On torstai, kolmastoista helmikuuta. Olen kahdeksatta päivää Kanariansaarilla, ja istun lautassa matkalla Teneriffalta Las Palmasiin. Teen töitä ja huomaan vasta kahden tunnin kuluttua, että maininki on melkoinen. Horjun puuteroimaan nenääni kuin mikäkin humalainen. Pääsen maihin, mutta keinunta jatkuu, vaikka jalat ovat tukevasti satama-alueen asfaltilla. Kävelen kaupungin poikki hostellille, jonne myöhemmin illalla saapuu koko joukko kuorokollegoita. Ensimmäinen esiintyminen on jo ylihuomenna.
Saan avaimet, valitsen kahdeksan hengen huoneen parhaan sängyn ja rojahdan pitkäkseni. Ajattelen päivittäväni blogia tai ainakin käsitteleväni kuvia ja kirjoittavani muistiin edellisen viikon tapahtumat ja tunteet patikointipoluita. Nukahdan noin viidessä minuutissa. Kun havahdun, on jo illallisaika. Näpyttelen puolihuolimattomasti kuvatekstin samettisen satumetsän selitykseksi ja lähden syömään.
”Kanarian saarten luonto on uskomaton. Kamera on täynnä mielettömiä maisemia ja pää pursuilee muistoja, jotka haluan säilyttää mielessäni ikuisesti. On vaikea valita mistä aloittaa, mutta kaikkein vaikeinta on istua hetkeksi aloilleen ja ottaa kännykkä käteen, kun silmien edessä pauhaavat Atlantin aallot tai kohoavat kauneimmat koskaan näkemäni kalliot. Huono verkko ja vuokra-auto, jonka usb-laturi ei toimi ovat pakottaneet keskittymään olennaiseen. Epätodelliseen luontoon, kymmenien kilometrien meditatiiviseen patikointiin, jalan asetteluun terävistä kivistä rakennettujen portaiden askelmille,ja tahdonvoimaan joka jaksaa, vaikka jalat eivät enää jaksaisikaan.
Palaan paremmalla ajalla kaiken kokemani pariin. Nyt läimäytän läppärin kannen kiinni, lukitsen sen hostellihuoneen vihreään lokeroon ja painan varpaani illan viilentämään hiekkaan. Nähdään viimeistään ensi viikolla, kun palaan todellisuuteen ja kotimaan kamaralle.”
Niin. Sitten puuttuikin kohtalo, tai sanotaanko kuorona eli puolet kuorosta petiin kaatanut virus, peliin. Matkustin kotiin täydessä lääketällingissä. Vilunväreet saavuttivat matkalaisen ennen kuin valkoiset siivet ehtivät laskeutua Helsinki-Vantaalle. Kuume oli taas nousussa. Olin kotimaan kamaralla, mutta kuulumiset saivat edelleen odottaa itseään. Kun tokenin, yritin taklata vuoreksi venyneen työtaakan siinä sen suuremmin onnistumatta. Tuntui siltä kuin lapioisi hiekkaa Saharassa. Blogi sai pärjäillä edelleen oman onnensa nojassa. Torstai-iltana, juuri ennen nukkumaanmenoa, puristin silmät puoliummessa postauksen Instagramiin:
”Pääsin kotimaan kamaralle juuri ennen kuin Sahara puhalsi hiekkansa Kanariansaarten ylle ja koronavirus telkesi turistijoukot Teneriffalle. Sitten makasin reporankana neljä päivää punkan pohjalla. Sillä välin yrittäjän tekemättömät työt kerkesivät kerääntyä kasoiksi, jotka kasvavat edelleen, vaikka yritän purkaa niitä toisesta päästä. Köhin vieläkin, mutta ääni sentään toimii. Blogi ja somekanavat yskivät tyhjää, eikä aika tunnu riittävän millään edes niiden kevyeen tekohengittämiseen. Joten tässä ollaan, eikä muuta voida. Onneksi ulkona on valoisaa, ja ensi viikolla hohtavat hanget, joita voin ihailla läppärin ääressä istuessani.”
Täällä sitä nyt istutaan, työmatkalla Itävallassa. Pensionaatin ikkunoista näkyy lumihuippuisia vuoria ja alppimajoja, joissa voisi hyvin asua vaaleahiuksinen luonnonlapsi nimeltään Heidi. Kello on paikallista aikaa kymmenen illalla. Mies kuorsaa jo sängyssä, minä istun näytön kelmeässä valossa. Tekemässä töitä ja kirjoittamassa kuulumisia.
Kyllä tämä kiire tästä helpottaa, pakkohan sen on. Mutta juuri nyt pystyn vain tähän. Muutamaan riviin ja kuvakavalkadiin, joka tuo terveiset Kanariansaarilta. Siellä oli ihanaa. Ihan niin kuin viime kerrallakin.
Miksi matkustat koko ajan? Kirjoitat ilmastoasioista, mutta lentelet siitä huolimatta jatkuvasti luoden ihannoivaa kuvastoa. Kognitiivinen dissonanssi. Hävittääkö edes?
Heippa! Aiheellinen kysymys ja suora vastaus siihen: ei hävitä, mutta hävettää, tottakai. Jos kuitenkin ajatellaan kulunutta vuotta, olen matkustanut sen aikana ulkomaille kaksi kertaa ja molemmilla kerroilla kyseessä oli työmatka. Vaikka se ei tehtyä tekemättömäksi tee, olen kompensoinut molemmat reissut ostamalla Luonnonperintösäätiön ikimetsää.
