Minä en ole mistään kotoisin. Tätä totuutta olen sohinut sivulauseissani aiemminkin, mutta mainintaa syvämmälle en ole lähtenyt menneisyyttä kaivelemaan. Nyt sitten kuokitaankin ja kunnolla.

Tämä matka on odottanut itseään jo pitkään. Puolitoista vuotta puskin pylly edellä puuhun odotellen jotain merkkiä, oikeaa ajankohtaa ja valmista sapluunaa, johon voisin itseni istuttaa. Venailisin varmasti vieläkin, jos en olisi päättänyt ostaa pelkän menolennon sijaan huomattavasti halvempaa meno-paluuta palatessani kotiin huhtikuiselta hiihtoreissulta.

Ennen kuin mökkikesästä oli tietoakaan, olimme kirjoittaneet kalenteriin elokuun ensimmäisen viikonlopun kohdalle sanaparin Pyhä Unplugged. Edellä mainitun paluulennon olin varannut varta vasten heinäkuun lopulle, joten matkalla tunturiin minä päätin pysähtyä pariksi yöksi Rovaniemelle. Kaupunkiin, josta olen muuttanut etelään 11-vuotiaana, 31 vuotta sitten.

Tutuista kaduista on ehtinyt kolmessakymmenessä vuodessa tulla uppo-outoja vieraita. Vain lentokenttä ja rautatieasema tervehtivät edelleen kuin vanhaa ystävää, sillä niiden ovien kautta on kuljettu kymmeniä kertoja kohti hiihtokeskusten hohtavia hankia.

Nyt oli tarkoitus kerrankin pysähtyä ja verestää vanhoja muistoja. Ihmetellä muuttuvaa kaupunkikuvaa, etsiä kortteleita, jotka herättelisivät henkiin kymmenien vuosien alle hautautunutta historiaa. Nostalgisoida häpeilemättä entisiä aikoja, kuten ylpeästi keski-ikäisen kai kuuluukin. Olin lähdössä matkaan yksin, mutta onnekseni sain ylipuhuttua mukaan pikkusiskoni, joka otti ja varasi matkat parin päivän varoitusajalla. Arvostan, sekä sekä seuraa että kuvausapua!

Nostalgiatripin ensimmäinen päivä kuluu fillarin selässä. Pysähdymme aina, kun maisemat muistuttavat menneestä. Tai minä pysähdyn ja sisko tekee paniikkijarrutuksen takanani. Hän on ollut nelivuotias muuttaessamme etelään, joten tällä reissulla minä vien ja hän vikisee.

Ensin tulee vastaan hammashoitola, jossa kävin oikomishoidoissa heti ensimmäisinä kouluvuosina. Kuljin taksilla 30 kilometrin matkan ala-asteelta hammaslääkärin tuoliin. Tunnen hampaissani välittömästi kuminauhojen kiristyksen ja hammasrautojen jomotuksen. Muistan jokaisen hampaanpoiston, paikkauksen ja tarrat, joita hoitolassa jaettiin. Pihan toisella puolella on edelleen kirjasto, jonne oli lupa mennä heti, kun lääkäristä oli reippaasti selvitty.

Pari kilometriä hammaslääkäristä pohjoiseen seisoo vanhalla paikallaan yksi lapsuuteni neljästä ala-asteesta. Maahan maalatut hyppyruudukot ja tervapata ovat haalistuneet, mutta kenttä jonka ympäri kulki hiihtolatu on vielä tallella. Pyörätelineet, joihin kolmasluokkalaisena parkkeerasin vaaleansinisen nopsani seisovat mutkille potkittuina lauta-aidan vieressä.

Kilometrin päässä koulusta on rivitaloasunto, jonka naapurissa asusti aikoinaan suomenpystykorva, ja jonka metalliseen mattotelineeseen kieli oli ihan pakko törkätä kiinni pakkasella. Otamme kuvia ja yritämme rekonstruoida menneisyyden mielikuvat ilman lunta ja paukkupakkasia.

Ounasjoen vartta seuraamalla löytyy seuraava kohde – vanha koulurakennus toisessa kaupunginosassa, ja vuokratalot, joissa asuimme puolisen vuotta. Nyt taloille on annettu purkutuomio ja ovet on pönkätty sisäpuolelta kiinni. Pihalla kasvaa puoli metriä korkea heinä, ja autio hiekkalaatikko on lohduttoman näköinen.

Toisena päivänä kierrämme autolla Kemijoen vartta. Ensin Rautiosaareen, jossa meitä odottaa hylätty päiväkoti ja kaksivuotiaan minäni vanha koti 70-luvun rivitalossa. Sitten ajamme Petäjäskosken voimalaitoksen kautta Leipeelle. Rakkaimman lapsuuden paikan pihalla on sikin sokin tyhjiä kaljatölkkejä ja lasten saappaita. Aurinko paahtaa ja linnut ovat hipihiljaa. Elokuvissa ja kirjoissa tällainen hetki enteilee jotain tapahtuvaksi. Ovet ovat selällään, mutta en uskalla huhuilla, onko ketään kotona. Rappukäytävä on maalattu vaaleanpunaiseksi.

Paluumatkalla piipahdamme Jaatilan ala-asteelle, jossa kävin esikoulua ja aloitin koulutieni. Pienestä kyläkoulusta on tullut matkamuistotehdas, mutta ulkovessat ja kulhatanut kiipeilyteline on vielä paikallaan. Viimeinen etappi on Muurolassa. Vuokrakerrostalon pihalle kaartaa samaan aikaan auto, josta lastataan ulos epäilyttävää tavaraa. Ylhäältä parvekkeelta silminnähden juopunut mies opastaa kiroilevia kantajia. Entisen kotirapun ovi on auki, mutta me häivymme nopeasti ja vähin äänin.

Olo on hämmentynyt ja hiukan apea, mutta toisaalta myös tyytyväinen. Alan nimittäin ymmärtää aikuista itseäni paremmin. Vähitellen tajuan, miksi minulla on niin valtavan vahva tarve kuulua joukkoon, ja miksi astun aina vaan rohkeammin epämukavuusalueelle tutustuakseni uusiin ihmisiin, vaikka pelkäänkin tulevani torjutuksi. Miksi en loppupeleissä sittenkään tunne kuuluvani niin erilaisten etelänihmisten joukkoon ja miksi tuntuu siltä, etten ole koskaan ehtinyt juurtua minnekään. Olen kyllä tiedostanut nämä asiat ennenkin, mutta nyt ne tuntuvat paljon konkreettisemmilta syiltä ja seurauksilta.

Palaan nostalgiatripin tunnelmiin myöhemmin tänä vuonna. Sitä ennen on matkustettava vielä Inkooseen, Leppävirralle ja Nurmijärvelle sekä kierrettävä kaikki kuusi entistä osoitetta Espoossa ja Helsingissä. Sitten olen valmis jakamaan menneisyyteni teidän kanssanne. Makumuistojen kera.

Nostalgiatrippailun sivutuotteena me söimme ja joimme erinomaisen hyvin, yövyimme kaupungin parhaassa hostellissa, uimme lämpimässä Kemijoessa, istuimme kesäiltaa terassilla, ihailimme valloittavia vaaramaisemia ja ihmettelimme keskellä kesää tuikkivia jouluvaloja. Tästä kaikesta kuulette toivottavasti jo ensi viikolla!