Nostalgiatripillä – miten minusta tuli minä?

Minä en ole mistään kotoisin. Tätä totuutta olen sohinut sivulauseissani aiemminkin, mutta mainintaa syvämmälle en ole lähtenyt menneisyyttä kaivelemaan. Nyt sitten kuokitaankin ja kunnolla.

nostalgiatripillä

Tämä matka on odottanut itseään jo pitkään. Puolitoista vuotta puskin pylly edellä puuhun odotellen jotain merkkiä, oikeaa ajankohtaa ja valmista sapluunaa, johon voisin itseni istuttaa. Venailisin varmasti vieläkin, jos en olisi päättänyt ostaa pelkän menolennon sijaan huomattavasti halvempaa meno-paluuta palatessani kotiin huhtikuiselta hiihtoreissulta.

Ennen kuin mökkikesästä oli tietoakaan, olimme kirjoittaneet kalenteriin elokuun ensimmäisen viikonlopun kohdalle sanaparin Pyhä Unplugged. Edellä mainitun paluulennon olin varannut varta vasten heinäkuun lopulle, joten matkalla tunturiin minä päätin pysähtyä pariksi yöksi Rovaniemelle. Kaupunkiin, josta olen muuttanut etelään 11-vuotiaana, 31 vuotta sitten.

Tutuista kaduista on ehtinyt kolmessakymmenessä vuodessa tulla uppo-outoja vieraita. Vain lentokenttä ja rautatieasema tervehtivät edelleen kuin vanhaa ystävää, sillä niiden ovien kautta on kuljettu kymmeniä kertoja kohti hiihtokeskusten hohtavia hankia.

Nyt oli tarkoitus kerrankin pysähtyä ja verestää vanhoja muistoja. Ihmetellä muuttuvaa kaupunkikuvaa, etsiä kortteleita, jotka herättelisivät henkiin kymmenien vuosien alle hautautunutta historiaa. Nostalgisoida häpeilemättä entisiä aikoja, kuten ylpeästi keski-ikäisen kai kuuluukin. Olin lähdössä matkaan yksin, mutta onnekseni sain ylipuhuttua mukaan pikkusiskoni, joka otti ja varasi matkat parin päivän varoitusajalla. Arvostan, sekä sekä seuraa että kuvausapua!

nostalgiatripillä

Nostalgiatripin ensimmäinen päivä kuluu fillarin selässä. Pysähdymme aina, kun maisemat muistuttavat menneestä. Tai minä pysähdyn ja sisko tekee paniikkijarrutuksen takanani. Hän on ollut nelivuotias muuttaessamme etelään, joten tällä reissulla minä vien ja hän vikisee.

Ensin tulee vastaan hammashoitola, jossa kävin oikomishoidoissa heti ensimmäisinä kouluvuosina. Kuljin taksilla 30 kilometrin matkan ala-asteelta hammaslääkärin tuoliin. Tunnen hampaissani välittömästi kuminauhojen kiristyksen ja hammasrautojen jomotuksen. Muistan jokaisen hampaanpoiston, paikkauksen ja tarrat, joita hoitolassa jaettiin. Pihan toisella puolella on edelleen kirjasto, jonne oli lupa mennä heti, kun lääkäristä oli reippaasti selvitty.

Pari kilometriä hammaslääkäristä pohjoiseen seisoo vanhalla paikallaan yksi lapsuuteni neljästä ala-asteesta. Maahan maalatut hyppyruudukot ja tervapata ovat haalistuneet, mutta kenttä jonka ympäri kulki hiihtolatu on vielä tallella. Pyörätelineet, joihin kolmasluokkalaisena parkkeerasin vaaleansinisen nopsani seisovat mutkille potkittuina lauta-aidan vieressä.

Kilometrin päässä koulusta on rivitaloasunto, jonka naapurissa asusti aikoinaan suomenpystykorva, ja jonka metalliseen mattotelineeseen kieli oli ihan pakko törkätä kiinni pakkasella. Otamme kuvia ja yritämme rekonstruoida menneisyyden mielikuvat ilman lunta ja paukkupakkasia.

kieli mattotelineessä

Ounasjoen vartta seuraamalla löytyy seuraava kohde – vanha koulurakennus toisessa kaupunginosassa, ja vuokratalot, joissa asuimme puolisen vuotta. Nyt taloille on annettu purkutuomio ja ovet on pönkätty sisäpuolelta kiinni. Pihalla kasvaa puoli metriä korkea heinä, ja autio hiekkalaatikko on lohduttoman näköinen.

