärsivällisyys ei ole koskaan ollut hyveistäni suurin.

Myös tämän tekstin kirjoittamista lykkäsin kaksi päivää. Nyt se kuitenkin on vihdoin tässä, elävänä edessänne. Ajatukset siirtyivät mustaa valkoiselle hieman kömpelöin kirjaimin ja laahaavin lausein, mutta parempaan en juuri tänään pysty. Tästä on suunta vain ylöspäin. Niin ainakin toivon, ja suljen tietokoneen tältä päivältä. Kello on 22:52 ja teekattila on viimeinkin tulilla.

Mojova mustikkasmoothie eli mutinaa siitä, mitä minulle kuuluu

Moi, kiva nähdä pitkästä aikaa, mitä kuuluu, miten menee?

Jos kysymyksen esittää hyvä ystävä, tiedän, että hän kuuntelee vastaustani kiinnostuneena. Jos taas kysymyksen heittää heti kättelyssä kaveri, jota nään kerran vuodessa tai viidessä, hämmennyn. Mitä minun odotetaan vastaavan? Haluaako ihminen, jonka olen tavannut edellisen kerran vuonna 2013 yhteisen ystävän juhlissa todella tietää, kuinka neljä vuotta sitten menin naimisiin, erosin, kävin treffeillä, löysin rakkauden, tein liikaa töitä, irtisanouduin ja perustin yrityksen?

Olisiko hän kiinnostunut, miten minulla juuri nyt menee? Tahtoisiko hän kuulla, miten en saa nukuttua, millaista on yrittäjän arki ja miksi en vieläkään tiedä, mikä minusta tulee isona? Todennäköisesti ei. Siksi peitän todelliset kuulumiseni hymyn taakse ja vastaan, että eipä kummempaa. Same old, same old. Ja samalla olen varma, ettei tuo tyyppi edes muista, mitä se sama vanha tarkoittaa. Sitten vaihdetaan kasa muita kliseitä ja jatketaan matkaa.

mustikkasmoothie

Mihin meillä on niin kiire? Vai onko kyse kohteliaasta small talkista tai hätäpäissään suusta putkahtaneista sanoista? Ilmiö toistuu viikoittain erilaisissa pr-tapahtumissa ja pressitilaisuuksissa. Vastaan kävelee kollegoita, joita en kertaakaan ole livenä tavannut, mutta joiden kanssa olemme kohdanneet blogien kommenttikentissä ja somemaailman syövereissä. Moikkaan, esittäydyn ja pysähdyn vaihtamaan muutaman sanan.

Vaikka he eivät selvästikään muista minua, kysyvät he silti maireasti hymyillen, mitä minulle kuuluu? Kun ryhdyn vastaamaan ja kertomaan kuulumisiani ajatellen, että onpa tosi kiva kun kysyit, toinen alkaa näprätä kännykkäänsä ja häviää omiin ajatuksiinsa. Havahduttuaan tilanteeseen hän saattaa toivottaa mukavaa päivää, kääntää selkänsä ja jatkaa matkaansa eteenpäin. Jään seisomaan niille sijoilleni ja ihmettelen, mitä taas kerran tapahtui.

mustikkasmoothie

Kuulumisten kysymisestä on nähtävästi tullut jenkkityylinen heitto, johon ei edes odoteta vastausta. Fraasi, jota toistellaan tervehdyksen tapaan, lause täynnä tyhjää sisältöä. On turha alkaa selittämään, kuinka seuraavan päivän esiintyminen hirvittää tai että flunssa ei ota toetakseen, reissuakin pukkaa ja työkuviot ovat punaista lankaa vailla. Että mitäs sulle?

Tuppisuu, ujonpuoleinen ja varautunut suomalainen ei puhu, jos ei ole asiaa. Ehkä siksi on vaikea tottua teennäiseltä tuntuvaan tuttavallisuuteen. Introvertti on verkostoitumistilanteissa muutenkin mukavuusalueensa ulkopuolella. Kun yhtälöön lisätään vielä pakollisten fraasien koreografia, ei se tilannetta ainakaan helpota.