Kanarialle matkustamisen syitä en ole vielä tainnut blogissa avata, mutta tarkoitus on tarttua aiheeseen, heti kun aika sallii. Kerrottakoon kuitenkin tässä yhteydessä, että ainoa syy kuuden tunnin lentomatkan taakse reissaamiseen oli kamarikuoro Auditen esiintymismatka. Ja kun kerran joka tapauksessa oli matkustettava, päätin pidentää kohteessaoloaikaa kokonaisella viikolla. Lensimme suoralla lennolla, vuokrasimme vähäpäästöisen auton, liikuimme saarien välillä julkisen liikenteen lautoilla (lentäenkin olisi päässyt) ja vietimme päivämme liikkumalla luonnossa. Emme esimerkiksi polskineet energiaa vievissä vesipuistoissa tai hilluneet hotellien lämmitetyillä uima-altailla. Tiedoksi sekin, että päätimme kuorona kompensoida päästömme maksamalla yhteisestä kassasta summan, joka kattaa 27 kuorolaisen lennot Kanarialle ja takaisin.
Tänä keväänä matkustan liikaa, se on selvä. Tällä hetkellä olen työmatkalla Itävallassa, kuukauden kuluttua lennän Ranskaan niin ikään työmatkalle ja huhtikuun puolessa välissä toteutamme pitkäaikaisen haaveemme syödä Nomassa, Kööpenhaminassa. Vaikka kompensoin kaiken, en halua ihannoida tai kannustaa matkustamiseen pelkän matkustamisen takia. Pyrin tuomaan esiin vaihtoehtoja, luonnossa liikkumista, vastuullisempaa matkailua, kompensaatiokeinoja ja kotimaan kohteita. Menen puhumaan aiheesta kutsuttuna vieraana kahden viikon kuluttua Kajaaniin, jossa järjestetään valtakunnallinen maaseutumatkailuseminaari.
Kiitos siis kommentistasi, toivottavasti vastaukseni tyydyttävät kriittistä mieltäsi. Jos haluat tietää, miten otan ympäristön huomioon jokapäiväisessä elämässäni, lukaise ehtiessäsi esimerkiksi tämä postaus: https://piapas.com/2018/05/14/hiilijalanjaljen-puolittaminen/ Kukaan meistä ei voi yksin pelastaa maailmaa, mutta yhdessä voimme hidastaa ilmastonmuutosta ilman, että kenenkään tarvitsee muuttaa maakuoppaan. Valoisaa ja vähäpäästöistä kevättä!
Hei, kiitos vastauksestasi. Ymmärräthän, että kompensaatio luo tietynlaista harhaa: meillä on vain tämä yksi maapallo, jonka suojelu edellyttää päästöjen alasajoa. Kompensaatiot ylläpitävät ajatusta, että saastuttaminen on ok, kunhan vain maksan osaltani anekaupan osuudet synneistäni. Mitä jos kompensaation sijaan kaikki matkarahat olisivat menneet metsänsuojeluun? Miksi kuoron ylipäänsä pitää matkailla noin kauas – ei kuoromatka ole päästönäkökulmasta yhtään sen oikeutetuksi kuin muukaan vapaa-ajan matka?
Eri mittaluokan asiat menevät helposti myös sekaisin: lentäminen on yksilön valinnoista isoin tekijä päästöihin, elää muuten miten kurinalaisesti tahansa. Kannattaa keskittyä isoihin vähennyksiin pienten sijaan, jotta niillä olisi väliä.
Kirjoitin pidemmin täällä: https://periaatteennainen.com/2020/03/07/vieraspostaus-ilmasto-omatunto-ei-paijaa/#comments
Olet oikeassa tuossa kompensaatioasiassa, sen myönnän auliisti, vaikka en maksamillani summilla synninpäästöä haekaan. Saastuttaminen ei ole ok, siitäkin olemme samaa mieltä.
Kuoro oli Kanarialla suomalaisen seurakunnan vieraana. Emme saaneet esiintymisestämme palkkiota tai muutakaan hyötyä, vaan halusimme osallistua paikalliseen seurakuntatyöhön, kun siihen mahdollisuus tuli. Kuorolaulu on pitkäaikaisin harrastukseni, josta saan valtavasti iloa ja energiaa. Sitä kautta olen myös löytänyt rakkaimmat ystäväni. Harrastukseen kuuluvat olennaisena osana kilpaileminen ja erilaiset kuorokatselmukset maailmalla. Toistaiseksi tekniikka ei vielä ole kehittynyt siihen pisteeseen, että tällaisia tapahtumia voisi virtuaalisesti järjestää. Teemme kuoromatkoja 3–4 vuoden välein, muuten kuoroharrastus on varmasti yksi vähäpäästöisimmistä tavoista viettää aikaa verrattuna esim. ryhmäliikuntaan tai vaikka sukeltamiseen, jota ei voi käytännössä Suomessa harrastaa.
Syyllistäminen ei mielestäni ole ilmastoasioissakaan se oikea tie parempaan maailmaan. Lannistamisen sijaan pitäisi kannustaa vaikka sitten niihin pieniin tekoihin, sillä jostain meidän jokaisen pitää aloittaa. Uskon, että koronan myötä maailma on oppinut jotain myös matkustamisen ja logistiikan vaikutuksista. Päästöjen määrä on pienentynyt huomattavasti lyhyessä ajassa. Toivotaan, että menemme kohti uutta normaalia. Toivoa on.