Toisena päivänä kierrämme autolla Kemijoen vartta. Ensin Rautiosaareen, jossa meitä odottaa hylätty päiväkoti ja kaksivuotiaan minäni vanha koti 70-luvun rivitalossa. Sitten ajamme Petäjäskosken voimalaitoksen kautta Leipeelle. Rakkaimman lapsuuden paikan pihalla on sikin sokin tyhjiä kaljatölkkejä ja lasten saappaita. Aurinko paahtaa ja linnut ovat hipihiljaa. Elokuvissa ja kirjoissa tällainen hetki enteilee jotain tapahtuvaksi. Ovet ovat selällään, mutta en uskalla huhuilla, onko ketään kotona. Rappukäytävä on maalattu vaaleanpunaiseksi.

Paluumatkalla piipahdamme Jaatilan ala-asteelle, jossa kävin esikoulua ja aloitin koulutieni. Pienestä kyläkoulusta on tullut matkamuistotehdas, mutta ulkovessat ja kulhatanut kiipeilyteline on vielä paikallaan. Viimeinen etappi on Muurolassa. Vuokrakerrostalon pihalle kaartaa samaan aikaan auto, josta lastataan ulos epäilyttävää tavaraa. Ylhäältä parvekkeelta silminnähden juopunut mies opastaa kiroilevia kantajia. Entisen kotirapun ovi on auki, mutta me häivymme nopeasti ja vähin äänin.

Olo on hämmentynyt ja hiukan apea, mutta toisaalta myös tyytyväinen. Alan nimittäin ymmärtää aikuista itseäni paremmin. Vähitellen tajuan, miksi minulla on niin valtavan vahva tarve kuulua joukkoon, ja miksi astun aina vaan rohkeammin epämukavuusalueelle tutustuakseni uusiin ihmisiin, vaikka pelkäänkin tulevani torjutuksi. Miksi en loppupeleissä sittenkään tunne kuuluvani niin erilaisten etelänihmisten joukkoon ja miksi tuntuu siltä, etten ole koskaan ehtinyt juurtua minnekään. Olen kyllä tiedostanut nämä asiat ennenkin, mutta nyt ne tuntuvat paljon konkreettisemmilta syiltä ja seurauksilta.

nostalgiatripillä

Palaan nostalgiatripin tunnelmiin myöhemmin tänä vuonna. Sitä ennen on matkustettava vielä Inkooseen, Leppävirralle ja Nurmijärvelle sekä kierrettävä kaikki kuusi entistä osoitetta Espoossa ja Helsingissä. Sitten olen valmis jakamaan menneisyyteni teidän kanssanne. Makumuistojen kera.

Nostalgiatrippailun sivutuotteena me söimme ja joimme erinomaisen hyvin, yövyimme kaupungin parhaassa hostellissa, uimme lämpimässä Kemijoessa, istuimme kesäiltaa terassilla, ihailimme valloittavia vaaramaisemia ja ihmettelimme keskellä kesää tuikkivia jouluvaloja. Tästä kaikesta kuulette toivottavasti jo ensi viikolla!

Sallatunturi – sydämeni valittu

Kaunisharjun kohdalla syke kiihtyy, enää pari kilometriä ja ollaan perillä. Tunne on säilötty syvälle ja talletettu tiukasti muistilokeroihin, erityiseen osoitteeseen, josta se syöksyy vatsanpohjaan sadasosasekunneissa. Aivot lähettävät käskyjään kehon joka kolkkaan: jalka vispaa levottomasti, posket punehtuvat ja hymy leviää kasvoille. En malta pysyä paikoillani. Tänne on ollut ikävä.

