Toukokuiselta taivaalta räimii räntää ja painon tunne on palannut rintakehän päälle. Yritän kirjoittaa itselleni paremman mielen, mutta sanat eivät suostu järjestymään niin kuin haluaisin. Mieli huuhailee omiaan, enkä minä oikein pysy perässä.
Kun kirjoittaminen ei luista, yritän järjestellä päätäni listoilla. Joka sunnuntai kirjaan seuraavan viikon tavoitteet muistikirjani tyhjälle aukeamalle. Sitten liimaan listan päälle lähmälappusen, johon poimin maanantain ranskalaiset viivat. Vasempaan sarakkeeseen työhön liittyvät ja oikeaan vapaa-aikaan kuuluvat. Maanantai-iltana viivaan yli hoidetut hommat sekä lappuselta että aukeamalta ja heitän lippulapun paperinkeräykseen. Ennen nukkumaanmenoa tuumailen, mitä aion tiistaina tehdä ja liimaan aukeamalle uuden lapun.
Palastelen asiat niin pieniin osasiin, että tiedän selviäväni niistä. Silti melkein poikkeuksetta käy niin, että yliviivatuksi tulee kahdeksasta tavoitteesta vain yksi. Asiakkaiden kalmanviivoista pidän tiukasti kiinni, mutta muuten oman työn johtamisessa on parantamisen varaa.
Herättyäni pyörin peiton alla, roikun instagramissa, luen uutisia ja pelaan Animal Crossingia, niin että sormenpäihin sattuu. Aamuina, joina mies lähtee konttorille, nousen viimeistään, kun hän kolistelee ulko-ovella. Kipitän puolipukeissani pussaamaan ja toivottamaan hyvää työpäivää. Jos hyvin käy, puen päälleni ja istun parvekkeelle syömään aamiaista. Huonompina hetkinä kaivaudun takaisin peiton alle ja revin itseni ylös vasta muutamaa tuntia myöhemmin. Sitten keksin sujuvasti sijaistekemistä.
Toimeen tarttuminen on sitä vaikeampaa, mitä pidemmälle päivä etenee. Jos iltapäivälle on sovittu työpalaveri taikka jotain muuta menoa, en pysty oikein keskittymään mihinkään ennen sitä. Hermostuttaa, jännittää ja turhauttaa. Päädyn selailemaan somea tai googlailemaan epäolennaisia asioita, kunnes tuleekin jo kiire. Aikaoptimisti ei näköjään virheistään opi.
Vasta viime aikoina olen alkanut ymmärtää, ettei kaikkien pään sisällä pyörikään samanlainen kiihtyvä karuselli kuin minulla. Elämän ei ilmeisesti olisikaan pakko olla niin monimutkaista kuin miltä se minun pääkopassani tuntuu. Olen kokeillut kaikenlaista, sovelluksia, tehtäväkirjoja, elämänoppaita ja tomaattikelloa. Niistä on ollut apua, mutta yksikään ei ole ratkaissut alkuperäistä ongelmaa.
Yritän olla itselleni armollinen, mutta suorituskeskeistä takaraivoani on vaikea saada hiljaiseksi. Vaadin ja piiskaan, vaikka pitäisi kehua ja kannustaa. Porkkanat houkuttelisivat todennäköisesti hurjan paljon enemmän kuin raipanlyönnit.
Seuraavaksi aion etsiä kalenteristani tilaa olemiselle ja haastaa itseni olemaan jouten. Ripustan rispaantuneet hanskani hetkeksi naulaan ja katson, mitä tapahtuu. Tarvitsen rauhaa omilta ajatuksiltani ja työkaluja sisäisen pyörremyrskyni pysäyttämiseen. Tarvitsen aikaa, jolloin en vaadi itseltäni mitään.
