Tässä seison, enkä muuta voi

Uusi vuosi ja uudet kujeet, niin otsikoivat monet tulevan vuoden suunnitelmia. kymmenen päivää vuodenvaihteen jälkeen voin allekirjoittaa väitteen vain osittain. Tietyt asiat ovat pysyväistä laatua. Puoliso, perhe, ystävät, työ, kokkaaminen, lukeminen ja kirjoittaminen, ne rytmittävät elämääni edelleen. Ei minusta kuoriutunut kellon lyödessä keskiyötä uutta ja upeaa ihmistä, tässä seison edelleen epätäydellisenä itsenäni. Päiväni saattavat täyttyä uudenlaisesta tekemisestä, mutta työpöydän takana ja ystävien ruokapöydässä istuu sama ihminen kuin viimekin vuonna.

Jotain olen kuitenkin vuoden aikana saavuttanut. Sivutoiminen yrittäminen on kasvattanut itsevarmuutta ja osaamista, ja on vähitellen pakko myöntää, että saatan hyvinkin tietää, mitä olen tekemässä. Ainakin asiakkaat tuntuvat olevan sitä mieltä, sillä kirjoittaminen on alkanut kantaa leipää pöytään. Voita ja muita särpimiä saattaa niitäkin leivän päälle löytyä. Kiitos luottamuksesta, te kaikki vuoden 2018 asiakkaat ja yhteistyökumppanit, jatketaan hyvissä väleissä tänäkin vuonna.

kippis

Jossain vaiheessa viime vuotta päätimme työpaikalla nostattaa tunnelmaa positiivisuuskirjekuorilla. Jokaiselle nimettiin oma kuori, johon kukin työkavereista sujautti seuraavien viikkojen ajan pieniä kehuja ja tsemppiviestejä. Löysin omasta kuorestani sanoja, joiden mukaan olen superälykäs monitaituri, naseva sanaseppo, jämpti, inspiroiva ja luotettava. Uskomaton energia, organisointitaidot ja viihdyttävät vitsit mainittiin myös. Kun mieli on maassa, ja tuntuu, etten osaa yhtään mitään, kaivan kuoren esiin ja luen kollegoitteni kirjelmiä. Äkkiä suo lakkaa upottamasta ja rämmin itseni rämeen reunalle. Pilvet lipuvat auringon edestä ja mielen musta mörkö väistyy takavasemmalle.

Blogivuoden tilastoja ja huippuhetkiä

Kun piirrän paperille numeroita, huomaan, että blogikodinkin koko on kasvanut tasaista tahtia. Vuoden 2018 aikana julkaisin 112 tekstiä, joita käytiin lukemassa reilusti yli 200 000 kertaa (huhhuh!). Edelliseen vuoteen verrattuna postauksia on ollut vähemmän, mutta ne ovat olleet pidempiä, monipuolisempia, ja ainakin omasta, hyvin subjektiivisesta näkökulmasta katsottuna, myös parempia ja mielenkiintoisempia. Yhteistyötä pääsin vuonna 2018 tekemään yli 20 arvomaailmaani sopivan ja blogin tunnelmaan sujuvasti solahtavien yrityksen kanssa. Rima pidetään jatkossakin korkealla, eikä korkealuokkaisesta kirjoittamisesta ei tingitä missään tilanteessa.

Ruokapostauksista viiden kärkeen kipusivat tänä vuonna sähköuunissa paistettu ruisleipä, gluteeniton pizzapohja, helppo punajuuri-vuohenjuustokeitto, klassinen gin & tonic sekä iki-ihana Vanhan Porvoon Glassikko. Tänä vuonna sarjaa jatkavat useat ravintolatestaukset, hapanjuurileivonnan alkeet, pastareseptit, kasvisruoka sekä keittokirjahaasteen paluu. Olemmepa blogikollegoiden kanssa puhuneet myös keittokirjaklubista, mutta siitä lisää tuonnempana.

Matkajutuista kiinnostivat eniten laskureissun pakkausrutiinit, vinkit edullisempaan Lapin-lomaan, matkakassan kerryttäminen, yökyläily Vallisaaressa sekä Barolon viinialue Piemontessa, Italiassa. Saamanne pitää, sillä tämä vuosi on kotimaan matkailun. Yksi ainoa ulkomaanmatka on varattuna ja se suuntautuu Ranskan maaseudulle. Voi hyvinkin olla, että sielläkin juodaan viiniä.

mas palomas dyynit

Rakkaudestakin kirjoitin, ja nelikymppisen naisen elämästä. Luetuimpia aiheita olivat luomen poistattaminen kasvoista, vinkit vuosipäivän viettoon, vapaaehtoinen lapsettomuus sekä erikoiset erojuhlat. Top-viiden joukkoon ylsi myös kertomus rohkeista naisista, jotka purjehtivat yli Atlantin.

