On torstai, kolmastoista helmikuuta. Olen kahdeksatta päivää Kanariansaarilla, ja istun lautassa matkalla Teneriffalta Las Palmasiin. Teen töitä ja huomaan vasta kahden tunnin kuluttua, että maininki on melkoinen. Horjun puuteroimaan nenääni kuin mikäkin humalainen. Pääsen maihin, mutta keinunta jatkuu, vaikka jalat ovat tukevasti satama-alueen asfaltilla. Kävelen kaupungin poikki hostellille, jonne myöhemmin illalla saapuu koko joukko kuorokollegoita. Ensimmäinen esiintyminen on jo ylihuomenna.

Saan avaimet, valitsen kahdeksan hengen huoneen parhaan sängyn ja rojahdan pitkäkseni. Ajattelen päivittäväni blogia tai ainakin käsitteleväni kuvia ja kirjoittavani muistiin edellisen viikon tapahtumat ja tunteet patikointipoluita. Nukahdan noin viidessä minuutissa. Kun havahdun, on jo illallisaika. Näpyttelen puolihuolimattomasti kuvatekstin samettisen satumetsän selitykseksi ja lähden syömään.

”Kanarian saarten luonto on uskomaton. Kamera on täynnä mielettömiä maisemia ja pää pursuilee muistoja, jotka haluan säilyttää mielessäni ikuisesti. On vaikea valita mistä aloittaa, mutta kaikkein vaikeinta on istua hetkeksi aloilleen ja ottaa kännykkä käteen, kun silmien edessä pauhaavat Atlantin aallot tai kohoavat kauneimmat koskaan näkemäni kalliot. Huono verkko ja vuokra-auto, jonka usb-laturi ei toimi ovat pakottaneet keskittymään olennaiseen. Epätodelliseen luontoon, kymmenien kilometrien meditatiiviseen patikointiin, jalan asetteluun terävistä kivistä rakennettujen portaiden askelmille,ja tahdonvoimaan joka jaksaa, vaikka jalat eivät enää jaksaisikaan.

Palaan paremmalla ajalla kaiken kokemani pariin. Nyt läimäytän läppärin kannen kiinni, lukitsen sen hostellihuoneen vihreään lokeroon ja painan varpaani illan viilentämään hiekkaan. Nähdään viimeistään ensi viikolla, kun palaan todellisuuteen ja kotimaan kamaralle.”

Niin. Sitten puuttuikin kohtalo, tai sanotaanko kuorona eli puolet kuorosta petiin kaatanut virus, peliin. Matkustin kotiin täydessä lääketällingissä. Vilunväreet saavuttivat matkalaisen ennen kuin valkoiset siivet ehtivät laskeutua Helsinki-Vantaalle. Kuume oli taas nousussa. Olin kotimaan kamaralla, mutta kuulumiset saivat edelleen odottaa itseään. Kun tokenin, yritin taklata vuoreksi venyneen työtaakan siinä sen suuremmin onnistumatta. Tuntui siltä kuin lapioisi hiekkaa Saharassa. Blogi sai pärjäillä edelleen oman onnensa nojassa. Torstai-iltana, juuri ennen nukkumaanmenoa, puristin silmät puoliummessa postauksen Instagramiin:

”Pääsin kotimaan kamaralle juuri ennen kuin Sahara puhalsi hiekkansa Kanariansaarten ylle ja koronavirus telkesi turistijoukot Teneriffalle. Sitten makasin reporankana neljä päivää punkan pohjalla. Sillä välin yrittäjän tekemättömät työt kerkesivät kerääntyä kasoiksi, jotka kasvavat edelleen, vaikka yritän purkaa niitä toisesta päästä. Köhin vieläkin, mutta ääni sentään toimii. Blogi ja somekanavat yskivät tyhjää, eikä aika tunnu riittävän millään edes niiden kevyeen tekohengittämiseen. Joten tässä ollaan, eikä muuta voida. Onneksi ulkona on valoisaa, ja ensi viikolla hohtavat hanget, joita voin ihailla läppärin ääressä istuessani.”

Täällä sitä nyt istutaan, työmatkalla Itävallassa. Pensionaatin ikkunoista näkyy lumihuippuisia vuoria ja alppimajoja, joissa voisi hyvin asua vaaleahiuksinen luonnonlapsi nimeltään Heidi. Kello on paikallista aikaa kymmenen illalla. Mies kuorsaa jo sängyssä, minä istun näytön kelmeässä valossa. Tekemässä töitä ja kirjoittamassa kuulumisia.

Kyllä tämä kiire tästä helpottaa, pakkohan sen on. Mutta juuri nyt pystyn vain tähän. Muutamaan riviin ja kuvakavalkadiin, joka tuo terveiset Kanariansaarilta. Siellä oli ihanaa. Ihan niin kuin viime kerrallakin.