Siispä hyvä kollegani ja/tai lukijani, esitän sinulle pienen toiveen. Jos törmäämme joskus jossakin tapahtumassa tai tilaisuudessa, kysythän kuulumisia vain, jos olet kiinnostunut kuulemaan niistä? Kun saan katsekontaktin ja huomiosi hetkeksi, kerron luultavasti sinulle, että nyt juuri nyt hieman hermostuttaa. Saatan myös höpöttää häkeltyneenä pitkät pätkät siitä, kuinka en tunne täältä ketään, mutta siksipä onkin mukava tutustua. Sitten todennäköisesti hymyilen ja kysyn, miten sinulla menee.

mustikkasmoothie

Miten otsikossa mainittu mustikkasmoothie sitten liittyy kaikkeen tähän? Ei mitenkään. Tarkoitus oli kirjoittaa yksinkertainen reseptipostaus, mutta teksti jokseenkin karkasi käsistä ja lauseet lähtivät lennokkaasti lapasesta. Niin saattaa käydä, kun laskee sormet näppäimistölle ja antaa ajatuksen lentää. En hangoittele vastaan, mutta aion silti näyttää kaapin paikan. Tässä se tulee, mustikkasmoothien resepti.

Kevät saapuu kohisten, ja pakastin pursuilee edelleen edelliskesän marjasatoa. Surauta siis muikea mustikkasmoothie pitkän aamiaisen piristykseksi, ja näytä sinistä kieltä menneelle työviikolle.

Mustikkasmoothie

1 banaani
1 vihreä omena
(1 kypsä avokado)
2,5 dl jäisiä mustikoita
2 dl kauramaitoa
0,5 dl leseitä tai kaurahiutaleita
Pala inkivääriä
1/2 sitruunan mehu

Mittaa kaikki ainekset blenderiin ja sekoita suunmyötäiseksi smoothieksi. Sauvasekoitin ja syvä kulho toimivat yhtä lailla. Lisää nestettä, jos koostumus tuntuu liian paksulta ja hunajaa, jos kaipaat lisämakeutta. Mustikkasmoothiesta ovat kuluneet kliseet ja makeileva jenkkimeininki kaukana. Kaada siis lasiin suomalaista superruokaa ja nauti yksin tai mukavassa seurassa.

mustikkasmoothie

Aurinkoista viikonloppua armaat, palataan taas parin päivän kuluttua. Silloin huristellaan sähköpyörille pitkin lumisia tunturipolkuja!

Kymmenen vastuullista matkaunelmaa

Tähän aikaan viime vuonna kevään reissuputki oli kuumimmillaan. Lensin Hollantiin tapaamaan Utrechtiin muuttaneita ystäviäni. Sieltä suhasin suoraan Portugalin Portoon kollegoideni kanssa viettämään etätyöviikkoa. Matka jatkui junalla Lissaboniin ja satumaiseen Sintraan. Kolme kotimaanpäivää myöhemmin istuin lentokoneessa suuntana Italian Piemonte viettelevine viinitiloineen. Toukokuussa valloitettiin vielä Edinburgh. Olin äärimmäisen onnellinen ja elin etuoikeuttua elämää sen varsinaisessa merkityksessä.

Sitten tuli IPCC ja muutti kaiken. En kestä ajatusta, että minun matkojen vuoksi meillä ei ole kohta vuodenaikoja ja talvet sellaisina kuin me ne tunnemme katoavat. Luonnonvarat ehtyvät ja lajeja kuolee sukupuuttoon. Maapallon tasapaino järkkyy. En halua joutua perustelemaan kummilapsilleni, miksi emme tehneet mitään, kun vielä olisimme voineet. Ilmasto muuttuu väistämättä ja meidän on sopeuduttava siihen. Pienistä kulutuspuroista kasvaa valtameri, joka joka lopulta vyöryy päällemme, jos emme muuta elämäntapaamme radikaalisti.

