Osallistuin eilen ensimmäistä kertaa WomenSuiten, viestintä- ja markkinointialan työskentelevien naisten verkoston tapaamiseen. Ennen sitä hikoilin tanssitunnilla. Tunti päättyi tasalta ja tilaisuus alkoi puolelta. Onneksi minulla oli kiire. En ehtinyt panikoida sitä, että kohtaan ihan pian 50 tuntematonta ihmistä, joiden kanssa olisi hyödyllistä verkostoitua. Oli pakko vain suoriutua suihkusta ja juosta tukka kosteana hulmuten paikasta A paikkaan B.

Kun astuin ovesta Kotipizzan pääkonttoriin, huomasin heti yhdet tutut kasvot. Se riitti. Hartiat laskeutuivat korvista ja sydän hellitti tahtiaan. Olin tavannut tyypin vain kerran aikaisemmin, mutta silti se kohtaaminen toi introvertin elämään helpotusta. Olimme viime vuonna vaihtaneet muutaman viestin ja juttu jatkui luontevasti siitä mihin viimeksi jäätiin.

Saatuani juoman käteeni, jumitin keskelle tilaa. Kaikki istumapaikat tuntuivat olevan etummaisia lukuunottamatta täynnä, enkä oikein tiennyt minne mennä. Epävarma introvertti ehti kehittää päässään pienen kriisinpoikasen. Onneksi tuttavani oli määrätietoisempi ja marssi suoraan eturiviin. Minä seurasin perässä. Puolen tunnin, yhden punaviinilasillisen ja kolmen pizzapalan kuluttua olin jo tutustunut kahteen uuteen ihmiseen.

Tämä ei todellakaan ollut ensimmäinen kerta, jolloin jännitän vieraiden ihmisten kohtaamista tai hengaamista heidän joukossaan. Kavereiden keskellä olen kalana vedessä, mutta vieraiden ympäröimänä olen se, joka mielummin pysyttelee seinän vieressä tarkkaillen, mitä muut tekevät. Se, joka saattaa viettää koko illan pukahtamatta sanaakaan ajatellen, että muut ovat paljon pätevämpiä, eikä ketään kiinnosta mitä minulla on sanottavana.

Olen monet kerrat jättänyt menemättä tapahtumaan siksi, että en tunne sieltä ketään. Vaikka tiedän, että verkostoituminen tekisi hyvää, sydän muljuu ja vatsa oireilee niin, että on helpompaa jäädä kotiin ja katsella kateellisena jälkikäteen kuvia sieltä, minne muut ovat uskaltaneet.

Tilaisuuden kuluessa saatan tunnistaa ihmisjoukon keskeltä tutut kasvot, mutta olen melkein satavarma, ettei hän kuitenkaan muista minua. Olisi äärimmäisen noloa mennä moikkaamaan ja joutua tilanteeseen, jossa toinen tuijottaa ilmeettömin kasvoin ja kysyy, että kukas sä nyt olitkaan. Siksi en liiku sijoiltani, vaan hiplaan välinpitämättömän näköisenä kännykkääni. Tahtoisin, että joku tulisi viereeni, tervehtisi ja haluaisi kenties tutustua minuun. Vaikeaa se tietysti on, jos elekieleni kertoo toista tarinaa.

Messuilla kuljen käyntikortit taskussani, kädessäni lista yrityksistä, joille olen päättänyt käydä esittelemässä itseni ja kertomassa osaamisestani. Norkoilen messuosastojen lähistöllä, haahuilen edestakaisin ja käännyn kannoillani viime hetkellä. Ennen kuin uskallan ottaa ratkaisevan askeleen, saatan kerätä rohkeutta tunnin tai kaksi, kävellä muina naisina osaston ohi kymmeniä kertoja ja vasta sitten heittää itseni suden suuhun.

Kun kainalot hikoavat, posket hehkuvat punaisina ja hikikarpalot alkavat nousta nenän alle, ei kukaan ole parhaimmillaan. Sydän hakkaa niin, että ääni tärisee, sekoilen sanoissani, enkä muista hissipuheestani puoliakaan. Jos vastapuolen katse vaeltelee minne sattuu, eikä hän osoita ensimmäisen minuutin aikana aitoa kiinnostusta minua kohtaan, keksin jonkun tekosyyn perääntyä takavasemmalle. Eikä aikaakaan, kun tilalleni astuu toinen, itsevarmempi ja huolettoman helposti asiansa hoitava henkilö. Päätän, että seuraavalla kerralla se olen minä, vaikka tiedänkin, että moinen määrätietoisuus vaatii minulta valtavia ponnistuksia.

Kuitenkin, kaiken tämän sanotun jälkeen on pakko myöntää, että rohkeus ja mukavuusalueen ulkopuolelle astuminen kannattaa. Siitä sain todisteen viimeksi eilen.

Pari päivää sitten pyörin pari tuntia ravintola-alan messuilla. Käyntikortit kuumottivat jälleen kerran käsilaukussani, ja olin valovuosien päässä siitä määrätietoisesta myyntitykistä, joka olin luvannut itselleni olla. Sain potkia itseni väkisin liikkeelle, sillä niin paljon mielummin olisin jäänyt pesemään pyykkiä, tiskaamaan tai selaamaan keittiönpöydälle korkeaksi pinoksi kertyneitä hesareita. Se sanonta vanhasta koirasta pitää osapuilleen paikkansa.

Hissipuhe oli hakusessa, mutta uskaltauduin silti juttelemaan niitä näitä muutaman yrityksen kanssa. Jätin yhteystietoni muutamalle osastolle, maistelin tuotenäytteitä ja kiertelin ympäri massiivista messuhallia, kunnes totesin, että ehkä on vain paras taapertaa takaisin kotikonttorille.

Toissapäivänä puhelin soi. Harvinaista jo sinänsä, nykyään viestintä hoidetaan enimmäkseen sähköisesti, puhelinta käyttävät vain lehtimyyjät ja verottaka (joka viimeksi pari viikkoa sitten pirautti). Linjan toisessa päässä oli erään maahantuojan edustaja, joka soitti onnitellakseen. Olin voittanut viime viikon messuilta herkkukorin. Nähtävästi olin osallistunut tietämättäni arvontaan, mikäs siinä sitten, kyllä herkkukori minulle aina kelpaa.

Sovimme, että kori tuodaan ovelle asti, vietinhän päivät pitkät kotikonttorilla. Palkinnon lupasi toimittaa yrityksen markkinoinnista vastaava henkilö. Siinä vaiheessa päätin, että kun hän pimpottaa ovikelloa, minä pyydän hänet teelle. Eihän sitä koskaan tiedä, josko firmalla olisi tarvetta markkinoinnin apukäsille tai sielukkaalle sisällöntuottajalle.

Ja niin kävi, että tunnin rupateltuamme minulle luvattiin lähettää tarjouspyyntö. Uudet nettisivut kaipasivat uusia sisältöjä. Se iltapäivä menikin sitten ihmetellessä, miten ihmeessä tämä nyt näin meni. Vielä ei mikään ole varmaa, mutta menipä syteen tai saveen, olen ylpeä itsestäni, että uskalsin.

Jos suutaan ei uskalla avata, ei sattumalla ole mitään mahdollisuuksia pudottaa taivaasta timantteja. Tuosta vain, tumpsis. Eteeni tömähtänyt järkäle ei ehkä vielä täytä timantin mittoja ja määritelmää, mutta jotain sen sisällä se on, siitä olen aivan varma. Otan taltan käteen, ja aloitan työstämisen. Tästä se lähtee, sanokaa minun sanoneen.