Rakkaimmat ystävät ovat perheellistyneet kiihtyvää vauhtia viimeisimpien vuosien aikana. Osa odottaa tälläkin hetkellä, muutama opettelee vauva-arkea vasta viikkojen kokemuksella, moni ihmettelee uhmaikäistä taaperoa. Elämä on hetkellisesti keskittynyt neljän seinän sisään ja lähikorttelien tuulisille kaduille, tuudittelemaan suurta ihmettä uneen.
Kaupungilla, metrossa ja busseissa kiinnitän huomiota vauvavatsoihin, niitä on paljon. Kuin kaikki kolmekymppiset naiset olisivat päättäneet lisääntyä yhtä aikaa. En pysy enää perässä – kenelle olikaan tulossa tyttö ja kuka jättikään sukupuolen selvittämättä? Laskettujen aikojen päivämäärät menevät iloisesti sekaisin, kun eroa on vain muutamia viikkoja. Kuuntelen pelkoja, jännitän mukana, kannustan ja tsemppaan. Kaikki menee varmasti hyvin, teistä tulee taitavat vanhemmat. Vaikka enhän minä tiedä, en ole perehtynyt pikkulapsiarkeen, en vauvojen vatsaongelmiin tai kasvamisen kehityskaareen. Olenhan vapaaehtoisesti lapseton.
Kahdestaan vietetyn itsenäisyyspäivän jälkimainingeissa en pääse ajatuksiani pakoon. Olen ulkopuolinen tai siltä se joulukuisena iltana kello yksitoista tuntuu. En uskalla puhua tuntemuksista ääneen tai kuormittaa aatoksillani ketään. Pidän sisälläni, sillä lähellä on paljon suurempiakin suruja ja musertavia murheita. Ruuhkavuosissa tarpovilla on muutakin ajateltavaa kuin minun ikäväni.
Älkää ymmärtäkö väärin, en missään nimessä halua syyllistää ketään. Olen onnellinen ystävieni puolesta, on mahtavaa, kun haaveista tulee totta. Ihmettelen vain ääneen tätä uutta elämänvaihetta, johon olemme huomaamattamme pudonneet. Ruuhkavuosien railoon, perheellisten piirin ulkopuolelle.
Silläkin uhalla, että nämä rivit tekevät minusta nostalgisen hölmön, lausun ne ääneen. Minulla on ikävä yhteisiä illanviettoja. Sellaisia, missä aika menettää merkityksensä, missä syödään niin, että ajatus kotiin lähtemisestä tuntuu mahdottomalta ajatukselta, missä hihitellään hilpeässä viinihiprakassa ja missä lähdetään hetken mielijohteesta lähikuppilaan kumisaappaissa ja kotimekossa ihan vain yhdelle.
Kaipaan illallisia, pöytää täynnä tärkeitä tyyppejä. Sitä hetkeä, kun takana on kolme tuntia kokkaamista, edessä ihana ilta ja neljä ruokalajia ja kädessä kuohuviinipullo, joka pian poksahtaa auki. Ravintoloissa syömistä, pitkiä keskusteluja, aamuöisiä tunnustuksia, seuraavan päivän brunsseja ja spontaaneja kutsuja. Kekkereitä, joita ei tarvitsisi suunnitella puolta vuotta etukäteen, jotta edes joku pääsisi paikalle.
Ja mökkiviikonloppuja. Saunaa, järveä tai avantoa. Yön yli ikikiukaan lempeässä lämmössä hautunutta uunipuuroa. Tiskivuoroja, jotka hoituvat jakamattakin. Hiekkakuoppaan haudattua rosvopaistia, valkosipuliperunoita ja vain hetkeä aiemmin metsästä kerättyjä puolukoita. Takkatulta ja tuntikausia kestäviä lautapelejä. Mustaksi kärventynyttä campingiä, tikun nokassa iltapalaksi paistettua.
