Neljä toisilleen tuntematonta, yksi edessä ja kolme takana vieri vieressä. Ilma niin sakeanaan syviä vesiä, että auton ikkunatkin huurtuvat. Suora tie muuttuu mutkaiseksi, ja tauoton puhe katkeaa. On pakko keskittyä tuijottamaan vehreitä kukkuloita kauempana horisontissa. Pieni Fauroux’n ranskalaiskylä on kymmenien kaarteiden takana.
Huoneet jaetaan jo lentokentällä. Ihminen on (tai ainakin minä olen) paikkauskollinen, ja hakee turvaa tutusta ympäristöstä. Varaan vihreän huoneen, sen saman, jossa elokuussa sain asustaa Hannan kanssa. Siitä asti olen kaivannut pitsiverhojen välistä siivilöytyvää valoa, kylpyhuoneen ikkunasta avautuvaa puutarhanäkymää, jossain kaukana kiekuvaa kukkoa ja lintuja, jotka laulavat herkeämättä.
Suska kävelee kuistille kumisaappaat jalassa. Juuri nyt ei sada, mutta maa on lätäköitä tulvillaan. Happy Hamlet ottaa vanhat ystävät avosylin vastaan. Kylmä kuohuva poksahtaa auki, lasit kilisevät toisiaan vasten. Miten tuntuukin siltä, että olisin lähtenyt täältä vain muutama päivä sitten?
Oi, kuinka olen odottanut marraskuun ensimmäistä viikkoa! Höyrynnyt hiki hatussa ja tiristänyt itsestäni viimeisetkin mehut, takonut uutiskirjeitä, suunnitellut somepäivityksiä ja työstänyt asiakkaan tilaamia tekstejä, jotta voisin seitsemän päivän ajan keskittyä vain itseeni. Unohtaa herätyskellon, nukkua pitkään, syödä häkellyttävän hyvää ruokaa ja nauttia Happy Hamletin ehtymättömästä viinivarastosta. Luova mieli tarvitsee lepoa, ja aikaa, jolloin voi vain olla.
Jokaisella on roolinsa tässä kohtalon kokoamassa residenssissä. Yksi kirjoittaa kirjansa viimeisiä sivuja, toinen suunnittelee yrityksensä tulevaisuutta ja kolmas käyttää kameraa. Seura säteilee energiaa ja se tarttuu. Lopulta käy niin, että luova laiskottelu jää vähemmälle blogitekstejä valmistuu viisi ja SEO-projekti etenee. Saan jopa vastattua kaikkiin rästiin jääneisiin kommentteihin ja viesteihin.
Teen minä muutakin. Luen kolme kirjaa, kuuntelen musiikkia ja saunon tynnyrisaunassa, jonka seinän kokoisesta ikkunasta näkyy tähtitaivas. Tai näkyisi, jos sadepilvet eivät olisi purjehtineet paikalle. Rapsuttelen karvakavereita, jotka muistavat minut. Makaavat vieressä, jolkottavat mukana iltalenkillä ja huolehtivat, että käännyn polulta oikeaan suuntaan.
Yhtenä iltana kokkaan koko poppoolle pienen alkusalaatin. Seuraavana päivänä käytän neljä tuntia pelkkään ruokakuvaukseen. Mitä luksusta! Kukaan ei kurki selän takana, eikä ketään haittaa, vaikka jätän kuvaussetin hetkeksi oman onnensa nojaan. Pihapensaan granaattiomenat hehkuvat punaisina. Oliivipuu ja mantelipensas ovat kypsyttäneet hedelmänsä sopivasti meitä varten.
Kesken kuvauksien aurinko pilkahtelee pilvien välistä, ja vapauden tunne huojahtaa hetkessä päälaelta suoraan pikkuvarpaisiin. Olen onnellinen – juuri tässä ja juuri nyt.
Pöytä on katettu joka päivä käsittämättömän kauniiksi. Lounaaksi tarjoillaan keittoa, illalla pöytään kannetaan isännän itse savustamaa ankkaa, paikallista kalaa, mieletöntä munakoisopaistosta ja burgundinpataa. Viimeisenä iltana kumoamme kupuihimme kaksi pulloa samppanjaa. Ennen ratkiriemukkaita yhteiskuvia skoolaamme täyttyneille tavoitteille, toteutuneille unelmille ja tulevalle yhteistyölle. Ja sille energialle ja hyvälle karmalle, joka meistä kaikista hehkuvana huokuu ulospäin. Raclette-illallinen ja mekkobileet päättyvät kikatukseen ja kyyneliin, kun emme enää tiedä itkeäkö vai nauraa. Olemme löytäneet toisistamme yhdistäviä tekijöitä ja kun palaamme kotimaan kamaralle, aiomme valloittaa maailman.
Lähtiessäni kotiin olen täynnä intoa, iloa ja inspiraatiota. Kiitos Happy Hamlet, palaan suloiseen syliisi taas maaliskuussa!
ps. Viimeisestä kuvasta kiitos Jonna Hietala!
