Sunnuntaina minulla oli kunnia kummiutua jo kolmannen kerran. Kastekynttilä kädessäni seisoin kahden kollegani rinnalla, kun pieni ihminen sai nimensä. Virttä veisatessa pala nousi kurkkuun. Tuo pikkuinen tyttö, joka silmät suurina ihmettelee ympäröivää maailmaa, on nyt virallisesti osa elämääni. Otan vastaan kummitädin tehtävät ja yritän suoriutua niistä parhaani mukaan.
Helsingin seurakunnan kauniisti kuvitetun kummitodistuksen takakanteen on painettu seuraavat lauseet: ”Tuleekohan meistä ystävät, sinusta ja minusta? Tutustummeko niin, ettemme ujostele toisiamme? Osaanko olla, niin kuin toivot minun olevan? Huomaanko, milloin tarvitset minua erityisen paljon?” Isot kysymykset kieppuivat päässäni hallitsemattomina istuessani Temppeliaukion kirkossa, kastemaljan äärellä. Ääneni särkyi jo virren toisessa säkeistössä. Harteilleni oli laskettu pienen ihmisen suuri paino.
Kaikilla kolmella kerralla, kun minua on pyydetty kummin tehtävään, olen ensiliikutuksen laannuttua kysynyt suoraan, mitä minulta odotetaan. Vaikka kummius kunniatehtävä onkin, haluan ensin varmistua, että olemme samalla sivulla, ettei myöhemmin tule pettymyksiä.
Kuulun kirkkoon, koska arvostan kirkon tekemää työtä. Olen tapakristitty, astun herran huoneeseen yleensä vain muina turisteina, joskus juhlapyhinä ja tietysti sunnuntain kaltaisten kirkollisten toimitusten aikaan. Minusta ei siis ole opettamaan raamatun sanaa, jakamaan kirkon oppeja tai antamaan kristillistä kasvatusta. Kummitädin tehtävät tarkoittavat minun kohdallani jotain muuta. Hyvää tahtoa, inhimillisyyttä, armollisuutta ja yhdenvertaisuutta harjoitan, vaikka en uskossa olekaan.
En suostu myöskään lahja-automaatiksi, jonka ainoa tarkoitus on sijoittaa pennosensa Elsan kimaltelevaan jäälinnaan tai viimeisimmän mallin mukaiseen älylaitteeseen. Kirjat ovat tavarataivaan poikkeus, sillä ne levittävät sivistystä ympärilleen. Tässä materiaa pursuavassa maailmassa haluan kuitenkin ensisijaisesti antaa aikaani ja olla läsnä. Luottoaikuisena, jonka olkapäähän voi nojata silloinkin, kun vanhemmat eivät ymmärrä.
Onneksi ystävänikin jakoivat käsitykseni kummiudesta. Silti heidän vastauksensa mykisti minut: emme me lahjoja tarvitse, emmekä kristillistä kasvattajaa. Tahdomme sinut kummiksi, esikuvaksi ja aikuiseksi ystäväksi, sillä sinä olet vahva nainen, juuri sellainen, jollaiseksi haluamme tyttäremme kasvavan. Olen edelleen sanaton perusteluiden edessä.
Kuule siis, sinä pikkuinen Lotta! Olen yksi turvaverkkosi sitkeistä säikeistä. Opetan sinut hyväksymään itsesi sellaisena kuin olet, olemaan rohkea ja tavoittelemaan sinnikkäästi unelmiasi. Opetan sinut rakastamaan luontoa, kirjoja ja hyvää ruokaa. Istutan keittiönpöydän ääreen ja annan käteesi palan taikinaa sekä kaulimen. Ja kun olet hiukkasen isompi, otan kädestäsi kiinni ja vien sinut suureen maailmaan. Lupaan pitää oveni avoinna, kotiini olet aina tervetullut. Elämänpituinen ystävyys on alkanut, olkoon se täynnä iloa ja valoa!
Lainaan vielä kerran kummitodistusta: ”Ja sinä, Pieni, eteenpäin vain rohkeasti! Kasvetaan toistemme mittaisiksi yhdessä koettu hetki kerrallaan.” Siinäpä ne, kummitädin tehtävät, tiivistettynä yhteen lauseeseen.
Hei; Minä olen kyllä sen verran herkkis, etten tätä lue silmät kuivana. Että joku pyytää kummiksi ja tuollaiset perustelut! Sitten sinä suostut kummiksi ja kerrot, mitä aiot tehdä Lotan kanssa. Ja miten sen kerrot! Kummityttösi on onnentyttö, kun saat sinut kummitädiksi. Kirjoitat hyvin kauniisti. Voi kunpa minäkin osaisin kertoa ajatuksia noin.
Printtaa tämä tekstisi ja kun tulee se huono päivä, niin lue se. Voiko enempää arvostusta ystävältä saada? Ja voitko sinä kauniimmin kertoa asiasta.
Minäkin olen melkein sanaton tämän teksin edessä. Kiitos kun kerroit.
Tippaa pukkaa silmänurkkaan. ❤
Kaiken tämän tunnemyrskyn päälle sain kummitytön isovanhemmilta sähköpostin, jossa he ilmaisivat kiitollisuutensa kummitädistä, joka on selvästi sitoutunut tehtääväänsä. Voi rakkaus. <3 <3 <3
Onnekas pieni Lotta joka sai sinut kummiksi. ❤️ Teksti täynnä tunnetta.
Eihän tuollaista pientä pötkylää voi olla rakastamatta. <3
Se pikkuinen Lotta… <3
Iiiks..liikutusta. Herkistävä ja tunteita nostattavia ajatuksia täynnä tämä teksti. Sai pohtimaan omaa kummiuttani…mitä itse ajattelin silloin oman kummityttöni kummiksi lupautuessani. Ei millään uskoisi että siitä on kohta viisi vuotta aikaa. Synttärinsä on jo ovella…lahjansa virkkuukoukulla. Toivottavasti saan sen tehtyä ja valmiiksi. Koska siihen, mekkoonsa, on koukuteltu tunteita ja siunaavia ajatuksia. Juuri tällä hetkellä ja tässä elämäntilanteessani koen itseni ja kummiuteni yhtä keskeneräiseksi kuin käsissäni pyörittelemäni pinkki mekko. Mutta suhtaudun asiaan ja luomistyöhöni sekä kummityttööni mitä suurimmalla rakkaudella ja kiitollisuudella että hän on ylipäätään olemassa. Kiitos Pia tekstistäsi, jakamistasi tunteista, sekä näistä pintaan nousseista muistoistani… Ihanaa ja antoisaa yhteistä matkaa Sinulle ja sille pikkuiselle Lotalle <3 <3.
Ihana viesti, kiitos! Ensimmäistä kertaa kummiurallani tilanne on se, että kummilapsi asuu muutaman kilometrin päässä. On helppo tavata vaikka joka viikko ja siksi uskallan myös luvata toteuttavani sen, mitä kirjoitin. Olosuhteet voivat tietysti muuttua, mutta sitten sopeudutaan siihen. Eilen äidinmaidon kautta sai pikkuinen Lottakin esimakua tulevasta, kun vanhempansa istuivat hänen nukkuessaan patojemme äärelle. Käsin tehdyt lahjat ovat parhaita ja taatusti jokainen silmukka kätkee sisäänsä siunasta ja suunnattoman määrän rakkautta. Keskeneräisiä me kaikki olemme, mutta lapsi ei onneksi arvota läheisiään aikuisten kriteerein. Ihania hetkiä kummityttösi seurassa!