Tiistaina ahkeroin 12 tunnin työpäivän, tapitin tietokonetta ja pingoin palaverista toiseen, rintalastan alla painoi ahdistus ja huoli. Kaikki keskeneräinen piti saattaa päätökseen tai kirjata ylös sijaista varten. Puoli yhdeksältä saavuin vihdoin kotiin kuivaksi puristettuna rättinä, kaikkeni antaneena. Ihan varmasti jäi jotain tekemättä ja joku sähköposti lähettämättä, mutta kyllä ne siellä pärjäävät, toimistolla. Päteviä naisia kaikki.
Viime vuoden alkupuolella huomasin, että nyt jossain mättää. Vaikka pidin edelleen työstäni, sitä oli ajoittain liian paljon ja välillä töihin tuleminen oli aikamoisen itsensä tsemppaamisen takana. Kun samaan aikaan yksityiselämässäkin tapahtui suuria mullistuksia, oli yhtälön summa mahdoton. Sain rytmihäiriöitä ja väsyin. En ollut oma itseni. Tarvitsin tauon.
Halusin aikaa hengittää ja ajatella jotain ihan muuta. Halusin miettiä, mitä oikeastaan haluan – työltä, elämältä, jokaiselta päivältä. Mikä elämässä on tärkeää ja mikä tekee minut onnelliseksi? Niinpä sovin esimieheni kanssa vuorotteluvapaasta. Sen suunnitelman lyttäsi kuitenkin ensin yliopiston yt-prosessi ja sitten Suomen hallitus. Kun vastatuuli ensimmäiset merkit olivat havaittavissa, päätin, että oli työnantajan ratkaisu mikä tahansa, en luovu vapaastani, vaan pidän sen palkattomana. Säästän, ryhdyn vaikka ostolakkoon ja hankkiudun eroon haalitusta tavarasta. Päätökseni piti, sillä motivaatio oli enemmän kuin kohdallaan.
Joku on joskus sanonut, että paras tapa aloittaa loma on poistua arjesta vieraisiin maisemiin. Tuota neuvoa päätin noudattaa, kun alkuvuodesta varasin lennot Berliiniin. Tätä kirjoittaessani istun lentokoneessa ja odotan. Odotan vanhojen ystävieni tapaamista, odotan tämän illan konserttia ja huomisen katuruokafestareita. Odotan keväistä aurinkoa ja viikonloppua, kun rakas ystävä lentää samaan kaupunkiin. Odotan kaikkea sitä, mitä lähitulevaisuus mukanaan tuo.
Moni on ihmetellyt, mitä sitten aion vapaallani tehdä? Jostain syystä on nolottanut vastata, että en mitään erityistä. En aio reppureissata halki Aasian halpamaiden enkä kirjoittaa kirjaa. En myöskään hingu takaisin luentosaleihin, kolmessa tutkinnossa on ihan riittämiin yhdelle ihmiselle. Yhteiskunta pyörii tehokkuuden ehdoilla ja siksi lomallakin tulisi kai olla pätevä suunnitelma, esimerkkikansalaisen pitäisi olla hyödyksi eikä maleksia toimettomana pitkin maita ja mantuja. Miksi ihmeessä? On minullakin toki suunnitelma. Nimittäin se, ettei suunnitelmaa ole.
Sisälläni kuplii muukin kuin lentokentällä nautittu kuohuviini. Aion antaa uusien ovien avautua ja heittäytyä pieneksi hetkeksi elämän ja ilmavirtojen vietäväksi. Opettelen laiskottelemaan ja kulkemaan välillä sieltä mistä aita on matalin. Joogaan, tanssin ja kirjoitan. Loikoilen riippumatossa ja luen. Käyn päiväleffoissa yhdessä eläkeläisten kanssa. Kokkaan kiireettä – itselleni ja kaikille, joita rakastan. Kerään ympärilleni pieniä iloja, kokeilen uusia asioita, seuraan mielitekojani ja tottelen omia haaveitani välittämättä normeista ja sosiaalisesta paineesta. Uteliaana odotan, millaisiksi päiväni muotoutuvat. Mikä täyttää työn jättämän tyhjän aukon? Millaiseksi päivärytmi muotoutuu, kun mitään ulkoa annettua rytmiä ei ole. Osaanko vain olla vai täyttyykö kalenteri niin kuin ennenkin?
Tästä se lähtee: 19 viikkoa, 133 päivää, 3192 tuntia. Ensimmäiset hatarat askeleeni kohti hitaampaa elämää. Tänä vuonna kevät ei kulje huomaamatta ohitseni.
ps. Kuvat ovat taitavan Ari Toivosen käsialaa. Vakavahenkinen potrettikuvaustesti muuttui hallitsemattomaksi huutonauruksi ja tulokset ovat sen mukaisia. Vapautuneita ja elämänmakuisia. Minun näköisiäni.