Kaikki tämä kuuluu kyllä elooni edelleen, en minä elämästä nauttimista ole lopettanut. Kaveriporukka on vaan kutistunut kahteen. Kaksin mökkeilemme, kaksin istumme iltaa ja kaksin nautimme kolmesta ruokalajista, kuohuviinista ja keskusteluista. Sekin on ihanaa, tottakai. Pöydässä olisi kuitenkin tilaa kahdeksalle kestittävälle, villisti virtaaville ajatuksille, polveileville pakinoille, vuolaille viisauksille ja riivatun huonoille jutuille, mutta myös tavallisille kuulumisille, arkisille ajatuksille, kiusallisille kakkakertomuksille ja taaperoiden toilauksille. Elämälle.
Toki pöydässämme istuu myös parisuhteettomia kavereita, yhtä arvokkaita ja rakkaita kuin muutkin. Joskus on vain pakko päästä parantamaan maailmaa parisuhteessa painiskelevien kohtalotovereiden kanssa. Sitäpaitsi sinkuillakin on omat menonsa, joiden rinnalla mökkireissu parisuhteellisten seurassa ei välttämättä ole se houkuttelevin.
Tiedän, tiedän, nämä ovat ensimmäisen maailman ongelmia. Tiedän myös, että kyllä ne pienet siitä kasvavat. Istuvat kohta viereiselle tuolille, kallistavat päätään ja pyytävät lisää. Ovelasti ketkuilevat itsensä suoraan jälkiruokalautasen ääreen ja lopulta uuvahtavat aikuisten tasaiseen puheensorinaan. Olen malttamaton, sillä siihen menee vielä vuosia. Mitä minä sillä aikaa teen? Kenet kutsun pöydän päähän parin tunnin varoitusajalla, kuka syö valurautapadassa hautuneet häränhännät, kenen eteen kannan ensimmäisistä raparpereista leivotun piirakan? Pitäisikö tässä alkaa etsimään uusia ruokaystäviä? Tai perustaa illalliskerho toistaiseksi tuntemattomien kanssa?
Tänään tarjolla olisi ollut tuttavien luomutilalla kasvatettua kyytönlihaa. Tuoreina kilon kappaleina, paisteiksi leikattuna. Kieltäydyimme kohteliaasti, sillä kahdelle kilo on liikaa, eikä laatuliha mahdu pakastimeenkaan odottamaan seuraavaa ruuhkavuosikalenterissa avautuvaa mahdollisuutta isoon illalliseen.
Erilaiset elämänvaiheet erottavat, sanotaan. Aion käydä taistoon ilmiötä vastaan ja pitää ystävistäni kiinni vaikka väkisin. Kun ruokavieras ei kykene vuoren luo, on vuoren liikahdettava ruokavieraan luo. Otettava kauppakassit kantoon ja suunnattava ystävien ovelle. Vallattava heidän keittiönsä, raivattava pöydät ja lusikoitava lautasille rakkaudella valmistettua ruokaa ja toivottava, että jälkikasvu antaa isän ja äidin syödä. Vaikka vuorotellen.
Voin samaistua näihin fiiliksiin. Vaikka ikää onkin vähän vähemmän, suurin osa kaveripiiristä alkaa olla perheellisiä ja joka päivä saa kuulla ja lukea vauvauutisia esim. Facebookista. Meillä ainoana vauvana on siis meidän 2v koiruus. Ja vaikka perhettä ei olisikaan, monilla on niin paljon menoja että tapaamiset täytyy järjestää heidänkin kanssaan jo hyvissä ajoin. Välillä kaipaa extempore illanistujaisia tai vaikka kahvittelua, jota ennen harrastettiin.
Minä ja avokki tultaisiin ainakin mielellään illallispöydän ääreen!
