Olen tuijottanut tyhjää arkkia näytölläni parin tunnin ajan. Kynnys aloittaa on jälleen noussut kohtuuttoman korkealle, enkä oikein tiedä mistä kirjoittaa, joten asettelen aluksi muutaman lauseen perätysten ja katson, mihin se johtaa. Jospa jutun juoni selviäisi ja punainen lankakin löytyisi sateenkaarenvärisestä sekamelskasta, jämälankojen ja langanpätkien joukosta. Neulat, heinäsuovat, herneet, prinsessat ja patjat, ne kaikki tuntuvat liittyvän tähän kevääseen. Tai kesään, tähän vuodenaikaan, joka juuri nyt on meneillään.
Kiirettä on pitänyt koko kevään. Hyvähän se on, että tekemistä riittää, minua muistutellaan. Niin onkin, töitä on ja se on tärkeää. Tekee itsetunnollekin hyvää. Pönkittää sopivasti ja auttaa nostamaan nenän vedenpinnan yläpuolella. Viivan alle jää muutakin kuin leivänkannikoita, eikä taloudellisessa tilanteessa ole valittamisen aihetta. Kaikki on paremmin kuin hyvin, elämä hallinnassa ja perustukset vatupassinkin mukaan viivasuorassa. Pitäisi olla enemmän kuin tyytyväinen.
Ja olenhan minä, mutta sitten taas en. Vaikka pää onkin pinnalla, pinnan alla ailahtelee ahdistus. Se tuntuu rintakehässä herätessä ja lähettää levottomuutta jalkoihin, vie voimat ja tyhjentää takin yhtäkkiä ja arvaamatta. Se on tunne, jota on vaikea kuvailla. Vielä vaikeampaa on vastata kysymykseen, mikä minua ahdistaa. En tiedä. Ehkä palautuminen on jäänyt puolitiehen. Ehkä ahdistus johtuu siitä, että olen täällä, enkä jossain toisaalla. Ehkä yritän olla liian tehokas. Niin tehokas, etten lopulta saa mitään aikaan. Ja sekin ahdistaa.
Edellisestä blogitekstistä on yli kolme kuukautta ja treeniohjelma jämähtänyt viikolle viisi. Kirjaa pitäisi markkinoida, somevideoita kuvata, kesäkeittiön rakentaminen aloittaa, terassi kunnostaa, veranta maalata, verhot ommella ja villapaita saada valmiiksi. Lukupino kasvaa ja tiskivuori on valtava. Luovasta kirjoittamisestakin on kadonnut kosketus. Laituri sentään on valmis, mutta senkin rakensi puolisoni, en minä. Miksi kaikki muut ehtivät enemmän ja minä vain näin vähän?
Onneksi on mökki ja kalenteriin merkitty neljän viikon loma. Tiedän jo nyt, että pirullisinta on päästää irti. On vaikeaa olla vaatimatta itseltään yhtään mitään, ryhtyä tarpeettomaksi, sukeltaa somettomuuteen, antaa ajatusten vaeltaa, nukkua pitkään ja hengittää syvään. Pitäisiköhän jo alkaa harjoitella?
Onnea uudelle laiturille! Toivotaan paljon aurinkoisia mökkipäiviä.
Kiitos Raakel, aurinkoa tänä kesänä riitti vähän liikaakin!
Ihanasti kirjoitettu, ja tunnistan myös nuo fiilikset. Muut ehtivät ja tekevät, itse junnaa paikallaan eikä mitään meinaa saada aikaiseksi. Muutama syvä hengitys, ja taas hetken aikaa olo tuntuu hyvältä – kunnes ahdistus jysähtää jälleen rintalastan taakse. Olen yrittänyt ajatella, että huomenna on jälleen uusi päivä ja uudet mahdollisuudet.
Ihanaa ja rentouttavaa tulevaa lomaa! Miljöö on ainakin mitä täydellisin. <3
Kiitos vertaistuesta Tiia! Onnistuin pyristelemään ahdistuksesta irti vasta elokuun lopulla ja vieläkin se saapuu kuokkavieraaksi silloin tällöin, mutta parempaan päin ollaan menossa. Toivottavasti sielläkin elämä sujuu ja tekeminen on saanut uutta puhtia pitkän kesän jälkeen!
Hei! Käypäs työterveydessä. Vaikuttaa siltä, että tarvitset nyt ulkopuolisen näkemyksen tilanteestasi.
Kiitos huolenpidosta!
Tulinpas tänne vain sinulle kommentoimaan, että enpä voisi olla enempää kanssasi samaa mieltä. Aivan kuin kirjoittaisit minun päästäni. Liian paljon kaikkea, liian vähän aikaa.
Onneksi on kesä. Suljetaan yhdessä some ja sähköposti, ja heittäydytään hyvällä omallatunnolla vapaalle. Ne asiat, jotka ovat jääneet, joutavat odottaa. Kaivetaan to do -listat esiin elokuussa ja aloitetaan puhtaalta pöydältä.
Tuutko mukaan? Ihanaa kesää <3!
Kiitos kollegani! Kesä oli ja meni, enkä ihan kokonaan pystynyt somea ja sähköpostia sulkemaan, mutta kyllä loma silti tehtävänsä teki. Jospa ensi kesänä saisi toteutettua oikeasti somettoman loman, se todellakin tulisi tarpeeseen!
Niin tuttu tunne. Minä tosin olen jo pitkään ihaillut aikaansaapuuttasi! Hyvä sinä, yritä ottaa rauhallisesti. Mitä on pahinta mitä voi tapahtua, jos kesäkeittiö ei vielä valmistukaan tänä kesänä? Aivan, ei mitään kamalaa.
Niinhän se usein menee, että oman pään sisällä tuntuu siltä, että mitään ei saa aikaiseksi, vaikka ulkopuolisen silmin sitä on supertehokas ja aikaansaava ihminen. Kiitos silmiä avaavasta näkökulmasta! 🙂