Asuin suurimman osan lapsuudesta Rovaniemellä. Välimatkaa Helsinkiin oli 834 kilometriä. Kuopion mummolaan kilometrejä kertyi 511. Lappi oli onneksi lähellä, parissa tunnissa ajoi tunturiin. Ajomatka oli tarpeeksi lyhyt myös takapenkkiläisille, vaikka kysymysten määrä lienee ollut melkoinen. Ollaanko jo perillä? Kauanko vielä kestää? Siksi pidemmät matkat taitettiin usein junalla.
Sinivalkoisissa makuuvaunuissa oli kolme sänkyä päällekkäin. Ylin oli aivan katonrajassa ja minä halusin nukkua aina siinä. Villainen viltti pisteli, pussilakanoita ei 80-luvun makuuvaunuissa ollut nähtykään. Ihoa vasten oli lakana, jonka toinen pää käännettiin viltin päälle. Viltti oli harmaa, lakana valkoinen, kulmassa VR:n sininen logo.
Ravintolavaunu oli neljän lapsen perheelle liian kallis, joten omat eväät pakattiin aina mukaan. Eväspussit avattiin heti, kun juna lähti liikkeelle. Karjalanpiirakoita, voileipiä ja mehua. Jostain syystä mieleen on jäänyt erityisesti se kerta, kun äiti oli laittanut itse leipomiensa karjalanpiirakoiden päälle juuston sijasta kannuswurstia. Se oli murrosikäisen mielestä pyhäinhäväistys. Juustoa sen piti olla, pelkkää juustoa. Kun sitten loppujen lopuksi suostuin syömään makkaralla päällystetyn piirakan, pyysin toisenkin.
Vanhaan hyvään aikaan kiskojen kolke jatkui läpi rataverkon. Säännölliseen kolkkeeseen oli turvallista nukahtaa. Unen läpi saattoi kuulla asemien kuulutukset ja makuuvaunun käytävillä kävelevät makuuhyttinaapurit. Peitto oli raskas ja lämmin. Pissahätää pidäteltiin viimeiseen asti ja tietenkin se pahin hetki ajoittui aina aseman kohdalle. Vessanpöntön reiästä näkyi suoraan raiteille, se oli samaan aikaan jännittävää ja jotenkin ällöttävää. Kuinkahan moni nykypäivän lapsista ymmärtää sanonnan ”toimii kuin junan vessa?”
Yöjunalla ja eritoten makuuvaunuilla on edelleen erityinen paikka sydämessäni. Odotan melkein enemmän matkustamista makuuhytissä kuin saapumista tunturiin. Hytit ovat muuttuneet, mutta tunnelma on sama. Ohi kiitävät metsät, kiskojen satunnainen kolke, asemien valot.
Ravintolavaunussa uppo-oudot juttelevat keskenään ja mikrossa lämmitetyt ranskalaiset ovat nahkean sitkeitä. Samassa pöydässä istuva rouva tilaa lisää valkoviiniä. Viereinen seurue herkuttelee pihveillä. Me hipsimme hyttiin ja juomme pahvimukeista lasilliset punaista. Yömyssyjen jälkeen makaan mukavasti puhtaissa pöllölakanoissa, luen kirjaa pitkälle yöhön matkan taittuessa itsestään. Vessa on edelleen käytävällä, mutta pöntön reiästä ei enää näy raiteita.
Aamupalalla tarjoillaan ilmaista puuroa mustikkakeiton kera. Ikkunan toisella puolella hämärä alkaa valjeta. Räntä räiskii lasiin, mutta maa on valkoinen. Kemijärven asemalaituri on loskainen ja liukas. Odotamme bussia, joka vie meidät tunturiin. Tuntia myöhemmin astumme ulos linja-autosta, lunta sataa ja jalat uppoavat mökkitiellä melkein polvia myöten lumeen. On kuin kotiin tulisi.
ps. Melkein myöhästyimme junasta ja siinä kiireessä kameran piuha unohtui kotiin. Pahoittelut siis huonosta kuvanlaadusta, se on yksin omenapuhelimen syytä. Kunnollisen kuvakavalkadin näette sitten, kun palaamme pohjoisesta.
