M/S Romantic ja muita mielettömiä risteilykokemuksia

Suomi tai ainakin oma somekuplani sekosi maaliskuussa YLEn tuottamaan, neliosaiseen M/S Romantic -draamasarjaan. M/S Romantic kuvaa riipaisevan realistisesti suomalaisten suosimaa risteilykulttuuria, joka lienee maailman mittakaavassakin ainutlaatuinen. Sarjassa seikkailee pelottavan todentuntuisia hahmoja: kuumia kissoja metsästäviä kovia kundeja, jotka eivät onnistu loppupeleissä pokaamaan yhtäkään naista. Häitä juhliva ja riitaa haastava seurue, jonka morsian päätyy juomaan hyttiin viiniä elämää nähneen yhden hitin ihmeen kanssa. Eno, joka ratkeaa ryyppäämään ja jättää pienen siskonpoikansa oman onnensa nojaan. Ja risteilyisäntä, joka pitää itseään niin korvaamattomana, että palaa kesken isyysloman takaisin töihin. Myötähäpeän määrä television edessä on niin järjettömän suuri, että välillä on pakko paeta jääkaapille tai sulkea silmät.

m/s romantic

Sarjan päättymisen jälkeen mieli lähtee lentoon ja laskeutuu 1990-luvulle. Korvien välissä jytisee jumputtava diskobiitti ja silmät sokaistuvat strobovalojen sykkeestä. Lavalla notkuu joku tuntematon bilebändi, jonka laulaja hönkäilee mikrofoniin kostean keikkaelämän käheyttämällä äänellään coverversion toisensa perään. Parketilla horjutaan humalan ja ulkona pauhaavan aallokon tahtiin. Kädet käyvät ja silmissä kiiltää lupaus yhteisestä hyttiyöstä. Drinkki on kirkuvan keltainen ja sitä koristaa vaaleanpunainen paperivarjo.

Hyttikäytävässä on bileet. Kengät takertuvat tahmeaan kokolattiamattoon jokaisella askeleella. Joku on tuonut mukanaan kannettavan cd-mankan, basso jytisee ja tax free -myymälästä kannetut kaljatölkit suhahtavat sarjatulena auki. Jossain joku jyskyttää hytin oveen ja vaatii päästämään sisään. Väsynyt läppä lentää levottomana aamuneljään asti, kunnes juhlakansa kapuaa kynnyksen yli hytteihinsä ja nukahtaa ilmastointilaitteen hurinaan.

risteilyllä

risteilyllä

Muistan abiristeilyn, jonka hyttikortti löytyy edelleen valokuva-albumin välistä, ja sen ysäribändin, joka lauloi olevansa erittäin hyvä ellei täydellinen. Muistan legendaariset Goom-risteilyt, jotka kestivät päiväkausia putkeen, ja joiden aikana kokeiltiin asioita, joista ei puhuttu enää ikinä laivalta poistumisen jälkeen. Paitsi silloin, kun tanssilattialta bongattu petikaveri ilmoitti olemassaolostaan löydettyään viestini haalarinsa taskusta reilu vuosi risteilyn jälkeen. Minä olin silloin Italiassa, hän edelleen Suomessa. Emme koskaan tavanneet toistamiseen.

risteilyllä

risteilyllä

Tietoiseen tajuntaan pulppuilee lisää muistikuvia 2000-luvulta. Buffetti, jossa syötiin pelkkää suklaamoussea ja juotiin viiniä, kunnes meidät tultiin ajamaan ulos ravintolasta. Valkopaitainen poika, johon ihastuin ja jonka kadotin illan aikana. Entinen poikabändisuuruus, jonka kanssa päädyin samaan hyttiin. Myöhemmin sain häneltä postissa valokuvia, jotka oli otettu lakanoiden välissä. En tiedä mitä negatiiveille tapahtui, mutta toivon, että tähän päivään mennessä ne ovat tuhoutuneet ajan terävissä hampaissa. Valkopaitaisen pojan kadottaminen sen sijaan jäi harmittamaan niin paljon, että etsin häntä risteilyn jälkeen jopa suomi24-keskustelupalstoilta. Elämä oli yllättäen vaikeaa ennen sosiaalista mediaa!