Kiitos vertaistuesta! Olen alkanut vakavasti harkita vertaistukiryhmän perustamista, vaikka sitten virtuaalisesti. Toisaalta olisi kiva tutustua samassa elämäntilanteessa oleviin ihan oikeassakin elämässä, perustaa sellainen illallisjengi, ettei vain yhteen kertaan jäisi. Tammikuu on jo täyteen tupattu tupareita, ristiäisiä ja reissuja, mutta jospa helmikuussa tälle asialle ehtisi tekemään jotain. Kutsu saattaa siis hyvinkin olla odotettavissa! 🙂
Hei Pia! Toinen väliinputoajapariskunta täällä moi 🙂 Oon huomannut sanoja juttuja omassa lähipiirissäni, mitä kuvailet. Aika harvalla on vielä lapsia, mutta tiedän, että moni yrittää. Itsekin olen vapaaehtoisesti lapseton ja aina iloitsen, kun kuulen ihania vauva- tai talonomistajauutisia. Ihanaa, kun ihmiset saavat elämässään niitä asioita, joista haaveilevat. Minä haaveilen myös illoista mökillä ja paljussa kavereiden kanssa, syvällisistä keskusteluista pitkien illallisten äärellä ja spontaanista kuumasta kahvikupillisesta töiden jälkeen. Nämä tilaisuudet harvenevat vuosi vuodelta. Onneksi vielä kokoonnumme vanhan ja rakkaan kaveriporukan kanssa vuosittain mökkeilemään. Ne ovat tärkeitä viikonloppuja. Ikäänkuin aikaa ei olisi kulunut ollenkaan viimeisestä näkemisestä, vaikka siitä saattaa olla se vuosi.
Kiitos taas tästä tekstistä! Jos perustat illalliskerhon, tulen erittäin mielelläni mukaan! Osaan minäkin vähän kokkailla, mutta en ihan noin hienosti, kuin sinä/te 🙂
Jee, lisää vertaistukea! Meillä on samat haaveet! Olen vähän kateellinen tuosta vuosittaisesta mökkiviikonlopusta, tuntuu että omassa kaveripiirissäni sellaisen järjestäminen on sula mahdottomuus. Illalliskerhon perustamista mietin tosissani, lupaan olla yhteyksissä, jos se konkretisoituu! 🙂 Ja hei, ei niiden kokkausten hienoudella ole mitään tekemistä illan onnistumisen kannalta, tärkeintä on yhdessä syöminen!
Erinomainen teksti! Ymmärrän täysin ja osaan samaistua, vaikka puolivuotias vauva kotona nyt viilettääkin. Koin vastaavanlaisia ajatuksia aikanaan ollessani sinkku muiden ollessa parisuhteessa. Mentyäni naimisiin kaikilla ystävillä tuntui jo olevan lapsia, kun parhaiten olisi meille sopinut pariskuntaillanvietot. Opiskeluaikoina ex tempore -juttuja tuntui olevan koko ajan, mutta silloin suurinta osaa stressasi myös miten päästä kiinni työelämään, rahanpuute, you name it.
Itse olen yrittänyt opetella ajattelemaan, että elämä lienee olevan täynnä vaiheita ja harvoin ne osuvat ystävien kanssa täysin yksiin. Iloitsen aina kun joku lapseton (tai miksei lapsellinenkin) ystäväni soittaa ja pyytää yllättäen skumpalle, kuten aina ennenkin. Onneksi on puoliso joka ymmärtää, että silloin on lähdettävä 😉 Vaikka toki eniten jaettavaa arjesta on samassa elämäntilanteessa elävien kanssa, on niin ihanaa jutella välillä ystävien kanssa, joilla on ihan eri vaiheet. Kuunnella hääsuunnitelmista, maailmanympärimatkoista ja uusista ravintoloista.