arctic giant paltamo

Toissapäivänä, ajomatkalla Kajaanista Sallatunturiin (meitä istui autossa kolme, enempää ei olisi matkatavaroiden kanssa mahtunutkaan) puhuimme aiheesta jälleen kerran. On hyvin todennäköistä, että elämme kuplassa, jossa uutisoidaan ilmastonmuutoksesta enemmän kuin muualla. Huoli kärsivästä maapallosta paiskautuu päin naamaa joka päivä kaikissa kanavissa ja jokaisessa mediassa. On hyvä, että olennaisin ei unohdu, mutta samalla tuntuu siltä, että maailman mittakaavassa vaakakupit ovat epätasapainossa. Me täällä pohjolassa kärsimme ilmastoahdistuksesta, kun Etelä-Eurooppaa ei voisi vähempää kiinnostaa. Tai niin olen käsittänyt, kun ulkomailla asuvien ystävien kanssa olen keskustellut.

Vaikka paljon olen ilmaston hyväksi tehnyt, puhdas pulmunen en itsekään ole. Mökkeily on ekologisen eläjän mustalla listalla. Meillä on myös moottoripyörä, jääkaapissani on aika ajoin lihaa, biojäteastiaan joutuu välillä hävikkiruokaa ja matkustamistakaan en ole kokonaan lopettanut. Teen kuitenkin parhaani, sen minkä juuri nyt tässä elämäntilanteessa pystyn.

arctic giant paltamo

Kohteena maailma -blogin Rami heitti meille matkabloggaajille haasteen ja pyysi kertomaan millaisista matkoista haaveilemme. Kymmenen reissu-unelmaa -haaste on kiertänyt läpi blogikentän ja päätynyt minunkin laariini. Päätin kuitenkin omavaltaisesti muokata haastetta kaiken edellämainitun takia. Siksi kymmenen matkaunelman sijaan kerron teille kymmenen vastuullisempaa unelmaa. Matkoja kyllä, mutta kaikki sellaisia, jotka kuormittavat palloamme mahdollisimman vähän.

1. Paikka: Jäämeren ranta

Kaikkein eniten haaveilen juuri nyt mökkikesästä. Rantasalmesta, punaisesta tuvasta, paljaista varpaista, kesäkeittiöstä, lasiverannasta ja kirkasvetisestä järvestä. Oletetaan kuitenkin, että rakasta vuokramökkiä ei voi valita, mistä paikasta silloin haaveilisin? Norjan vuonoista ja jäämeren rannasta, meren huuhtomista silokallioista, rantaan lyövistä aalloista, äärettömästä aavasta ja suolaisesta tuulesta, joka puhaltaa hiukset sekaisin. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, millaista jäämeren rannalla oikeasti on, ja vastaako se mielikuviani, mutta tahtoisin ottaa selvää.

luontopäiväkirja

2. Tapahtuma: Bättre Folk, Hailuoto

Maailma on houkuttelevia tapahtumia täynnä, mutta tähän kohtaan kirjaan silti Hailuodossa kesäisin järjestettävän Bättre Folk -festivaalin. Auringossa kimalteleva meri (tulikohan jo selväksi, että rakastan merta?), kulttuuri, kirjallisuus ja livemusiikki intiimissä ympäristössä. Tarvitseeko muuta edes sanoa?

iso pyhätunturi salla

3. Kotimaan kohde: Utö

Merellä pysytään, sillä jo useamman vuoden ajan olen unelmoinut pitkästä viikonlopusta Utön majakkasaarella. Edellisen kerran olen käynyt ulkomeren syleilyssä sijaitsevalla saarella teini-ikäisenä, kun purjehdimme lapsuudenperheeni kanssa ympäri Saaristomerta. Mielessäni näen pienen sataman punaiset lautamökit, savustetut kampelat, punavalkoisen majakan, karun maaperän ja syysmyrkyissä vaahtoavan meren. Vannoin palaavani Utöhön jo pari vuotta sitten, mutta matka on vieläkin tekemättä. En tiedä ehdimmekö ulkomerelle tänäkään vuonna, mutta viiden vuoden sisään varmasti.

