Huhtikuinen sunnuntai 2014. Istun tuotantoyhtiön sohvalla vatsa jännityksestä sekaisin. Olen saanut paikalle kyydin ystävältäni, joka rutisti lujaa ja toivotti onnea matkaan. Ympärilläni on toinen toistaan nätimpiä naisia. Kaikki ovat pienen epätietoisuuden vallassa ja liikehtivät levottomasti. Toiset höpöttävät hermostuneina tauotta, joku on vetäytynyt sohvan nurkkaan omaan rauhaansa. Olemme hakeneet sinkku-ohjelmaan, mutta emme vielä tiedä mitä tuleman pitää.
Vieressäni istuu vaalea nuori nainen, kauniisti meikattuna ja merkkilaukku sylissä. Täytämme lomakkeita. Kiinnitän huomiota irtoripsiin ja huolella lakattuihin kynsiin. Vilkuilen naisen lomaketta salaa ja huomaan hänen olevan lentoemäntä. Ajattelen olevani väärässä paikassa, sillä ei minulla harmaavarpusella ole mitään mahdollisuuksia, jos vertaillaan vieressä istuvaan. Eihän meissä ole mitään samaa.
Meidät ohjataan kameran eteen. Sitä ennen meikkaaja tarkistaa, että kasvot eivät kiillä. Olen meikannut kevyesti kotona, koska niin käskettiin tehdä. Pyydän meikkaajaa katsomaan, että kaikki on kunnossa. Hän korjailee silmämeikkiäni, levittää huulikiiltoa ja lisää poskipunaa. Hirvittää. Mekkokin on rutussa, silittäminen unohtui.
Kuvataan. Kameran takana on rentoja tyyppejä, mutta minä tunnen itseni puupökkelöksi. Sekoilen sanoissani ja nauran liian kovaa. En tiedä mihin laittaisin käteni. On kuuma. Olen varma, että lentoemäntä on sulavampi liikkeissään ja nokkelampi sanoissaan. Mitä minä täällä oikein teen?
Kun lopulta kuulemme mistä oikeasti on kyse, laskeutuu huoneeseen hiljaisuus. Tuotantoyhtiön edustaja joutuu toistamaan lauseet useampaan kertaan ennen kuin tieto iskee tajuntaan. On edelleen hiljaista, suut ovat loksahtaneet auki. Sitten epäuskoiset kommentit täyttävät tilan. Kukaan ei pakene paniikissa, mutta sydämet takovat niin, että sen melkein voi kuulla.
Saamme miettimisaikaa ja poistumme hämmentyneinä tahoillemme. Soitan tärisevin käsin kaverille, joka kannusti minua hakemaan ohjelmaan. Mietin, tulenko tapaamaan ketään kilpasiskoista koskaan enää. En vaihtanut kenenkään kanssa yhteystietoja, eivätkä nimet jääneet mieleen.
Loppu onkin historiaa. Kesän kuvausten jälkeen saamme toistemme yhteystiedot. Kaksi muuta paria on jatkanut avioliittoaan ja he lähettelevät onnea hehkuvia hääkuvia meille eronneille. Ehdotus yhteisestä tapaamisesta ei tunnu hyvältä, en katso kuvia, enkä halua olla todistamassa toisten onnea, kun itse yritän selvitä hengissä pettymyksen syvistä syövereistä. Laitan viestiä muille morsioille ja pyydän, että tapaisimme ensin kolmen kesken. Vasta sen jälkeen etsin heidät facebookista ja hämmästyn. Olimme tulleet valituiksi molemmat, minä ja lentoemäntä.
Tapaamme ja viihdymme toistemme seurassa erinomaisesti. Puhumista riittää ja yhteinen kokemus yhdistää. Viiden vuoden ikäerolla ei ole mitään väliä. Kukaan toinen ei voisi ymmärtää paremmin menneen kesän, sitä seuraavan syksyn ja varsinkaan talven 2015 hullunmyllyä. Kevään korvalla elämä alkaa palautua normaaleihin uomiinsa. Pettymykset vaihtuvat helpotukseen ja avioliitot ystävyyteen.