Toivon, että löydätte tähän vaiheeseen juuri sopivia seuralaisia ja kohta taas ajoitukset kohtaavat niiden vanhojenkin ystävien kanssa. Toisaalta on myös onnekasta ikävöidä sitä parasta seuraa, silloin tietää että on saanut nauttia ihanista illoista upeassa porukassa ja pian ystävät sieltä taas ovea kolkuttavatkin uudelleen 🙂
Elämä tosiaan on täynnä vaiheita ja niiden yhteensovittaminen on väistämättä välillä hankalaa. Ymmärrän tämän toki ja tiedostan sen, että vanhat ystävät eivät minnekään ole kadonneet, vaikka tällä hetkellä elävätkin ruuhkavuosia vailla spontaanien tapaamisten mahdollisuutta. Ja todellakin, erilaiset elämänvaiheet ovat rikkaus, joita voi myötäelää vaikka itse tallaisikin täysin erilaista polkua eteenpäin. Uskon ja toivon, että alkaneen vuoden aikana löytyy niitä kanssakulkijoita, joiden kanssa voidaan paneutua juuri meitä kiinnostaviin juttuihin. Itseasiassa juuri äsken soiteltiin yhden tuoreen tuttavuuden kanssa mahdollisesta yhteisestä vaellusreissusta tulevana kesänä.
Kiitos Laura, kun osallistuit keskusteluun, oli kiva kuulla pitkästä aikaa kuulumisiasi tätä kautta. Kaikkea hyvää teidän pienelle perheelle! 🙂
Voi, kyllä sinä osaat kirjoittaa :). Lukiessani sain sen tunteen miltä tuntuu olla ns.väliinputoaja. Viimeksi kommentoin silloin kun kirjoitit vapaaehtoisesti lapseton ja sekin upposi minuun.
Kiitos kirjoituksestasi!
Kiitos, kun kommentoit Mardy!
Erinomainen kirjoitus, johon voin nyt 36-vuotiaana esikoista odottavana samaistua vahvasti. En tiedä, miten typerältä tämä kuulostaa, mutta vastaavat ajatukset olivat yksi syy sille, että aloin ylipäätään pitää lapsen saamista vaihtoehtona. Sellainen fiilis, että haluais elämältä vähän ”enemmän” kuin nuo luettelemasi asiat. Jotain suurempaa, jatkuvampaa. Tämän ikäisenä on kuitenkin ehtinyt reissata, kokea ja viettää kuvailemiasi ihania illanistujaisia lukemattoman määrän. Ja niitä kokemuksia on vielä varmasti edessäpäinkin. Tuli vain tosi vahva fiilis siitä, että haluaa kokea vielä lapsiperhe-elämän rikkauden, kun on muutenkin kokenut jo paljon ihania asioita.
Ja tällä en tarkoita, että kaikkien pitäisi lisääntyä. Ei todellakaan pidä, eikä kannatakaan, jos se ei tunnu omalta jutulta. Elämässä kun on niin hirveän paljon muitakin sitä rikastuttavia ja tärkeitä asioita 🙂
Ei kuulosta ollenkaan typerältä, luulen ettet ole ajatustesi ja ratkaisusi kanssa yksin. Vaikka seison edelleen vahvasti omien päätöksieni takana, on pakko myöntää, että yksinäisyyden synkimmillä hetkillä olen pohtinut samaa. Lisääntyminen vain siksi, että kuuluisin joukkoon, ei kuitenkaan ole teoriassakaan hyvä ajatus. Perheen perustamisen motiivien on synnyttävä jotain ihan muuta kautta. Kiitos erilaisen näkökulman esiintuomisesta!