risteilyllä

Jokavuotiset, Ruotsiin suuntautuvat orkesterifestarimatkat eivät olleet risteilyjä, mutta tässä yhteydessä niitä ei voi mainitsemattakaan jättää. Legendaaristen laivareissujen aikana herätimme pahennusta hyttikäytävissä, ihmisvoimin tuotettu hissimusiikki soi hissiin roudatusta roskiksesta ja ovella seisoi loputon sossun jono. Taisinpa kerran lähettää pienen valkoisen valheenkin silloiselle esimiehelle. Tekstasin, että olin sairastunut, enkä mitenkään pystyisi seuraavana päivänä töihin. Oikeasti olin hyvässä nousussa ja tiesin kärsiväni aamulla armottamasta krapulasta. Vieläkin vatsassa vääntää moinen käytös, siksi se jäikin yhteen kertaan.

sossufestarit

Voi nuoruutta ja vastuutonta vapautta! Enää risteilylaivat eivät vedä puoleensa millään muotoa. Matkustan laivalla vain silloin, kun maata pitkin en pääse, sillä laivamatkailu on lähes lentämiseen verrattavissa, kun päästöjä ajatellaan. Viime vuosina olen muun muassa jättänyt osallistumatta seminaariin, joka järjestetään merellä kelluvalla autolautalla, joka on matkalla ei mihinkään. En näe mitään mieltä lillua kaljatölkkien kansoittamassa paatissa keskellä huonosti voivaa Itämerta. Mielummin kuljen tuulen voimalla, luonnon ehdoilla, ilman moottorien jylinää.

Ajatuksia aloittamisen pirullisesta vaikeudesta

Kirjoitan listoja. Ideoin, merkkaan muistiin ja ladon allekkain tekemistä odottavia tehtäviä. Tee tarjous, ehdota yhteistyötä, kysy lisätietoja artikkelia varten, laskuta edellinen kuukausi, soita puhelinoperaattorille, toimita tilitoimistoon tiliote, hahmottele blogiteksti, muistuta yhteistyökumppaneita olemassaolostasi, jatka kirjaidean kehittelyä – ja muista instata tänäänkin. Saan mielihyvää siitä, kun tekemiset järjestyvät paperille, ja pääni sisäinen sekamelska rauhoittuu hieman. Hyrisen tyytyväisenä, ja hetkellisesti on tehokas olo, vaikka tuloksena onkin vain yksi lista lisää. Muistikirjojen pino muistuttaa jo Pisan kohtalokkaasti kallistunutta tornia.

Vilkaisen nopeasti, mitä somessa tapahtuu. Selaan Facebookin ryhmiä, tsekkaan linkkarin ja katson instagram-stooreja. Osallistun tosi tärkeään keskusteluun, klikkailen kiinnostavia linkkejä, luen laajoja artikkeleita, ja kirjaan muistiin niiden synnyttämiä ideoita. Olen jo laskemassa puhelimen kädestäni, kun muutama notifikaatio pongahtaa näytölle. Kurkkaan vielä nämä, ajattelen, vaikka to do -lista kummitteleekin tarmokkaana takaraivossa.

Ja kas, pian onkin jo lounasaika. Lämmitän edellisenä päivänä kokattua pastaa, ehkä katson samalla yhden jakson YLEn uutta sarjaa Aikuisia. Seuraava jakso alkaa automaattisesti edellisen perään – ei kai tässä nyt niin kiire ole, ettenkö ehtisi, kestäähän yksi jakso vain parikymmentä minuuttia? Kun toinen jakso päättyy, suljen päättäväisesti selaimen ja avaan kalenterin. Katson kelloa ja tajuan, etten enää ehdi puoliakaan siitä, mitä ajattelin ja siirrän iltapäivälle merkitsemäni duunit seuraaville päiville. Sitten ryhdyn viimein töihin.

Neljässä tunnissa saan aikaan yllättävän paljon, koska on pakko. Kalmanlinja on tehokas motiivi. Huijaan itseäni, sillä oikeasti läppäri hilluu sylissäni iltayhdeksään saakka. Temppareiden ja Bachelorin lomassa teen homman sieltä, toisen täältä. Viimeisen sähköpostin lähetän kymmeneltä. Suljen vihdoinkin koneen ja keitän ison kupillisen teetä.

Saatan lykätä yksinkertaisen sähköpostin kirjoittamista ja lähettämistä tuntien ajan, vaikka lopulta kun työhön ryhdyn, on se taputeltu valmiiksi viidessä minuutissa. Haluaisin olla tehokkaampi ja saada aikaan enemmän. Jos todella aloittaisin työn tekemisen puoli kahdeksalta, jolloin joka tapauksessa olen jo hereillä, olisi pääosa hommista tehty ennen puolta päivää, eikä minun tarvitsisi käyttää yhteistä ilta-aikaa koneella kökkimiseen.

