Ulkonäkö uusiksi – luomen poistaminen kasvoista

Taannoin, kun olin mukana koko valtakuntaa järkyttäneessä parisuhderealityssä, sain tuta internetin nurjat puolet. Iltapäivälehtien kauhistelevat kommentit ja vauva.fi:n säälimättömien av-mammojen arvostelun. Sain kuulla kuinka kulmakarvani kaipaavat ruokkoamista ja lukea miten hiukseni huutavat uutta leikkausta.

Kaikista eniten palstatilaa sai kuitenkin kasvoissani näkyvällä paikalla loistava luomi. Ruma ruskea näppylä, joka kommentoijien mukaan olisi ehdottomasti pitänyt poistaa aikoja sitten. Kutsuttiinpa minua myös syylänaamaiseksi noita-akaksi, joka ulkonäöllisesti ei todellakaan ollut aviomiehensä arvoinen.

alle kouluikäinen

En osannut ottaa kommenteista itseeni, sillä sekä runsaana rehottavat tummat kulmat että nenänpielessäni sijaitseva luomi ovat olleet osa minua niin pitkään kuin muistan. Kasvojen luomi on matkannut mukanani lapsuudesta saakka, se on osa identiteettiäni.

Iän myötä luomi on kasvanut isommaksi ja sen poistamista on ehdottanut mamma-armeijan lisäksi myös muutama terveydenhuoltoalan ammattilainen. Syyt ovat olleet enemmän esteettiset kuin lääketieteelliset. Olen sivuuttanut ehdotukset, sillä omien kasvojen leikkely on asia, jota heikoin perustein tuskin kukaan harkitsee. Luomi on osa ulkoista olemustani, samalla tavalla kuin savolainen hyppyrinenä tai korvanlehdet, joista puuttuu nipukka.

1986

Tammikuun alussa lomailin muutaman päivän Pyhätunturissa. Paukkupakkasilla vuorauduin toppaan ja untuvaan, eikä 35 miinusasteeseen painunut pakkanen tuntunut missään. Tai niin minä luulin. Kotiin tultuani huomasin kasvojen luomeen ilmestyneen kovan kuoren. Luomi veresti ja näytti normaalia tummemmalta. Lopulta pinnan iho kuoriutui kokonaan pois. Varmaan arvaatte, että pelästyin.

Voi olla, että luomi oli vain paleltunut, mutta voi myös olla, että kyse onkin jostain vakavammasta, kuten melanoomasta. Töihin palattuani varasin ajan työterveydestä. Lääkäri rauhoitteli, todennäköisesti luomi on täysin hyvälaatuinen, se on vaan ärtynyt pakkasessa. Mutta jos asia vaivaa, luomi voidaan kyllä poistaa. Vaivasi se.

1989

Melanoomaa en lääkärikäynnin jälkeen osannut enää pelätä, mutta toimenpiteen ajatteleminen sai silti vatsan sekaisin. Minulle on tehty tähystysleikkaus, jonka haavat paranivat huonosti ja arvet näkyvät vatsan ihossa vieläkin. Entä jos kasvoille tapahtuu samoin? Mietiskelin myös uutta peilikuvaani. Kun luomi on poistettu, katsooko peilistä takaisin joku tuntematon tyyppi? Olenko minä enää minä?

Kerroin tulevasta operaatiosta yhdelle ystävistäni. Hän oli miehensä kanssa yrittänyt muistella, missä kohtaa kasvojani luomi olikaan. Kumpikaan ei muistanut. Muutos on ulkopuolisen silmissä pieni, mutta minulle ulkonäöllisesti suurin koskaan.

Lähtiessäni luomenpoistoon sanoin siipalleni, että katsoisi viimeisen kerran kasvoja, joihin aikanaan rakastui. Tämän päivän jälkeen niitä ei enää ole. Huonoa huumoria, mutta toisaalta totisinta totta. Illalla kotiin palatessani en näyttäisi samalta kuin ennen.