Onnea odotukseen ja uuteen elämänvaiheeseen! 🙂
Niinpä! Itse olen juuri 41 vuotta täyttäneenä erinäisistä syistä johtuen lapseton (ainakin toistaiseksi), ja välillä on IHAN HIRVEÄ IKÄVÄ nuoruus- ja opiskeluvuosien sosiaalista elämää ja ystävyyssuhteita- aikaa kun kellään kavereista ei vielä ollut lapsia. Ikävä lettukestejä ja drinkki- bileitä, ikävä jokaviikkoisia lenkkejä ja kahvitteluita syvällisine keskusteluineen ilman ”häiriöitä”, ikävä sitä kun katsottiin kaveriporukalla joka viikko tv:n suosikkisarjat yhdessä, ikävä spontaaneja yö-uinteja ja festari- reissuja. Ikävä sitä, että voi kyläillä molemminpuolisesti eikä vain niin että lapseton reissaa lapsellisen luokse. Ikävä puhelinkeskusteluja ilman taustahälyä, ikävä maailman parantamista aamun saakka, koska seuraava päivä voidaan halutessa nukkua. Ikävä kylpyläviikonloppuja ja Tallinnan risteilyjä kahdestaan sydänystävän kanssa. Kahdestaan. Ylipäätään ikävä elämää, joka oli joka päivä erilaista, joka päivä täynnä kohtaamisia ihmisten kanssa, joka päivä jaettuja iloja&suruja, joka päivä rikasta ja vaihtelevaa. Vaikka elämäni on hyvää näinkin- minulla on hyvä parisuhde, ihana&mielenkiintoinen työ, sekä hyvin tärkeä ja rakas harrastus- silti kaipaan. Kaipaan ystäviä ja ystävyyttä. Sellaista mikä ei ole vain hätäinen puhelinkeskustelu kerran kuukaudessa tai ”rikkonainen” kyläilyreissu kerran vuodessa. Kaipaan elämää jossa on muutakin kuin se ihana mies, työ ja harrastus. Sillä aforismissa ”kun katsot elämääsi taaksepäin huomaat olleesi kaikkein onnellisin niinä hetkinä jotka olet viettänyt ystäviesi kanssa” on yllättävän paljon perää.
Olen sanaton näiden vertaiskokemusten edessä, on lohduttavaa kuulla, etten ole yksin. Juuri tuota kaikkea minäkin kaipaan. Tasapuolisuus ystävyyssuhteissa kärsii lasten tultua, eikä sille oikein voi mitään. Tiedän monen ystäväni potevan huonoa omatuntoa ystävyyden yksipuolisuudesta, mutta elämäntilanne on vain sellainen, että energiaa ei ole.
Samaistun vahvasti myös rikkonaisiin puheluihin ja kyläilyihin, niin se vaan menee. Kun pieni lapsi on kaiken keskipiste (kuten pitääkin olla) ja univelka painaa, ei keskittymiskyky riitä keskusteluihin syventymiseen. On kai pakko lakata nostalgisoimasta mennyttä, nuoruus ei taida tulla takaisin, vaikka sitä kuinka kaipaisi. Ja toivoa, että ystävyys kantaa erilaisten elämänvaiheidenkin yli.
Mistähän aloittaisin, tuntuu että pitkään oman pään sisällä on ajatukset olleet levällään. Nyt ne kolahtivat paikallaan. Mieletön teksti ja kaikki kommentit lukeneena myös, ongelma on isompi mitä ajattelisi!
Täällä myös yksi lukija joka siis painii samanlaisen ongelman kanssa.
Onpa hienoa kuulla, että tekstistäni oli apua ajatusten järjestämisessä! Meitä on monta ja on lohduttavaa kuulla, ettemme paini asian kanssa yksin. Ehkä sille virtuaaliselle vertaistukiryhmälle olisi oikeasti tarvetta!
Hei; Jälleen hienoa pohdintaa aikuiselta, itseään ymmärtävältä naiselta, joka ei ole väliinputoaja sanan varsinaisessa merkityksessä, ethän?