Heippa; Tämä teksti, nostalgiaa, muistoja, elämää, lämpöä ja tunnetta. Olet niin hyvä kirjoittaja ?. Luin sydän sykkyrällä kolmannenkin kerran, tuntui vaan niin hyvältä lukea. Mietin miksi on näin. Ikäeromme on jotain parikymmentä vuotta ja kuitenkin nuo jutut olivat minunkin lapsuudessani. Onkohan blogimaailmassa yhtä hyvää kirjoittajaa, joka sisällön lisäksi osaa tätä runsasta kieltämme? No nyt en kehu enempää, ylpistyt vielä ?.
Mutta todella tykkään lukea erityisesti tarinoitasi eletystä elämästä. Kiitos. ❤
Muistot eivät katso ikää. Joka tapauksessa on mahtavaa, että pystyn liikauttamaan mieltä siellä ruudun toisella puolen ja vielä mahtavempaa, että kerrot sen ääneen! Hih, ylpistymään minusta ei ole, mutta jos niin pääsisi käymään, kyllä kotijoukot äkkiä puuttuisivat peliin. Ole hyvä, kiitos kun kommentoit! <3
Vanha tekniikkafriikki ihmettelee tuota jälkikirjoituksen kamerapiuhaongelmaa kun useimmissa kameroissahan käytetään nykyään SD-tyyppisiä muistikortteja ja vastaavasti valtaosasta kannettavia tietokoneita löytyy kortinlukija juurikin kyseiselle korttityypille eli kuvien siirto koneelle onnistuisi loistavasti ilman mitään piuhojakin. Toki järeämmissä järjestelmäkameroissa on näitä isompikokoisia korttityyppejäkin käyttäviä laitteita ja on olemassa jokunen läppärikin (kaikkein uusimmat Macit esimerkiksi) ilman sellaista koloa, johon muistikortin voisi kamerasta ulos otettuaan tunkea.
Mutta sinänsä junaan kiirehtiminen on kyllä melko tuttu kokemus kun muistan useammankin kerran tuskailleeni, että siirtymään metrosta Helsingin päärautatieaseman lähtölaiturille on ollut käytettävissä muutama hassu minuutti. Onneksi nykypäivänä ei sentään enää ole ollut tarvis ostaa asemalta lippuja kun lippuoston voi rauhassa(?) tehdä kotoa Internetin välityksellä.
No siinäpä se onkin, kun MacBook Airissa ei tuota korttipaikkaa ole! Ainoa järkevä ratkaisu on wifiä tukeva muistikortti (tai kamera), sellaisen hankinta on ennen pitkää edessä. Siihen asti yritän muistaa kantaa tuota piuhaa mukanani.
Jos oikein Applen sivuilta lunttasin niin kyllä ainakin tuoreimmassa MacBook Airissa pitäisi vielä SD-korttipaikka olla oikeassa kyljessä, mutta sitä uudemmissa omenavehkeissä täytyy turvautua muihin keinoihin tiedoston siirrossa.
Noh, tässä pari vuotta vanhassa 11-tuumaisessa Airissa ei kyllä ole, joten muihin keinoihin turvaudutaan edelleen. 🙂
Ainakin pari vuotta sitten Turusta Kolariin kulki edelleen nämä autenttiset junanvaunut oransseine pesualtaineen ja kolmikerrossänkyineen. Ilmanvaihto myös varmaan sieltä 70-luvulta, sillä kerran meillä oli mennessä vaunussa noin +30 astetta ja takaisin tullessa peitolle jalkopäähän kerääntyi huurretta – keskimäärin siis ihan hyvä lämpötila. Kyllä meillä on edelleen eväät mukana näillä reissuilla. Ravintolavaunun tarjonnan maistuvuudesta lapsille ei aina tiedä ja viisihenkisen perheen vierailu kustantaa melkoisesti. Matkakin taittuu leppoisasti syöden ennen unia.
Ei siitä montaa vuotta ole, kun minäkin olen nähnyt näitä oranssisomisteisia vaunuja liikenteessä, hyvin mahdollista, että niitä käytetään vielä joillain reiteillä. Minä hämmästyin uusien vaunujen tehokasta ja kovaäänistä ilmastointia, yöllä herätessä luuli hetken olevansa laivan hytissä. Ja evästelyhän on parasta ajanvietettä, sitä paitsi itse tehdyt voileivät hakkaavat ravintolavaunun valmiit reissumiehet 6-0.