Edelliset lauseet kirjoitettuani saan aivoni kiinni itseteosta. Mieleeni marssi pikavauhtia ranskalaisten viivojen armeija, joka riviin järjestyneenä muodostaa silmänräpäyksessä vapaa-ajan vaatimuslistan. Lue kirjoja. Rakenna kasvihuone. Möyri mullassa. Kierrä kirpputoreilla. Kirjoita päiväkirjaa. Maalaa seinä. Kuuntele podcasteja. Lähetä postikortti. Loikoile riippumatossa. Ota valokuvia. Mene metsään. Suppaile, souda, kokkaa, meditoi, joogaa. Mutta muista myös aktiivisesti laiskotella, koska kerrankin on aikaa. Naurattaisi, jos ei itkettäisi.
En tiedä, opinko koskaan olemaan täysin jouten, mutta aion sitkeästi yrittää. Ehkä jo huomenna tai mahdollisesti ensi viikolla.
Minäkin olen, varsinkin nuorempana, ollut listojen ja ranskalaisten viivojen vanki. Omalla kohdallani olen analysoinut sen olevan jonkinlaista hallinnan ja kontrollin tunteen tarvetta. Tavallaan myös harhaa siitä, että asiat olisi hallittavissa sillä että ne kirjoittaa ylös. Eiväthän ne ole. Mutta tosiaan, olen tehnyt suorastaan pakonomaista listaamista milloin mistäkin, kauppaostoksista, hoidettavista asioista, kesälomasuunnitelmista jne. Samoin aivoni ovat raksuttaneet milloin mitäkin työjuttuja ihan riippumatta siitä onko maanantai vai sunnuntai, arki vai loma. Ihan kuin se työasioiden jatkuva ajatteleminen mitään auttaisi (konkreettisesti). Pikkuhiljaa olen alkanut huomaamaan että vaikka miten listaan ja miten raksutan niin asiat menee enemmän tai vähemmän miten sattuu, aina kaupasta unohtuu jotain, paperilla hieno loma ei käytännössä välttämättä ole sitä, ja työasiat järjestyvät vähemmälläkin ajattelulla. On viisasta ja vapauttavaa joskus vain leijua ja kellua tätä elämää eteenpäin, luottaen. Näin kirjoittaa entinen perfektionisti ja super-suorittaja 🙂 Nykyisin pidän tosi tärkeänä tästä yhdestä ja ainoasta elämästä nauttimista, pitkiä yöunia ja rentoutumisen taitoa. Avopuolisoni on usein vaikea rauhoittua, niin toimelias ja puuhakas kun on, mutta välillä näen hänen jatkuvassa puuhastelussaan myös ”sijaistoiminnan” tunnusmerkkejä. On helpompi touhuta koko ajan jotain kuin istua alas ja vain olla rauhassa ajatustensa kanssa. Joskus sanonkin hänelle: tänään saattaa olla viimeinen päiväsi, haluatko todella viettää sen noin?
Hei; Lääkärini kysyi kerran, että viekö sairaus minua vai minä sairautta. Tästä postauksesta tuli vähän samanlainen olo. Ihan kuin pienet ranskalaiset viivat ja eriväriset muistilaput kuljettaisivat sinua ja sinä seuraat. Ja kun et pysy perässä, iskee lähes paniikki. Jokainen elää tavallaan. Elämä kouluttaa ja lopulta ne viivat ja laput eivät olleetkaan se autuaaksi tekevä, vaikka siltä tuntui. Päivisusanna kiteytti oleellisen:”Nykyisin pidän tosi tärkeänä tästä yhdestä ja ainoasta elämästä nauttimista, pitkiä yöunia ja rentoutumisen taito”. Siinäpä se!
Kiitos pitkistä ja ajatuksia herättäneistä kommenteista, olette molemmat asian ytimessä! Listat ja viivat todella saattavat tällä hetkellä viedä minua. Kovasti yritän löytää sen sopivimman tavan toimia, mutta ehkä pitää nyt vaan heittäytyä hetkeksi kellumaan elämään ja luottaa, että asiat järjestyvät ilman maanista organisoimistakin!