1995

Minulla kävi tuuri. Sain lääkäriksi plastiikkakirurgiaan erikoistuvan lahjakkaan naisen, joka ymmärsi heti huoleni. Varsinainen operaatio oli nopea ja kivuton, vain puudutuksen piikittäminen sattui. Haava suljettiin kolmella tikillä, jotta se parantuu mahdollisimman huomaamattomaksi. Liikunta ja voimakas hikoileminen, saunominen ja uiminen kiellettiin reiluksi viikoksi. Ihonvärinen haavateippi koristi kasvojani kahden viikon ajan.

Tikkien poistamisen jälkeen leikkaushaava punoitti hiukan, mutta muuten se oli erittäin siisti. Nyt, kun operaatiosta on kulunut reilut kaksi viikkoa, olen enemmän kuin tyytyväinen. Poistokohta punoittaa edelleen, mutta jos ei tietäsi katsoa tarkemmin, ei todennäköisesti huomaisi mitään. Samalla kerralla poistettiin kaksi muutakin epäilyttävän oloista luomea. Kaikki kolme lähetettiin patologille, varmuuden vuoksi. Jokainen niistä osoittautui vaarattomaksi. Oli taas helpompi hengittää.

Pia Alapeteri

Peilikuva näyttää edelleen oudolta, mutta eiköhän tähän totu. Sitäpaitsi, luomen voi aina piirtää takaisin paikalleen. Vaikka pysyvästi.

Omenaa sinapilla ja muita omituisia makuyhdistelmiä

Makuasioista ei voi kiistellä, sanotaan. Makuja tosiaan on monenlaisia, oli sitten kyse tyylistä, sisustuksesta tai vaikka taiteesta. Monin kerroin mutkikkaammaksi makukysymys kasvaa, kun puhutaan ruuasta. Toinen rakastaa korianteria, vaikka se toisen suussa maistuu pelkästään saippualle. Mämmillä herkuttelee moni, mutta yhtä usea kiertää sen kaupassakin kaukaa. Joku ei tykkää makeasta, toinen ei voisi elää ilman. Miksi aistimme makua niin eri tavoin?

punajuuri karjalanpiirakka

Pari viikkoa sitten luin Ylen nettisivuilta jutun, jossa mm. haastateltiin makuaistiin erikoistunutta tutkijaa Mari Sandellia. Makututkija toteaa, että makujen kokeminen voi olla hyvinkin yksilöllistä, sillä makuaisti toimii eri ihmisillä eri tavoin. Minunkin lähipiirissäni on ns. supermaistajia, joiden makuaisti on erityisen herkkä. He pystyvät erittelemään yhden ainoan soppalusikallisen perusteella, mitä raaka-aineita ruoka sisältää. Herkkä makuaisti saattaa myös vahvistaa makuja niin voimakkaiksi, että ruoka jää syömättä, vaikka se kaikkien muiden mielestä olisi erinomaisen hyvää.

lakritsi ja vuohenjuusto

Jokunen vuosi sitten olin minilomalla Visbyssä, Gotlannissa. Pöytävaraus oli tehty Bakfickan-kalaravintolaan, jonka Bouillabaissella oli legendaarinen maine. Tilasimme keittoa pääruuaksi ja se olikin todella hyvää ja maukasta. Makupaletti oli kuitenkin niin runsas, että jouduin lopettamaan syömisen muutaman lusikallisen jälkeen. Tuntui siltä, että makuaisti ylikuormittui ja aivot antoivat käskyn keskeyttää ruokailu. En oikein vieläkään ymmärrä mitä tapahtui, mutta en pystynyt syömään annosta loppuun. Kalakeitto kutkutteli kieleni aistisoluja väärällä tavalla. Tuli huono olo, eikä se ei johtunut siitä, että ruoassa olisi ollut vikaa. Päinvastoin, soppa oli täydellistä. Silloinen siippani söi minunkin annokseni hyvällä ruokahalulla.

makuaisti

Ruoka-annoksessa ei oikeastaan koskaan ole vain yhtä makua. Makujen kokeminen on niin yksilöllistä, että jopa viidestä perusmausta (hapan, karvas, makea, suolainen ja umami) on vaikeaa löytää sellaista paria, josta tykkäisi jokainen. Visbyn reissun jälkeen olen ymmärtänyt superherkkien makuaistien kanssa kamppailevia. Onneksi en ole törmännyt vastaavaan makuyhdistelmään myöhemmin, on turhauttavaa istua ravintolassa edessään lautanen maailman parasta kalakeittoa pystymättä syömään sitä lusikallistakaan.