aurinko paistaa ja vettä sattaa

4. Kaupunki: Sodankylä

Tässä vaiheessa listani alkaa jo naurattaa. Jos haaveet eivät liity kesämökkiin tai mereen, ne vievät minut vuorenvarmasti pohjoiseen. Sodankylän elokuvajuhlista olen puhunut viimeiset 15 vuotta, mutta matkan toteuttaminen on edelleen suunnitteluasteella. Kaksi kertaa lähtö on ollut hyvin lähellä, kun ystäväpariskunta on koettanut houkutella meitä seuralaisiksi. Matkustaminen viime tingassa olisi kuitenkin laihduttanut lompakkoa turhan paljon, joten ehkäpä yhdistämme lähivuosina elokuvajuhlilla rymyämisen jäämeren ihailuun. Jos vaan maltamme unohtaa viikoksi tai pariksi mökkeilyn.

ounasvaara

5. Maa: Suomi

Alustettuani matkaunelmiani neljän kappaleen verran ja paasattuani siitä, kuinka ahdistunut ilmastonmuutoksesta olen, ei ole muuta mahdollisuutta kuin vastata Suomi. Juuri nyt se tuntuu parhaalta vaihtoehdolta, vaikka kokonaan ulkomaita en olekaan unohtanut. Kotimaan kamaralla on niin paljon nähtävää, ettei yksi ihmiselämä siihen riitä. Haluan silti viettää pari viikkoa viinitilojen keskellä Italiassa, vaeltaa Alpeilla ja uittaa varpaitani Kreikan turkoosissa rantavedessä. Kaikkiin näihin maihin voi onneksi matkustaa lentämättä.

mökkirannassa

6. Saari: Ärjänsaari Oulujärvellä

Tammikuun lopulla, kun vietin kaksi vuorokautta Kainuun korvessa, jäin harmittelemaan sitä, että olin liikkeellä talviaikaan, eikä minulla ollut mahdollisuutta käydä keskellä Oulujärveä killuvassa Ärjänsaaressa. Oulujärveä kutsutaan Kainuun mereksi, siksi kai sieluni palaa siihenkin suuntaan. Ärjänsaari on kainuulaisten virkistysalue, jossa voi vapaasti retkeillä ja leiriytyä. Sen rantoja kiertävät hiekkatörmät ja maisema avautuu järvenselälle. Sinne pääsee vain veneellä tai muulla vettä pitkin kulkevalla välineellä. Minä haaveilen istuvani kesäisin saareen ja takaisin talkoovoimin risteilevän höyrylaiva S/S Koutan kannella, kädessäni virkistävä juoma ja edessäni aava järvimaisema. Tässä sitä taas siis ollaan, ison veden äärellä.

metsämansikat

7. Extreme: jokea pitkin melominen

Monelle melonta ja kajakkikyyti ovat kaukana extremestä, mutta minulle ne ovat sitä kaikessa mahdollisessa merkityksessä. Vaikka rakastan merta ja vesillä liikkumista, väijyy taustalla kunnioittava pelko arvaamattomia luonnonvoimia kohtaan. Terävä aallokko, nopeasti nouseva myrsky, pauhaava ukkonen ja viheliäiset virtaukset ovat pitäneet minut toistaiseksi kaukana pitkiltä melontareissuilta. Olen uskaltautunut kajakkiin kolme kertaa, aina paremman puoliskoni houkuttelemana. Jokaisella kerralla olen panikoinut kaiken edellämainitun lisäksi kajakkiin istumista ja sieltä nousemista. Silti ajatus pitkästä kajakkiretkestä kiehtoo. Turvallisessa seurassa ja leppoisessa ympäristössä. Saatanpa ottaa siskoni ehdotuksesta vaarin ja suunnata Siuntionjoelle, jossa olosuhteiden pitäisi olla minullekin mielekkäät, ainakin tyynellä kelillä.

