Sinä päivänä, jona irtisanoin itseni vakituisesta palkkatyöstä, ostin itselleni joululahjan. Hintalappu sai minut hikoilemaan, mutta halusin palkita itseni rohkeasta ratkaisusta, jota olin haudutellut jo kauan, ja jonka viimeinkin uskalsin toteuttaa. Suuret saappaat heiluivat jaloissa, en kuitenkaan antanut sen häiritä, vaan räpiköin syvään päähän ja päätin pysyä pinnalla vaikka väkisin.
Reilut kahdeksan kuukautta myöhemmin istuin taksissa matkalla lentokentälle. Matka kohti Etelä-Ranskaa oli alkanut. Olin aikeissa osallistua ruokavalokuvaukseen keskittyvään workshopiin tai oikeammin retriittiin, joka kestäisi kuusi päivää. Paikkana olisi Happy Hamlet, majatalo keskellä periranskalaista maaseutua. Sen verran tiesin, mutta muusta minulla ei ollut aavistustakaan. En osannut odottaa, että astelisin pian paratiisiin ja rakastuisin päätä pahkaa.
Ihastuisin sen ihmisiin, jotka omin käsin ovat kunnostaneet vanhasta vuohitilasta elinvoimaisen ja ainutlaatuisen kauniin majatalon. Hullaantuisin vihreän sävyin sisustettuun huoneeseen, jonka pitsiverhojen välistä aamun valo siivilöityy seinälle käsittämättömän kauniina. Lumoutuisin lämmöstä, joka laskeutuu iholle lempeänä vielä silloinkin, kun aurinko on painunut horisontin taa, ja altaasta, joka virkistävään luonnonveteen pulahdan, kun päivä on polttavimmillaan.
Rakastaisin sen ruokaa – aamiaista, joka aamu erilaista, kananmunia, jotka on valmistettu vieraiden toiveiden mukaan, lounasta, joka nautitaan viilentävien laakeripuiden varjossa ja illallista, joka hellii makuhermoja joka ikinen ilta. Kiintyisin pihalla puuhasteleviin ja tuttavuutta tekeviin karvakavereihin, kissaan ja kahteen koiraan – minä, joka en todellakaan ole koiraihminen.
Pakahtuisin onnesta maatessani tumman tähtitaivaan alla laskemassa lentäviä tähtiä linnunradan loistaessa kirkkaampana kuin koskaan. Ihmettelisin silmät selälläni bambumetsää, villiparsan piikkejä, meheviä tomaatteja, takapihan päärynäpuita ja saksanpähkinäpensaita, viinirypäleköynnöksiä ja tuoreita viikunoita, jotka ovat jatkuvasti käden ulottuvilla. Menisin sekaisin vanhan talon rappioromantiikasta, hiljaa havisevasta historiasta, kiviseinistä ja pihapiiristä, jonka jokainen yksityiskohta pyytää päästä kuvattavaksi. Rakastuisin niin, että tahtoisin jäädä, tai ainakin palata pian takaisin.
Jos olisin osannut aavistaa kaiken tämän, en tiedä olisinko uskaltanut ilmoittaa itseäni retriittiin. Sillä niinhän siinä kävi, että pieni pala sydäntäni asettui Happy Hamletin huoneisiin, eikä suostutunut palaamaan kotiin, vaikka kuinka anelin. Siksi matkustan marraskuussa takaisin. Pakenen pimeyttä ja saavun suostuttelemaan sydäntäni. Valloitan vihreään huoneen, annan ajatuksieni vaeltaa ja sanojen seurata toisiaan paperilla. Happy Hamlet ja Creatives-in-Residence, täältä tullaan!
Ps. Lue myös kämppikseni Hannan tunnelmat valokuvausretriitistä: Postikortteja Happy Hamletista . Hannalle kiitos myös kuvasta, jossa istun huoneemme ikkunassa viinilasi kädessä.
Hei; Tämä nyt ei liity tähän loistavaan tekstiin, joka on sitä taattua Piia-laatua. Upea paikka ja hieno kuvaus, tunnelmallinen ja lämmin teksti. Ei ihme, että sydämestäsi osa jäi sinne.
Kävin nimittäin katsomassa instan kuviasi, viimeisessä oli valkoviinilasi. Ja se teksti! Miten niin lyhyesti voikaan kuvailla syksyn tulon, viinin ystävänä se on juuri valkoisesta punaiseen, hämärä, takka, villasukat. Kaikki oleellinen 😊. Jotenkin sykähdytti.