Elämä erottaa, kyllä. Siihen ei välttämättä auta edes ne kauppakassit. Olen itse kokenut vastaavia asioita, miettinyt ulkopuolisuuttani ilman lasta. Ja rehellisyyden nimissä kyllästymiseen asti välillä kuunnellut ” Vilipetterin” asioita, kun kaikki pyörii lapsen ympärillä ja käynyt synttäreillä. Ymmärsin sen, mutta joskus kaipasin aikuisten keskusteluja. No lapset kasvoivat, mutta kaikki ystävyyssuhteet eivät säilyneet. Ystävyys kun ei ole yksipuolista, sitä, että vain toinen soittaa ja kyselee kuulumisia tai kyläilee. Ystävälle pitää olla aina pieni hetki aikaa. Ja oikeasti kuunnella.
Mutta ei tämä elämä hullumpaa ole ollut. Kotona on paras ystäväni, mieheni, jonka kanssa monet pyhät on kaksistaan vietetty. Ja on muutama tosi ystävä, yksi jo 50 v takaa. Ystävyytemme on kestänyt erilaiset elämänvaiheet. Elämä on itse asiassa nyt aika hienoa.
Joten pidä Piia ystävistä kiinni, mutta älä tyydy yksipuoliseen ystävyyteen.
p.s.valtavan kaunis pöytäkattaus ?
Suuuuret pahoittelut, kirjoitin nimesi väärin.
Anteeksi ?
Ei hätää, sama kirjoitusvirhe tulee vastaan lähes päivittäin. 🙂
Joskus on todettava, että ystävyys on ollut enemmän elämäntapaystävyyttä ja siirtyä eteenpäin. Aikuisia keskusteluja, niitä olen onneksi vielä saanut käydä, vaikkakin harvemmin. Ja kotona niitä tietysti saa harrastaa mielin määrin. 🙂
Kiitos kehuista, ihan liian harvoin tulee panostettua kattaukseen, kun olen toivoton kokkausaikataulujen kanssa. Kun vieraat soittavat ovikelloa, ruokapöytä on yleensä vielä raivaamatta. 😀
Iso kiitos sinulle kirjoituksistasi! Kurkkua kuristaa kun luen tekstiä, niin omakohtaista se on minullekin. Oli aika kun en halunnut lapsia ja oli aika kun halusin. Aika vei voiton. Jos joskus olisi kavereita, joiden kanssa puhua tästä ja kokea kuuluvansa joukkoon. Siinäpä toive, vaikka vuoroin toisten illallispöydissä.
Kiitos Lisa, nostit esiin tärkeimmän, kuulumisen johonkin joukkoon. Se on yksi ihmisen perustarpeista, kokemus, että kuuluu joukkoon, yhteisöön, ympäristöön. Että sinut hyväksytään sellaisena kuin olet ilman, että valintojasi kyseenalaistetaan. Ulkopuolisuuden tunne on läsnä minunkin elämässä ihan liian usein. Meitä on siis muitakin, et ole yksin.
Hieno kirjoitus ja pystyn osittain hyvin samaistumaan ja toisaalta teksti myös osui ja upposi toiselta kannalta. Sain esikoiseni 36veenä ja sitä ennen ehdin viettää pari vauhdikasta uusiosinkkuvuotta, joiden aikana tuntui että kaikilla muilla oli vauvoja ja aivan eri elämänvaihe. Nyt taas toisaalta pystyn ymmärtämään heitäkin – melko vaativan työn ja kahden pienen lapsen yhtälön koossapitäminen vaatii sen verran että ihan heti ei tulisi mieleen valvoa aamuyöhön ja muutenkin elämän pitää mielellään melko säännöllisenä ja nukkuu edes viikonloppuna pidemmät unet (ja ennen olin aina tappiin asti baareissa tms ?). Mutta aika aikansa kutakin, kun lapset ovat isompia niin kyläilytkään ei ole samanlaista showta kuin juuri nyt. ? Pointtina siis se että ystäväsi eivät varmasti tee mitään ilkeyttään tai ajattelemattomuuttaan, vaan ns ruuhkavuodet välillä vaan ihan oikeasti vetävät energian ja kaikenlaisen vapaan ajan vähiin.