Vastoin omia ennakkoluulojani ja odotuksiani olen ystävystynyt ihmiseen, johon tuskin olisin muuten tutustunut tai edes törmännyt. Olemme erilaisia, mutta kuitenkin niin samanlaisia. Rohkeita, sinnikkäitä, riskinottokykyisiä ja reippaita. Herkkiä heittäytyjiä, sosiaalisia introverttejä ja tavoitteellisia bloggaajia, jotka uskaltavat seurata unelmiaan soraäänistä välittämättä. Naisia, jotka tietävät mitä tahtovat ja tekevät kaikkensa sen eteen. Miia ja Pia, nimetkin kuin samasta muotista.
Tänään tuo paljon puhuttu rakkausmatka saa taas jatkoa. Kolme toiveikasta avioparia hyppää suoraan syvään päähän suurin odotuksin ja pelonsekaisin tuntein. Istumme Miian kanssa samalla sohvalla, seuraamme, jännitämme ja toivomme, että ikimuistoinen kesä on tuonut tälläkin kertaa tullessaan rakkautta ja ihania ihmisiä. Vaimon, miehen tai vähintään luottoystävän loppuelämän ajaksi.
ps. Teitä muita pyydän tänäkin vuonna olemaan ihmisiksi, sillä samasta puusta me olemme kaikki, myös ne ruudun kautta kodissanne vierailevat kuusi rohkeaa.
Kiitos Pia. Ihana tarina kaiken mediakohun takaa.
Kiitos Tiina. Tarinoilla on aina monta puolta ja ne tärkeimmät jäävät usein kovempiäänisten kohujen ja sankaritarinoiden varjoon.
Ihana tarina ja kauniisti kirjoitit ystävyydestä. Niin se elämä vaan yllättää! Olette kyllä kummatkin äärettömän rohkeita ja inspiroivia ihmisiä.
Olen seurannut sarjaa kummatkin kaudet ja miettinyt monesti että jos olen vielä kolmekymppisenä sinkku niin pakko varmaan hakea mukaan. 😀
Ooh, kiitos tuhannesti Tiia! Sinulle ja muillekin hakemista harkitseville: eniten tässä elämässä harmittavat ne mahdollisuudet, joihin ei tarttunut, kuin ne johon tarttui. Tsemppiä sinkkuelämään!
Erilaiset, mutta samanlaiset. Mutta ennenkaikkea: Ystävät. – Mikäpä sen hienompaa 🙂
Värikästä ja reipasta syyskuuta! terkuin, Leena
Kiitos samoin Leena!
Mähän kailotin kovaan ääneen, että onpa typerä ohjelma, että en todellakaan aio katsoa. No kuinkas sitten kävikään…hihhih! Ekasta jaksosta näin vahingossa puolet ja sitten harmitti etten nähnyt alusta. Sehän oli tosi mielenkiintoinen ja siinä sai niitä asiantuntijan parisuhdevinkkejä ihan kotisohvallekin. Sen jälkeen ei olekaan jäänyt yksikään jakso katsomatta, miltään kaudelta. Ei siinä mässäillä tärkeällä asialla vaan se vaatii todella suurta rohkeutta ja heittäytymistä ennen kaikkea. Toivon vaan koko sydämestäni, että kaikki mukaan lähtijät ovat aidosti läsnä tilanteessa ja mukana tositarkoituksella ja antaisivat itselleen ja sille toiselle osapuolelle mahdollisuuden. Nythän se on jo tuttu juttu katsojille ja mukaan lähteville, mutta se eka kerta jossa te olitte, oli kaikista rohkein askel 🙂
Minusta rohkeampia ovat nämä toisen ja kolmannen kauden parit. Hehän tiesivät tarkalleen, mihin ovat lähtemässä mukaan, toisin kuin me koekaniinit. Meillä ei ollut aavistustakaan mitä tuleman pitää, mutta nämä rohkeat olivat nähneet kaiken televisiosta ja silti uskalsivat!