Jos omistaisin kristallipallon, kaivaisin sen esiin puisesta arkusta, mustan samettikankaan syleilystä tänään, joulukuun viimeisenä päivänä. Voisin viihdyttää sillä skumpanhuuruista seuruetta ja ennustaa ensi vuotta. Ohittaisin surut ja murheet, ja onnittelisin iloista ja onnistumisista, jota tulevaisuus tarjoilee tullessaan. Taputtaisin myös itseäni selkään, kehuisin ja kannustaisin, sillä sen tarpeessa olen, uuden kynnyksellä. Sillä juuri nyt en todellakaan tiedä, mitä tuleman pitää.

Olen irtisanonut itseni vakituisesta työsuhteesta. Olen astunut tyhjän päälle, vaikka hirvittää niin, etten tiedä miten päin olla.

Olisi ollut helppoa jäädä. Jatkaa niillä sijoillaan, vakaan työnantajan palveluksessa, vuodesta toiseen ja kolmanteen. Jatkaa ja hakea intohimon aiheita illoista ja viikonlopuista, vapaa-ajalta ja harrastuksista. Vähät välittää motivaation hiipumisesta tai pääkopan puutumisesta, senkin uhalla, että päivistä katoaa työn ilo. Tehdä töitä vain rahan takii, kuten yksi aikamme suosituimmista poptähdistä asian ilmaisee.

Kuulun ikäluokkaan, joka arvostaa jatkuvuutta, työelämän turvaa ja vakituisia työsuhteita. Toisaalta en tiedä, mihin kyseisiä ominaisuuksia kahden aikuisen perheessä tarvitsen? Perheenäitinä ja vanhempana olisin harkinnut ratkaisuani varmasti pitempään, mutta nyt, minua ei oikeastaan pidättele mikään. Entäs asuntolaina, saattaa joku huomauttaa. Siitäkin pääsee tarvittaessa eroon myymällä asunnon, vaikka se nyt ei ensisijainen vaihtoehto olekaan. Vakituisen työsuhteen kohtalo on muutenkin tulevaisuuden tutkimattomien teiden takana. Maailma muuttuu ja vakituisuus uhkaa kuolla sukupuuttoon. Ennustan, että uusi työ tulee ja taklaa sen ennen pitkää kanveesiin.

Irtisanoutumisen syitä on vaikea eritellä, sillä painavia faktoja, jotka puoltaisivat paperilla päätöstä, ei yksinketaisesti ole. Työyhteisö on viihtyisä, työnantaja mediaseksikäs ja arvostettu, työ monipuolista ja työympäristö tieteen ja taiteen risteyskohdassa ainutlaatuinen. Rationaalisten ratkaisujen sijaan peliin puuttui intuitio. Ääni sisälläni huusi niin kovaa, että sen huomiotta jättäminen alkoi olla mahdotonta. Halusin muutosta. Jotain uutta, jotain erilaista, jotain, mihin kiinnittyä. Kaipasin kosketuspintaa ja sisältöjä, jotka lyövät samaan tahtiin sydämeni kanssa.

Kaikki ovet ovat tällä hetkellä avoinna, enää pitäisi tietää mistä astua sisään. Sitä minun ei tarvitse kuitenkaan päättää tänään, eikä edes huomenna. Oikea tie löytyy kyllä, jos ei alkuvuoden aikana, niin sitten myöhemmin. Siihen asti kahlaan elämää eteenpäin yrittäjän saappaissa. Ehkä sivutoimisesti, mahdollisesti kokoaikaisesti, se selvinnee aikanaan.

Vuoden ensimmäisenä päivänä varmaa on vain epävarma, ja se että aurinko nousee vielä huomennnakin. Sisälläni kuplii vilpitön ilo. Se olkoon merkki oikeasta ratkaisusta. Tervetuloa uusi vuosi 2019!