Näinpä. Ja itse ainakin koen, että varsinkin tällä iällä lapsen saaminen aiheuttaa sen, että elämän keskittäminen kotiin on todella tervetullutta vaihtelua sekin. Eli itse ainakin olen jo raskausaikana suunnannut ajatuksia enemmän ”pesän rakentamiseen” ja kotona oleiluun, siinä missä ennen reissasin, harrastin ja näin paljon kavereita. Itse ajattelen, että elämä muuttuu ja hyvä niin. Osittain siksi lapsettomaksi jääminen olisi itselle tarkoittanut ”jämähtämistä” tietynlaiseen vaiheeseen. Toki sitten taas lapsen kasvaessa tulee uusi vaihe jne.
Näinhän se on. Energiaa on rajallinen määrä, eikä sitä aina riitä perheen ulkopuolelle, vaikka kuinka haluaisi. Pikkulapsivaihe on varmasti elämän kuormittavinta aikaa. Se ei silti poista yksinäisyyden tunnetta, vaikka syyt ovatkin ymmärrettäviä. Kiitos, kun kommentoit!
Tämä on tosi tärkeä aihe ja miten rohkeasti uskallat sitä avata!!! Kiitos! Tuttuja tuntemuksia minullekin.
Toisaalta ajattelen, että vapaaksi jääville resursseille on loputtomasti käyttöä jos vain keksii ja uskaltaa. Esim. eri järjestöjen kautta vapaaehtoistyössä on loputon tarve ihmisille, jotka ovat valmiita ryhtymään eri ikäisten ja eri elämäntilanteissa olevien ystäviksi.
Toivoisin myös, että tässä elämäntilanteessa olevat yhdistäisivät voimansa, koska onhan meitä! Kiitos Pia, että olet tuonut meitä yhteen 🙂
Vapaaehtoistyö on tärkeää, itsekin olen ryhtynyt 91-vuotiaan leskirouvan ystäväksi SPR:n kautta. Se ei kuitenkaan korvaa syviä ystävyyssuhteita, joita varmasti jokainen kaipaa. Helpottaa huomata, että teitä on siellä muitakin, kiitos kun vastaatte huutooni! 🙂
Ihana kirjoitus, kiitos siitä <3
Tässä oli niin paljon minulle tuttua, mutta samaan aikaan sellaista, josta en tiedä yhtään mitään. Koen olevani samalla tavalla väliinputoaja, kaipaan ystävien kanssa tehtyjä asioita (ilman lapsia) ja ennen kaikkea ilman viikkojen suunnittelua. Minulla on kuitenkin itselläni kaksi lasta, jotka sain toivotusti jo parikymppisenä. Lähipiirini alkaa tällä hetkellä olla lapsihuuruissa, mutta minulla alkaisi olla aikaa lasten ollessa jo isompia ja helppohoitoisempia.. ehkä tämä vähitellen, kun heidänkin lapsensa kasvavat. Ihanasti ajattelet kuitenkin, että voitte mennä sitten ystävienne luokse ja viettää aikaa siellä. Se onkin usein pikkulapsiperheessä helppoa ja aika monen lapsetkin onneksi nukahtavat ajoissa. Kunhan vanhemmat ei nukahda nukuttaessaan ? itse olen jotenkin kärsinyt siitä, että etenkin useat naiset kokevat jostain syystä vaikeaksi jättää lapset isälleen hoidettavaksi vaikka edes sen yhden lasillisen ajaksi.
Sain kirjoituksen julkaistuani monilta perheellisiltä ystäviltäni viestejä, että he kaipaavat ihan samoja asioita. Näin se varmasti onkin, käytännössä yhteisen tekemisen toteuttaminen on kuitenkin hankalaa, ainakin lyhyellä varoitusajalla. Täytyy sopeutua tilanteeseen, joka ei tietenkään ole pysyvä, vaikka vuosia kestääkin. Kiitos ajatuksia herättäneestä kommentista, Edla!