Tiedostan kaiken tämän, mutta silti en saa itseäni niskasta kiinni. Kuinka vaikeaa ensimmäinen askelen ottaminen voi oikein olla? Miten suuri on kynnys tarttua tekemiseen, kirjoittaa ensimmäinen lause tai ottaa puhelin käteen ja soittaa asiakkaalle? Sijaistekeminen on tuttua opiskeluajoilta, mutta totuinko tenttikirjojen välttelyyn niin, että sama tapa siirtyi työelämään?

Jopa siivoaminen kiinnostaa enemmän kuin kotikonttorihommat, ja se on minulta paljon sanottu. Tällä viikolla työnteko on sujunut kohtuullisen hyvin, eikä ole ollut tarvetta turvautua siivoamiseen. Ette usko, miten silti hävetti, kun ovikello tänään soi ja sen takana seisoi tuotenäytteitä toimittava tyyppi. Tiesin hänen piipahtavan iltapäivällä, mutta en ollut ajatellut, että hän astuisi kynnyksen yli, ottaisi kengät jalastaan ja kävelisi keskelle keittiön kaaosta, joka saumattomasti jatkui olohuoneen puolelle. Makuuhuoneen ovikin oli auki, sänky petaamatta, käytettyjen vaatteiden kasoja lattialla ja keskellä huonetta purkamaton matkalaukku, jonka uumenista lasketteluvaatteet ruokottomasti rönsyilivät. Viikonloppuna on pakko siivota.

Viimeksi eilen keskustelin kampaajan kanssa aloittamisen vaikeudesta. Hänen jälkikasvunsa oli saanut tarkkaavaisuushäiriö-diagnoosin ja kuulemma tämä meikäläisen meno kuulosti samanmoiselta. En kiellä, enkä myönnä, mutta pärjään ilman lääkärin paperiakin, ainakin toistaiseksi. Ei sinänsä ole ihme, että työpäivien rakenne hakee vielä muotoaan, sillä elän yrittäjän elämää vasta kolmatta kuukautta. Työaikaa, tehtäviä ja muita raameja ei enää määrittele organisaatio tai esimies, vaan kaikki on yksin minun vastuullani. Etsin aktiivisesti ratkaisuja itseni johtamiseen, mutta sopivien tapojen löytyminen vie aikaa ja se minun on pitkin hampain hyväksyttävä. Kärsivällisyys ei ole koskaan ollut hyveistäni suurin.

Myös tämän tekstin kirjoittamista lykkäsin kaksi päivää. Nyt se kuitenkin on vihdoin tässä, elävänä edessänne. Ajatukset siirtyivät mustaa valkoiselle hieman kömpelöin kirjaimin ja laahaavin lausein, mutta parempaan en juuri tänään pysty. Tästä on suunta vain ylöspäin. Niin ainakin toivon, ja suljen tietokoneen tältä päivältä. Kello on 22:52 ja teekattila on viimeinkin tulilla.

Mojova mustikkasmoothie eli mutinaa siitä, mitä minulle kuuluu

Moi, kiva nähdä pitkästä aikaa, mitä kuuluu, miten menee?

Jos kysymyksen esittää hyvä ystävä, tiedän, että hän kuuntelee vastaustani kiinnostuneena. Jos taas kysymyksen heittää heti kättelyssä kaveri, jota nään kerran vuodessa tai viidessä, hämmennyn. Mitä minun odotetaan vastaavan? Haluaako ihminen, jonka olen tavannut edellisen kerran vuonna 2013 yhteisen ystävän juhlissa todella tietää, kuinka neljä vuotta sitten menin naimisiin, erosin, kävin treffeillä, löysin rakkauden, tein liikaa töitä, irtisanouduin ja perustin yrityksen?

Olisiko hän kiinnostunut, miten minulla juuri nyt menee? Tahtoisiko hän kuulla, miten en saa nukuttua, millaista on yrittäjän arki ja miksi en vieläkään tiedä, mikä minusta tulee isona? Todennäköisesti ei. Siksi peitän todelliset kuulumiseni hymyn taakse ja vastaan, että eipä kummempaa. Same old, same old. Ja samalla olen varma, ettei tuo tyyppi edes muista, mitä se sama vanha tarkoittaa. Sitten vaihdetaan kasa muita kliseitä ja jatketaan matkaa.

mustikkasmoothie

Mihin meillä on niin kiire? Vai onko kyse kohteliaasta small talkista tai hätäpäissään suusta putkahtaneista sanoista? Ilmiö toistuu viikoittain erilaisissa pr-tapahtumissa ja pressitilaisuuksissa. Vastaan kävelee kollegoita, joita en kertaakaan ole livenä tavannut, mutta joiden kanssa olemme kohdanneet blogien kommenttikentissä ja somemaailman syövereissä. Moikkaan, esittäydyn ja pysähdyn vaihtamaan muutaman sanan.

