Aamiainen on nautittu yhdentoista jälkeen, edellisenä iltana tyhjennetty viinipullo painaa silmiä edelleen. Pötkötän sohvalla viltin alla ja vastailen kaksi viikkoa vanhoihin blogikommentteihin. Omatunto takoo takaraivossa, sama tahti ei voi jatkua. Ansaitsette nopeampaa reagointia. Kellon viisarit ovat villiintyneet, juuri äsken ne näyttivät kahtatoista. On pakko kaivautua villaviltin lämmöstä ja siirtyä suihkuun.
Varpaat kipristelevät kylmällä laattalattialla, kylpyhuoneen lattialämmitys tuntuu turhakkeelta, mutta talvisin siitä olisi iso ilo. Iho on pakkasten kuivattama, se imaisee kosteusvoiteen huokosiinsa noin kahdessa sekunnissa. Hiusten kuivaamiseen menee vähintään viisitoista minuuttia, silti takaraivolle jää aina kostea kohta.
Pakkaan pieneen lahjapussiin tuliaisen illan isännälle ja emännälle. Tarkistan postitalon äänestyspaikan aukioloajat, samalla reissulla on tarkoitus hoitaa kansalaisvelvollisuus ja piirtää äänestyslippuun kolmonen. Varttia vaille olen valmis, lähdemme kerrankin ajoissa.
Askel pysähtyy kahden minuutin kävelyn jälkeen – lahjapussi on unohtunut eteisen tuolille. Muutaman minuutin neuvottelun jälkeen mies lähtee tarpomaan kohti kotia, minä jatkan matkaani metrolle, on ehdittävä kukkakauppaan. Länsimetro sulkee ovensa nenäni edestä ja seuraava tulee vasta 6 minuutin kuluttua. Hermostuttaa jo, myöhästyminen ei ole vaihtoehto.
Tulppaanitiskillä on ruuhkaa. Taklaan varovasti päätöstään pitkään pohtivan pipopäisen rouvan, pyydän anteeksi ja siirryn kimput kädessäni jonon viimeiseksi. Puhisen itsekseni, onneksi myyjätär on nopea liikkeissään. Kello on kohta puoli, eikä miestä näy missään. Äänestämäänkin piti ehtiä.
Naputan viestin: käveltiinkö ristiin? Kohta herra hölkkää kukkakaupan suunnalta, olimme ohittaneet toisemme huomaamatta. Äänestys saa jäädä, onhan tässä vielä päiviä aikaa. Otamme juoksuaskelia, sillä U-juna ei odota. Kiasman kohdalla muistutan itseäni matkakortin leimaamisesta, sanon sen ääneen, jotta en unohtaisi. Astun sisään junaan, tähyilen vapaita paikkoja ja unohdan mitä muutamaa minuuttia aiemmin sanoin.
Kilon kohdalla tarkastajat saapuvat. Parkaisen niin lujaa, että koko vaunu varmasti kuulee. Posket helottavat punaisina, kun soperran, että nyt kyllä puhtaasti unohdin, en tajua, ei minulle koskaan käy näin. Kaivan lompakostani reunastaan repeilevän ajokortin ja alistun kohtalooni. Tarkastaja haluaa tsekata matkakortin uudemman kerran. ”Sullahan on täällä melkein 200 päivää sisäistä kautta, tosi pitkä aika”, nainen ihmettelee. Hämmennyn ja nyökyttelen. ”Nyt tehdään niin, etten minä sulle mitään sakkoa kirjoita. Hyvää päivänjatkoa!”
Jatkan kiittämistä, vaikka tarkastaja piippailee lippuja jo seuraavassa vaunussa. Mitä ihmettä juuri äsken tapahtui. Siirtelen paperista lahjakassia kädestä toiseen, tätä menoa se muuten unohtuu junaan. Seuraava pysäkki on meidän, laiturilla ollaan näköjään vastassa. Nousen ilahtuneena ja astun ulos junasta. Autossa tajuan, että lahjakassi on jäänyt junan penkille.
Kaksi pitkää päivää matkamessuilla – kymmeniä kohtaamisia, lukemattomia myyntipuheita, pakotettuja hymyjä ja mahdollisimman mieleenpainuvia ensivaikutelmia. Sosiaalisen introvertin energiavarat ehtyivät ennen aikojaan. Kun päälle vielä pinottiin kahdet illalliset, 17 tunnin työmatka Lappeenrantaan ja takaisin, onnettomat yöunet sekä yksi tärkeä työhaastattelu, ei ole ihme, että unohtelen. Takki on tyhjä, eikä pää pysy järjestyksessä. Luojan kiitos lähdemme perjantaina Lappiin. Hitaita aamuja, lempeää lepoa, hohtavia hankia, kuumaa kaakaota, räiskyvää takkatulta ja poskia nipisteleviä pakkasia – niitä minä nyt tarvitsen.