Itselläni on kaksi lasta 1- ja 3-vee sekä (onneksi) paljon perheellisiä ystäviä tuomassa vertaistukea mutta myös sinkkuja ja lapsettomia pariskuntia, joiden kanssa voidaan puhua ihan kaikesta muusta paitsi lapsista. Se on hirveän tarpeellista ja virkistävää! Vaikka olen eri elämäntilanteessa kuin sinä, olen erityisesti viime aikoina huomannut kipuilevani ihan samojen ajatusten parissa: on ikävä spontaaneja näkemisiä, illanviettoja, lautapelimaratoneja ja kiireetöntä olemista ystävien kanssa. Ylipäätään ystäviä. Ajattelen kuitenkin että aika menee nopeasti, ja kohta lapsilla on omat menonsa kavereineen ja äiti voi ottaa ja lähteä ystävän kanssa vaikka viikonloppureissuun. Tällä hetkellä ystävien näkeminen vaatii hieman enemmän vaivaa, mutta koska halua on niin asia yleensä järjestyy. Vaikka niin että haetaan iso kasa noutopitsaa ja mennään koko päiväksi leikkitreffeille ystävien luo. Jos olisin ystäväsi, ilahtuisin suuresti siitä että toisit itsesi, kauppakassisi ja kokkaustaitosi välillä minunkin keittiööni. Sitä arvostavat takuulla omatkin ystäväsi ❤
Kiitos ihanasta kommentista, Susa! Ei se ystävänkaipuu perheen perustamiseen pääty, ihan samat tarpeet meillä on läpi elämän. Tulevana vuonna on otettava järeät aseet käyttöön ja vallattava ystävien keittiöt!
Kiitos hienosta kirjoituksesta Pia! Tunnistan kuvailemiasi ajatuksia hyvin. Olen tahattomasti lapseton ja totuttelen parhaillaan ajatukseen elää kahden hengen perheenä mieheni kanssa. Keskityn iloon vapaudesta ja mahdollisuuksista nauttia elämästä hyvän ruuan, harrastusten ja kiinnostavien projektien parissa. Ilon aiheita riittää, mutta tuntuu, että yksi on jäänyt joukosta puuttumaan, ja se on juuri ystävät ja verkosto – ainakin sellaisena, mitä se oli ennen. Tuntuu, että joskus ei ole ketään, kenen kanssa jakaa omia iloja ja onnen hetkiä, koska ne eivät liity lapsiin. Ulkopuolisuuden tunne on tuttua täälläkin.
Kiitos vielä kivasta blogista ja onnea uuteen vuoteen! <3
Voi miten voinkaan samaistua kommenttiisi, Tellu! Vaikka meillä lapsettomuus on oma valinta, ei sen mukanaan tuomia lieveilmiöitä osannut odottaa ennen kuin ne konkretisoituivat. Keskittyminen iloa tuoviin asioihin, harrastuksiin ja projekteihin on parasta lääkettä. Me sovimme juuri tuoreen kummitytön vanhempien kanssa, että ruokailemme yhdessä vähintään kerran kuussa, edellisellä kerralla lyödään aina lukkoon seuraava kerta. Ystävillä on erilaiset elämäntilanteet, eikä sille oikein voi mitään, joten jollain tapaa kai tähän on sopeuduttava. Se vertainen ystäväjoukko kuitenkin puuttuu, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Ulkopuolella tuntee helposti olevansa tosi yksin, vaikka kumppani samalta sohvalta löytyisikin. Jos joskus haluat vaihtaa ajatuksia vaikka sähköpostilla, mielelläni ryhdyn kirjeenvaihtoon ja tapaankin teitä samassa elämäntilanteessa olevia!