Ja iiiiiii- kirjaimia käytin liikaa nimessäsi, pahoittelut 😥
Heh, eipä tuo nyt niiiiin vaarallista ole. 😉
Ai että, viini on kyllä ihana asia! ps. Täällä ollaan taas, samoissa ranskalaisissa maisemissa. Saapa nähdä mitä kameralle tällä kertaa tarttuu!
Olipas kiva ja tunnelmallinen tarina. Itselle samanlaisia rakastumisia on tullut maailmalla vastaan sateisen Irlannin pienissä pubissa, jonne palailen aina vaan uudestaan. Niissä on oma viehätyksensä, jota on vaikea sanoin kuvata.
Irlantilaiset pubit sateella, täydellinen mielikuva sekin!
Päällimmäinen ajatukseni oli: kiinnostavaa, että halusi päästä rakkaaseen paikkaan voittaa kuitenkin ilmastoahdistuksen. Olen lukenut riittämiin ”haluaisin niin taas näihin maisemiin mutta en enää ikinä lennä, nih” -postausta, että tämä oli ihanan tervejärkistä ja virkistävää. (Ja kyllä, tiedän että kaikkien pitäisi vähentää lentämistä ja että sinäkin varmasti olet vähentänyt. Silti on mahtavaa, että ihan kaikkea ulkomaanmatkailua ei tarvitse kehystää syyllisyyspuheella.)
Äh, kirjoitin sinulle jo pitkän vastauksen, mutta se lennähti nähtävästi taivaan tuuliin. Mutta kyllä, annoin ahdistuksestani periksi ja istun nyt samaisen Happy Hamletin pöydän ääressä. Lentoni olen kompensoinut ostamalla ikimetsää. Pitkään pohdin, voinko lähteä uudelleen paikkaan, jonne ei pääse edes suorilla lennoilla, mutta kun listasin plussat ja miinukset, tulos oli selvä. Plussapuoli painoi vaa’assa huomattavasti enemmän. Saan tästä paikasta ja ympäristöstä niin paljon energiaa ja voimaa, että jaksan niillä pitkälle ensi vuoteen. Keskityn kerrankin vain itseeni ilman mitään kiveen hakattua aikataulua tai ohjelmaa, ja annan luovuudelle tilaa leiskua. Kaikki on suhteellista, mukaan lukien ilmastoahdistus. Kiitos kommentistasi!
Upeasti olet taltioinut tunnelman sanoihin ja kuviin! Paikka kuulostaa taianomaiselta! 🙂
Oi kiitos, taianomainen tämä onkin! Terveiset siis Happy Hamletin terassilta! Vaikka sataa, sekään ei haittaa.
Todella kiehtovan oloinen paikka. Sait sen elämään. Usein tällaiset elämykset liittyvät juuri omiin unelmiin tai elämänvaiheisiin eivätkä siten näyttäytyisi esimerkiksi minulle samanlaisina. Mutta päällimmäisenä minulle jäi tästä mieleen uskallus ja oman näköisen elämän eläminen. Tällä meiningillä menen minäkin, ehdottomasti.
Olet varmasti oikeassa! Nyt kun istun Hamletissa toistamiseen, paikka ei voisi olla oikeampi. Kolmen muun ennalta tuntemattoman luovan naisen kanssa on jo jaettu syviä vesiä ja suunniteltu yhteisiä projekteja. Rohkeasti ja omia polkuja kulkien.
Kuulostaa ja näyttää hyvältä.
Mieleeni tuli, että sinussa olisi potentiaalia tehdä sama täällä Suomessa. Mitä jos hankkisit/vuokraisit (vaikka yhteistyössä jonkun kanssa) jonkun vanhan talon kauniissa maisemissa? Järjestäisit siellä laadukkaita ruuanlaittokursseja tai retriittejä. Talvellakin riittäisi varmaan ainakin ulkomaisia vieraita joille rauhallinen sijainti ja suomalaiset ruuat olisivat elämys sinänsä? Minä ainakin tulisin 🙂
Tästä on jo puhuttu muutaman kollegan kanssa. Koskaan ei tiedä mitä tulevaisuus tullessaan tuo! 🙂
Paluuviite: Olisiko aika - ruokakuvausretriitille Ranskanmaalle - Jotain maukasta