Vaikka he eivät selvästikään muista minua, kysyvät he silti maireasti hymyillen, mitä minulle kuuluu? Kun ryhdyn vastaamaan ja kertomaan kuulumisiani ajatellen, että onpa tosi kiva kun kysyit, toinen alkaa näprätä kännykkäänsä ja häviää omiin ajatuksiinsa. Havahduttuaan tilanteeseen hän saattaa toivottaa mukavaa päivää, kääntää selkänsä ja jatkaa matkaansa eteenpäin. Jään seisomaan niille sijoilleni ja ihmettelen, mitä taas kerran tapahtui.

mustikkasmoothie

Kuulumisten kysymisestä on nähtävästi tullut jenkkityylinen heitto, johon ei edes odoteta vastausta. Fraasi, jota toistellaan tervehdyksen tapaan, lause täynnä tyhjää sisältöä. On turha alkaa selittämään, kuinka seuraavan päivän esiintyminen hirvittää tai että flunssa ei ota toetakseen, reissuakin pukkaa ja työkuviot ovat punaista lankaa vailla. Että mitäs sulle?

Tuppisuu, ujonpuoleinen ja varautunut suomalainen ei puhu, jos ei ole asiaa. Ehkä siksi on vaikea tottua teennäiseltä tuntuvaan tuttavallisuuteen. Introvertti on verkostoitumistilanteissa muutenkin mukavuusalueensa ulkopuolella. Kun yhtälöön lisätään vielä pakollisten fraasien koreografia, ei se tilannetta ainakaan helpota.

Siispä hyvä kollegani ja/tai lukijani, esitän sinulle pienen toiveen. Jos törmäämme joskus jossakin tapahtumassa tai tilaisuudessa, kysythän kuulumisia vain, jos olet kiinnostunut kuulemaan niistä? Kun saan katsekontaktin ja huomiosi hetkeksi, kerron luultavasti sinulle, että nyt juuri nyt hieman hermostuttaa. Saatan myös höpöttää häkeltyneenä pitkät pätkät siitä, kuinka en tunne täältä ketään, mutta siksipä onkin mukava tutustua. Sitten todennäköisesti hymyilen ja kysyn, miten sinulla menee.

mustikkasmoothie

Miten otsikossa mainittu mustikkasmoothie sitten liittyy kaikkeen tähän? Ei mitenkään. Tarkoitus oli kirjoittaa yksinkertainen reseptipostaus, mutta teksti jokseenkin karkasi käsistä ja lauseet lähtivät lennokkaasti lapasesta. Niin saattaa käydä, kun laskee sormet näppäimistölle ja antaa ajatuksen lentää. En hangoittele vastaan, mutta aion silti näyttää kaapin paikan. Tässä se tulee, mustikkasmoothien resepti.

Kevät saapuu kohisten, ja pakastin pursuilee edelleen edelliskesän marjasatoa. Surauta siis muikea mustikkasmoothie pitkän aamiaisen piristykseksi, ja näytä sinistä kieltä menneelle työviikolle.

Mustikkasmoothie

1 banaani
1 vihreä omena
(1 kypsä avokado)
2,5 dl jäisiä mustikoita
2 dl kauramaitoa
0,5 dl leseitä tai kaurahiutaleita
Pala inkivääriä
1/2 sitruunan mehu

Mittaa kaikki ainekset blenderiin ja sekoita suunmyötäiseksi smoothieksi. Sauvasekoitin ja syvä kulho toimivat yhtä lailla. Lisää nestettä, jos koostumus tuntuu liian paksulta ja hunajaa, jos kaipaat lisämakeutta. Mustikkasmoothiesta ovat kuluneet kliseet ja makeileva jenkkimeininki kaukana. Kaada siis lasiin suomalaista superruokaa ja nauti yksin tai mukavassa seurassa.

mustikkasmoothie

Aurinkoista viikonloppua armaat, palataan taas parin päivän kuluttua. Silloin huristellaan sähköpyörille pitkin lumisia tunturipolkuja!