Ylen Jyväskylän toimituksessa oli kerätty kuulijoiden ehdottamia makupareja ja maisteltu niitä. Mämmin ja mustamakkaran yhdistelmä yllätti positiivisesti, samoin ranskalaisten perunoiden ja vaniljajäätelön. Sokeriin dipattu lenkkimakkara sen sijaan jäi lautaselle, niin kävi myös ruisleivälle ja vispipuurolle. Artikkelissa ei kerrottu, olivatko nämä testatut yhdistelmät sellaisia, joista kuulijat oikeasti pitivät, vai oliko tarkoitus heittää toimittajille haaste keräämällä mahdollisimman outoja makupareja.

punajuuripesto

Akatemiantutkija Sandell kertoo Ylen jutussa, että perimällä on näppinsä makuaistimusten pelissä. On siis geeneistä kiinni turvaudutko tuttuihin resepteihin ja ruokiin vai haetko rohkeasti uusia makuelämyksiä. Turvallisuuteen taipuvaista ruokailijaa saattaa jopa pelottaa tarttua haarukkaan, kun lautasella on ennalta tuntemattomia ainesosia. Minä kuulun rohkeisiin ruokaihmisiin. Pyrin maistamaan ennakkoluulottomasti kaikkea, mitä eteen kannetaan. Sisäelimiä, ötököitä, jäkälää, jopa uusia kasviseineksiä. Sitä, miksi perimä toimii näin, ei Sandellin mukaan tiedetä. Suuri mysteeri odottaa vielä ratkojaansa.

Artikkelista innostuneena haluan kysyä nyt teiltä hyvät lukijani, mistä makupareista sinä pidät ja miksi? Erityisesti kiinnostavat omituiset yhdistelmät, sellaiset, mitä ehkä ystäväsi ihmettelevät, mutta jotka maistuvat sinun suussasi ihanilta. Lupaan kokeilla mielenkiintoisimpia ja raportoida makuelämyksistä teille myöhemmin.

raparperi ja lohi

Avaan pelin ja näytän esimerkkiä. Minun lempimarjani on puolukka. Voin lisätä puolukoita tai puolukkasurvosta lähes mihin tahansa ruokaan, esimerkiksi makkarakeittoon. Myös makaronilaatikon lisukkeena puolukka on sata kertaa parempi kuin ketsuppi. Toinen minulle maistuva kummallinen yhdistelmä on verimakkara ja tuore ananas, nam! Vastikään testasin myös lakritsia ja vuohenjuustoa, toimi yllättävän hyvin! Mies taas sekoittelee aamupalarahkaan hedelmien tai marjojen lisäksi oliiviöljyä ja viinietikkaa ja lisää juustolautaselle omenalohkojen ja kovan juuston lisäksi sinappia. Se, jos mikä, on outoa ja omituista.

Kiiltokuvaelämän toinen puoli – totuus blogikuvien takana

Ostimme lauantaina lampun. Se koottiin ja kiinnitettiin kattoon vielä samana päivänä. Olohuone oli kaivannut kattovalaisinta jo pitkään. Minä pärjäilin ilmankin, sillä olen kohdevalojen ystävä, mutta mies halusi kunnollisen valon, että näkee imuroida. Syynsä kullakin.

andbros model no. 4
andbros model no. 4

Kun lamppu oli saatu kattoon, halusin siitä kuvan. Haasteellisempi homma, keskellä helmikuuta, neljän aikaan iltapäivällä. Kuvaan huomenna, ajattelin. Sunnuntaipäivä oli harmaa ja kuvaaminen siirtyi seuraavaan päivään. Maanantaina olin kotona vasta yhdeksän jälkeen, mutta tiistaina ehdin kotiin jo ennen neljää, hurraa!