sallatunturi

Sallatunturiin saapuminen tuntuu edelleen samalta kuin 35 vuotta sitten. Vaikka välimatka on kasvanut viisinkertaiseksi ja visiitit harventuneet kymmenistä viikonlopuista yhteen tai kahteen talviviikkoon, kaikki on ennallaan. Hermoja hellivä hiljaisuus, rikkumaton rauha, tykkylumeen verhoutuneet puut ja tunturi, vuosituhansia vanha. Minä istun takapenkillä ja katson ikkunasta, kun laiskanletkeät porot jolkottavat harjua pitkin kulkevalla tiellä. Ratissa istuu isä, ja auton torvi soi.

sallatunturi sauvat

sallatunturi

Seuraavaksi ohitamme poropuiston. Kymmeniä vuosia vanhat ja harmaantuneet kelohirsihuvilat maastoutuvat suurten mäntyjen katveeseen. Piipuista nousee savua, jossain lämpiää päiväsauna. Katoilla on vielä yli puoli metriä lunta, mutta juuri nyt se sulaa silmissä. Aurinko on tuonut tunturiin T-paitakelit.

sallatunturi riippumatto

Tunnen nämä tienoot. Olen sirotellut sydämeni palasia pitkin pitäjää. Harmaaseen honkamökkiin, joka seisoo tunturin kupeessa. Rinteisiin, joissa olen opetellut laskemaan. Entisen mummilan rappusille, jossa istuimme serkkujen kanssa rinta rinnan. Vanhan pihasaunan kammariin, jonka lattialla matot olivat talvisin jäässä. Lammen laitamille, jo kadonneen nuotiopaikan ympäristöön. Loputtomille lakkasoille, Kuukkasen K-kauppaan, jota ei enää ole, ja ladulle, joka johdattaa Ruuhitunturin huipulle.

tunturilammen laavu salla

tunturilammen laavu salla

tunturilammen laavu salla

Tänään olen hiihtänyt Tunturilammen kautta Kaunisharjun laavulle ja takaisin. Istunut nuotion ääressä ja seurannut kuukkelien kujertelua. Tuijottanut tuleen ja paistanut makkaraa isän läheisestä pajukosta veistämällä tikulla. Kuunnellut käpytikan rumpusooloa pystyyn kuolleen kuusen latvassa ja hikoillut selkäni märäksi kevätauringon paahteessa.

tunturilammen laavu salla

tunturilammen laavu salla

tunturilammen laavu salla

Tämä on minun paikkani. Kolmenkymmenen vuoden kuluttua toivon samoilevani samoja metsiä. Kertovani vastaantulijoille isästäni, joka tapasi äitini tunturissa. Tarinoivani kummitädistäni, joka leipoi kylän komeimmat tortut. Ja mummista ja ukista, jotka joutuivat muuttamaan rajan tälle puolelle, kun Venäjä otti haltuunsa vanhan Sallan kyläkeskuksen.

tunturilammen laavu salla

kaunisharjun laavu salla

sukset

tunturilammen laavu salla

Huomenna palaan kuitenkin Helsinkiin, kivikaupunkiin, joka on kotini. Kun pohjoinen jää taakse, hakeutuu haikeus rintakehäni tietämille ja asettuu asumaan. Kaupungin kesä karistaa sen tiehensä, mutta syksy kutsuu kaipauksen takaisin. Huokaisen syvään ja pakkaan lentolaukkuun kampanisujen lisäksi kaksi kursulaista ohrarieskaa. Sillä jokaisessa murusessa maistuu tunturi.

Lapsuuden lempiruoka: Kananmunakastike ja keitetyt perunat

Koskaan ei tiedä, mistä inspiraatio iskee. Tällä kertaa tekstin idea syntyi Iholla-sarjan neljättä tuotantokautta katsellessa, kun ihanan Laura Frimanin ruokalistalla oli kananmunakastike, tuo 80-luvun klassikko. Keittiökohtausta seuratessani sain ahaa-elämyksen. Olin kasvanut aikuiseksi siinä harhaluulossa, että kananmunakastiketta syötiin vain meidän nelilapsisessa keittiössä.

Vähitellen koko totuus alkoi paljastua.