Huikeaa Pia! Miten ison jutun oletkaan oivaltanut ja uskaltanut vielä tehdä konkreettisen siirron kaipauksesi suuntaan. Etenkin kolahti tuo, että:”tänä vuonna kevät ei kulje huomaamatta ohi.” Ihminen ei ole kone, joka loputtomasti jaksaa täydellä paahdolla. Uskon, että olet monin verroin rikkaampi tämän uuden jakson jälkeen. Olet rohkea ihminen, se paistaa aina teksteistäsi. Ihanaa löytöretkeilyä 🙂
Ihminen ei todellakaan ole kone. Nyt toisena päivänä ratkaisu tuntuu ehdottoman oikealta, saapa nähdä onko paluuta vanhaan syksyn tullen. Juuri nyt luulen, että etsin tavan, jolla pystyn hidastamaan pysyvämmin ja keskittymään siihen, mikä elämässä oikeasti on tärkeää. Raha ei ole kaikki kaikessa ja paljon vähemmälläkin pärjää. Katsotaan, mitä ajattelen kaikesta tästä loppukesästä, kaipaanko takaisin oravanpyörään vai muuttuuko arki pysyvästi toisenlaiseksi. Löytöretki alkakoon!
Kuulostaa aivan ihanalle ! Upeaa kevättä ja kesää 🙂 Toivottavasti jatkat kirjoittamista; tarinoitasi on tosi kiva lukea. Ne ovat niiiiiin elämänmakuisia.
Ei huolta, nythän minä vasta kirjoitankin, kun aikaa on! Kiitos kauniista sanoistasi ja ihanaa kesänodotusta sinullekin Kaima!
Oi miten ihanaa että pystyt pitämään sapattia 🙂 Itsekin oon ollut viime aikoina uupunut ja ajatellut, että olisipa ihanaa pitää vaikka edes 3 kuukautta sapattia, mutta tällä hetkellä se ei ole mahdollista ikävä kyllä. Jos palkka olisi muutaman satasen isompi, niin saisi laitettua vähän sukan varteen, mutta kun mitään ei jää niin aika mahdotontahan se on. Ja en tosiaankaan kuluta niin paljon, että jostain voisi karsia. Paitsi ehkä lankaa ei olisi pakko ostaa ollenkaan, mutta jos se on ainoa henkireikä, niin en tohdi siitä luopua kokonaan kuitenkaan. Suunnitelmasi olla suunnittelematta kuulostaa ihan täydelliseltä. Usein sitä lomallekin on suunniteltu kaikkea sitä mitä arkena ei ehdi ja sitten helposti lomallakin lennetään tukka suorana. Eihän se olisi kuitenkaan loman päätarkoitus. Oikein ihanaa reissua ja leppoisia päiviä hidastamiseen 🙂
Kiitos! Ei tässä itsekään huippupalkkaa nosteta, mutta olen päättänyt tulla toimeen vähemmällä. Ensimmäinen päivä kotimaisemissa on mennyt puhtaasti laiskotellen, sateen ropinaa kuunnellen. Seuraavaksi taidan napata keskeneräisen pokkarin ja kaivautua sohvalle viltin alle.
No eihän sitä tarvitse huippupalkka ollakaan, mulla vaan palkka on oikeasti todella pieni. Mä tuun jo niin vähällä toimeen, mulle ei tule enää edes mitään käsityö- eikä puutarhalehtiä, kaikki on tingitty minimiin. Ylityöt on ollut aiemmin ainoa pelastusrengas, sitten on voinut hengittää vähän vapaammin, mutta nykyään kun niitäkään ei ole kuin äärimmäisen harvoin, niin sekin ilo on köyhältä viety. Vaikka oon mä joskus ajatellut, että olispa ihanaa kun ei tarttis tehdä niitä ylitöitä vaan vois senkin ajan rentoutua tai tehdä jotain mielekkäämpää, mutta onhan se ollut pakko niitä tehdä silloin kun on mahdollisuus. Ehkä mullekin vielä joku päivä tulee mahdolliseksi pitää sapattia, aika näyttää. Ehkä se 3-6 kuukautta vielä onnistuisi, vuosi tuntuu jo aika mahdottomalta, mutta olisihan se puoli vuottakin jo ihanaa. Mutta aika näyttää. Nauti sinä nyt kuitenkin täysillä ja ota vapaasta kaikki irti, olen iloinen että se järjestyi kohdallasi 🙂 Ihanaa kevättä ja kesän odotusta 🙂
Hei Pia, aivan ihanan kuuloinen hetki elämässä tulossa sinulle! Itsekin olen hidastanut, kuulostaa niin tutulle. Mukavaa kevättä, illalla lintujen liverrys oli aivan ihanaa.
Kiitos Raiku! Mustarastaat ovat tänä vuonna löytäneet tiensä myös tänne Kalasataman kivipihoille, iltakonsertteja siis luvassa. 🙂
Ihan mahtavaa, upeaa suunnitelmatonta aikaa!
Kiitti Milja! Sun irtiotto vauhditti omaani, on ollut mahtavaa seurata sun seikkailuja ympäri maailmaa!
Huikean hienoja hetkiä hidastempoisemmassa elämänvaiheessasi. Muista pysähtyä usein pieniin hetkiin katselemaan, kuuntelemaan, haistamaan, maistamaan ja tuntemaan – mikä ihana vapaus oravanpyörästä! Respectiä, että uskalsit heittäytyä palkattomalle. Mutta tämä aika maksaa varmaan sen moninkertaisesti takaisin. 🙂 terkuin, Leena Ps. kirjoituksesi ovat todella oivaltavia!
Kiitos kannustavasta kommentista, Leena! Uskon todella, että tämä on jokaisen menetetyn sentin arvoista. Jännittää jo vähän syksy, että osaako sitä sitten enää ollenkaan pysyä juoksupyörän vauhdissa vai täytyykö kehitellä keino hidastaa pysyvämmin. Sitä ennen kuitenkin nautitaan vapaaherrattaren elämästä!