Ensimmäinen ajatukseni extremestä muuten oli korkeuksissa kulkeva vaijeriliuku. Korkeanpaikankammoisena tahtoisin joskus ylittää itseni ja hypätä huikeiden maisemien hulluun vaijeriliukuun, mutta koska sellaisia ei taida Suomen kamaralla vielä löytyä, valitsin lajin, joka on toteutettavissa kotimaassa.

mökkeilyä

8. Majoitusmuoto: glamping

Tykkään telttailusta, mutta pitkille telttavaelluksille minusta ei taida olla. Mielessä kummittelevat märät vaatteet, kosteat makuupussit, yöllä nenänpäähän hiipivä kylmyys ja luonnon äänet, jotka tuntuvat kuuluvan ihan ohuen telttakankaan toiselta puolen. Luulen, että kestäisin karumpiakin olosuhteita paremmin, jos yhdistäisin retkeilyyn hieman luksusta. Astetta paremmat eväät, vähän viiniä tai skumppaa, oikeat astiat, pimeydessä kiiluvat keijuvalot, kunnon tyyny ja paksumpi ilmapatja – ja telttailukokemuksestakin tulee yhtäkkiä tavoittelemisen arvoinen.

maisema

9. Luontokohde: kaikki kotimaan kansallispuistot

Autottoman elämä on välillä hankalaa. Kymmenien kansallispuistojen korvaamattomat maisemat ovat muutaman sadan kilometrin säteellä, mutta aarteisiin ei pääse käsiksi ilman omaa kulkupeliä. Parempia kulkuyhteyksiä on toivottu jo pitkään, minä seuraan jännityksellä, mitä tuleman pitää. Sitä ennen turvaudun kavereiden kyyteihin ja laina-autoihin. Voin raksia listaltani vasta kahdeksan kansallispuistoa, 32 on vielä edessä.

rantakivet

10. Ruoka ja juoma: Fäviken, Ruotsi

Ruokahaaveita on paljon, mutta aina Netflixin Chef’s Tablen ensimmäisen kauden nähtyäni olen haaveillut pitkästä illasta Fävikenin pöydässä. Jos joskus menemme naimisiin, tuo Åren laskettelukeskuksen kyljessä sijaitseva ruokamatkailijan mekka voisi hyvinkin olla mahdollinen häämatkakohde. Illallinen maksaa 300 euroa per henki, viinipaketin kanssa hintaa tulee melkein 500. Mutta elämys on taatusti ainutlaatuinen ja kaiken rahan väärti. Poikkeus vahvistaa säännön, mutta pääasia on, että myös tämän haaveen voi toteuttaa maata pitkin, ja samalla kokeilla miltä matkustaminen yöjunassa naapurimaan puolella tuntuu.

kaunnissaaressa

Paasaan vastuullisuudesta ja ekologisesta matkailusta aina kun voin. Se ei silti tarkoita sitä, että sinun, hyvä lukijani, pitäisi syyllistyä siitä, mitä sanon. Voin sanella ainoastaan sen, miten itse toimin ja ajattelen. Kestävän kehityksen punainen lanka on kulkenut läpi tekstieni jo pitkään. Jatkossa langasta kasvanee köysi, jota seuraamalla kuka tahansa voi ottaa askeleita kohti kestävämpää elämää, jos niin tahtoo. Käännyttämään en ryhdy, sillä saarnaamiseen en usko. Muutoksen täytyy lähteä jokaisesta itsestään. Voin vain kertoa, miten minä elän, ja iloita siitä, jos joku muu sattuu inspiroitumaan siitä.

kolilla

Kymmenen reissu-unelmaa #blogihaaste on lähtöisin Kohteena maailma -blogista. Kuten nimikin sanoo hommaan kuuluu olennaisena osana muiden bloggaajien haastaminen. Suurin osa bloggaajista on haasteeseen kuitenkin jo tarttunut, joten haastamisen sijaan pyydän jokaista listauksesta innostunutta jakamaan omat unelmansa kanavissaan. Jos päätät kirjoittaa unelmistasi blogiin, lisää postauksen linkki Kohteena maailma -blogin kymmenen reissu-unelmaa postauksen kommentteihin. Kopioi sen jälkeen nämä lyhyet säännöt oman postauksesi loppuun ja haasta halutessasi viisi muuta bloggajaa kertomaan reissu-unelmistaan.