Kävi nimittäin niin, että samaan aikaan blogikollegani Janica keitteli kyseistä kastiketta kotonaan. Annos päätyi Savusuolaa-blogiin ja sitä kautta myös minun silmieni eteen. Artikkelin alle alkoi kerääntyä kommentteja, joiden perusteella tein johtopäätöksen, että kananmunakastike onkin ollut vakiokamaa lähestulkoon jokaisen suomalaisen kodin ruokapöydässä. Sinänsä ei kovin yllättävää, olihan ruoka edullista, ravitsevaa ja helppo valmistaa.

kananmunakastike

Kun minulta lapsena kysyttiin, mitä ruokaa tänään tehtäisiin, vastaus oli aina sama: kananmunakastiketta. Lempiruoka pysyi samana teinivuosiin saakka. Osasin tehdä valkokastikkeen itsekin ja soluasunnossani leijui usein lempiruokani tuoksu. Ruokalistani koostui opiskeluaikoina kananmunakastikkeen lisäksi jauhelihasoosista ja makkarakastikkesta. Joskus paistoin lettuja ja söin niitä Bravo-merkkisen suklaa-banaanijäätelön kanssa, se kun oli pakastelaarin halvin jätskipaketti.

kananmunakastike

Kananmunakastike löytyy samasta käsinkirjoitettujen reseptien vihosta kuin jauhemaksapihvit ja karjalapiirakatkin. Meidän perheessä kastiketta nautittiin yksinkertaisesti pelkkien perunoiden kera, mutta lautasen laidalle saatettiin joskus lisätä puolukkaa tai porkkanaraastetta. Itse kerättyä ja omasta maasta noukittua, tietenkin.

kananmunakastike ja perunat

Palaa nostalgiseen kasaritunnelmaan kokkaamalla kattilallinen 80-luvun lasten lempiruokaa, kananmunakastiketta ja perunoita. Sopii erinomaisesti myös kalan (ja kalapuikkojen) kanssa. Ohjeen olen kirjannut ylös sellaisena, kuin se meidän keittiössä tänä päivänä tehdään.

Kananmunakastike

2 rkl voita
2 rkl vehnäjauhoja
3–4 dl kevytmaitoa
4–5 keitettyä kananmunaa
suolaa
valkopippuria maun mukaan
keitettyjä perunoita

Keitä ensin kananmunat ja laita perunat kiehumaan. Kananmunien kypsyys voi vaihdella puolikovasta kovaan eli keittoaika sellaiset 7–10 minuuttia. Sulata sitten voi kasarissa, mutta älä päästä sitä ruskistumaan. Ripottele jauhot sulaneen voin joukkoon ja anna kypsyä hetkinen. Kaada maito vähitellen ja vatkaa niin vimmatusti, ettei kastikkeeseen jää paakkuja. Jos olet laktoosille yliherkkä, käytä mieluummin laktoositonta maitojuomaa. Unohda siis HYLA-maito, sillä lopputuloksesta tulee muuten liian makea. Mausta suolalla ja valkopippurilla.

Kuori munat ja lohko ne 4–8 osaan. Minä tykkään muhkummista, toiset arvostavat pientä silppua. Lisää pilkotut munat kastikkeeseen ja anna hetki tekeytyä. Kauho keitettyjen perunoiden päälle ja syö sellaisenaan tai muussaa setti mössöksi, kuten tässä taloudessa tehdään. Tarkista maku ja lisää suolaa, jos se tuntuu tarpeelliselta. Lusikoi lautaselle puolukkasurvosta tai porkkanaraastetta, jos kaipaat rehuosastoa kastikkeen kylkeen. Muistele kultaista kahdeksankymmentälukua ja nauti.

kananmunakastikemössö

Tässä kohtaa on pakko todeta, että kananmunakastike ei todellakaan taivu ruokablogien korkeatasoiseen ja ylettömän inspiroivaan valokuvavirtaan. Onneksi tiedän, että siellä ruudun toisella puolella arvostetaan muutakin kuin loppuunhiottuja annoskuvia ylenpalttisine rekvisiittoineen. Arki ei nimittäin tässäkään taloudessa ole kukkasilla koristeltuja kakkuja ja hienosäädettyjä instagram-asetelmia. Se on kananmunakastiketta, kalapuikkoja ja pakastepitsoja, pyykinpesua, riittämättömyyden tunteita ja keskivertokuvia. Tavallisen ihmisen tavallista elämää.

ps. Tämä on yksi parhaimmista krapularuuista, jonka tiedän. Sopii kokeilla siihenkin tarkoitukseen.