totuus blogikuvien takana

Arki ei ole meillä siisteimmästä päästä. Olemme molemmat mestareita jättämään tavarat niille sijoilleen, kaapin ovet auki ja likaiset astiat pöydän nurkalle. Postit kerääntyvät pinoihin ja sohvapöydällä seilaa kuivahtanut omenankara, viikonlopun kuvauksista unohtunut tillinoksa, karkkipapereita, kaukosäätimiä, ulkoinen kovalevy ja puoliksi palaneita tulitikkuja. Ikkunalaudalla on edelleen jouluvalot kausivalot ja kymmeniä joulukortteja. Seinään nojaa kuvausalustoja, jotka olen suunnitellut maalaavani pian. Kuvaaminen alkaa siis siivouksella.

totuus blogikuvien takana

Puolen tunnin puunauksen ja tavaroiden siirtelyn jälkeen siivous on valmis. Asettelen vielä tulppaanit sohvapöydälle, jossa niitä normaalisti ei voi pitää, koska maljakko ei mahdu tavaravuoren keskelle. Sitä paitsi kukat olisivat television edessä. Sitten lasken lamppua vähän alaspäin, se näyttää sillä tavoin paremmalta kuvissa. Muutoin lamppua ei voi yhtään alempana ilman että pää kolahtaa varjostimeen joka kerta sohvalta noustessa. Pöyhin tyynyjä, mutta en huomaa asetella niitä niin, että ne näyttäisivät kamerassa kivoilta. Siirrän kitaran näkyvämmälle paikalle ja peitän parvekkeelta evakossa olevilla tyynyillä lattialla kiemurtelevat johtosolmut. Jalkalampun työnnän pois kuvasta, jotenkin se ei sovi sommitelmaan.

andbros model no. 4

Etsin kuvauskulman, jossa lamppu näyttää olevan pöydän yläpuolella, vaikka se ei siinä oikeassa elämässä olekaan. Lampun pistorasia on väärässä kohdassa, eikä meillä ollut kattoon koukkua, jolla sen olisi voinut vetää oikeaan pöydän yläpuolelle. Lisään vähän valotusta ja räpsin muutaman kuvan. Rajaan ulos sohvan takaa pilkistävän joulukoristelaatikon ja sen vieressä seisovat harmaat kaiuttimet, jotka odottavat uudelleenmaalausta ja kaiutinelementtien asennusta. Seison tuolilla, makaan lattialla ja ahtaudun nurkkaan omituiseen asentoon, että saan otoksen, johon olen jotenkuten tyytyväinen.

andbros model no. 4

Haluan vielä kuvata tulppaanit yksinään. Nostan kukat luonnonvaloon ikkunan eteen ja levittelen maljakon taustalle mustan samettikankaan, joka peittää kirjavan ympäristön. En jaksa välittää kankaan rutuista, silitän ne joskus myöhemmin. Annan kameran laulaa.

totuus blogikuvien takana
tulppaanit

Kuvattavana on myös edellisenä iltana tekemäni keittokirjahaasteen jälkiruoka, jonka hölmönä ajattelin näyttävän paremmalta tänään. Yritän asetella annoksen esikuvansa tapaan, mutta viritelmä näyttää naurettavalta alkuperäisen rinnalla. En osaa tehdä täydellistä jäätelöpalloa, saan aikaan vain epämääräisen kasan, joka sulaa ennätysvauhtia.

totuus blogikuvien takana
omenajälkiruoka

Siirrän kuvat koneelle. Niitä on 60. Kelvollisia on muutama. Osan niistä kelpuutan tähän postaukseen, muutaman säästän keittokirjahaasteen kuvitukseksi ja loput nakkaan roskakoriin.

andbros model no. 4

Tasaisin väliajoin tunnen tarvetta muistutella teille kaikille mahtaville tyypeille siellä ruudun toisella puolella, että kaikki mikä kiiltää ei ole kultaa. Totuus blogikuvien takana on toinen. Kiiltokuvien takana minä ja muut bloggaajat olemme samanlaisia kuin kaikki muutkin. Täydellisen epätäydellisiä tyyppejä, joiden ottamien kauniiden kuvien ulkopuolella vallitsee välillä kaaos. Arkisia kavereita, joiden jääkaapissa on joskus vain eineksiä ja purkillinen viikon vanhaa maitoa.

ps. Lamppu on Andbrosin Model No. 4, suunniteltu ja tehty Suomessa. Varjostimen alaosan pleksikiekkoa lukuunottamatta kattolamppu on valmistettu kokonaan ekologisesta aaltopahvista. How cool is that?