Blogi on tuonut tullessaan myös ihania ystäviä, ikimuistoisia tapahtumia, unohtumattomia elämyksiä ja työtilaisuuksia, joihin tuskin olisin törmännyt ilman vuosien mittaan virinneitä verkostoja. Samaan hengenvetoon on todettava, että välillä vaikuttajien pienet piirit ja suljetut kaverikerhot ovat nostaneet pintaan riittämättömyyden, ulkopuolisuuden ja huonommuuden tunteita. Alakuloisuuden alhot ovat onneksi olleet ohimeneviä. Yritän takoa kovaan kallooni, että minä kelpaan sellaisena kuin olen. Vaakakuppi painuu onneksi hymyjen, hyvän ja halausten puolelle, eikä todellakaan vähiten teidän ansiostanne. Kyllä, juuri teidän – sinun ja kaikkien siellä toisella puolella ruutua. Kiitos.

Oven takana tuntematon tulevaisuus

Työnhaku jatkuu edelleen, ja pettymyksistä toivutaan, sillä suomalainen sisu jaksaa nostaa päätään syvästäkin suosta. En edelleenkään tiedä mitä tuleman pitää. Neljästä kupongista kolme on vetänyt vesiperän. Yhtä vielä odotellaan, mutta juuri nyt näyttää siltä, että parin viikon kuluttua koittaa se kuuluisa yrittäjän vapaus. Ystävän kysymys kahvikupin äärellä yllättää: miltä sinusta nyt tuntuu? Mietin hetken, ja vastaan, että ei oikein miltään. Jossain syvällä kuplii kuitenkin onni, joka saa tanssimaan, kun sininen taivas näyttäytyy tavallisena tammikuisena iltapäivänä ja radiossa soi Coldplayn Viva la Vida.

sardina gran canaria

Maiseman pimennyttyä ailahteleva mieli kääntää takkia ja kyseenalaistaa koettua iloa. Oliko ratkaisu sittenkään oikea, sinustako muka yrittäjä? Ota tästä nyt sitten selvää. Ehkä otankin, mutta en ihan vielä. Ensin hengitän syvään, ja tunnustelen mihin suuntaan elämä vetää. Uskon, että siivet kantavat, kun uskaltaa laskeutua niiden varaan. Yhden oven sulkeuduttua aukeaa monta uutta. Seison paikallani pitkään, mutta lopulta uteliaisuus ottaa vallan ja käsi haparoi ovenkahvaa. Oven takana tuntematon huutaa ja minä vastaan, vaikka pelottaa.

Avoimien ovien ja uuden edessä – kohti vuotta 2019

Jos omistaisin kristallipallon, kaivaisin sen esiin puisesta arkusta, mustan samettikankaan syleilystä tänään, joulukuun viimeisenä päivänä. Voisin viihdyttää sillä skumpanhuuruista seuruetta ja ennustaa ensi vuotta. Ohittaisin surut ja murheet, ja onnittelisin iloista ja onnistumisista, jota tulevaisuus tarjoilee tullessaan. Taputtaisin myös itseäni selkään, kehuisin ja kannustaisin, sillä sen tarpeessa olen, uuden kynnyksellä. Sillä juuri nyt en todellakaan tiedä, mitä tuleman pitää.

Olen irtisanonut itseni vakituisesta työsuhteesta. Olen astunut tyhjän päälle, vaikka hirvittää niin, etten tiedä miten päin olla.

Olisi ollut helppoa jäädä. Jatkaa niillä sijoillaan, vakaan työnantajan palveluksessa, vuodesta toiseen ja kolmanteen. Jatkaa ja hakea intohimon aiheita illoista ja viikonlopuista, vapaa-ajalta ja harrastuksista. Vähät välittää motivaation hiipumisesta tai pääkopan puutumisesta, senkin uhalla, että päivistä katoaa työn ilo. Tehdä töitä vain rahan takii, kuten yksi aikamme suosituimmista poptähdistä asian ilmaisee.

Kuulun ikäluokkaan, joka arvostaa jatkuvuutta, työelämän turvaa ja vakituisia työsuhteita. Toisaalta en tiedä, mihin kyseisiä ominaisuuksia kahden aikuisen perheessä tarvitsen? Perheenäitinä ja vanhempana olisin harkinnut ratkaisuani varmasti pitempään, mutta nyt, minua ei oikeastaan pidättele mikään. Entäs asuntolaina, saattaa joku huomauttaa. Siitäkin pääsee tarvittaessa eroon myymällä asunnon, vaikka se nyt ei ensisijainen vaihtoehto olekaan. Vakituisen työsuhteen kohtalo on muutenkin tulevaisuuden tutkimattomien teiden takana. Maailma muuttuu ja vakituisuus uhkaa kuolla sukupuuttoon. Ennustan, että uusi työ tulee ja taklaa sen ennen pitkää kanveesiin.

Irtisanoutumisen syitä on vaikea eritellä, sillä painavia faktoja, jotka puoltaisivat paperilla päätöstä, ei yksinketaisesti ole. Työyhteisö on viihtyisä, työnantaja mediaseksikäs ja arvostettu, työ monipuolista ja työympäristö tieteen ja taiteen risteyskohdassa ainutlaatuinen. Rationaalisten ratkaisujen sijaan peliin puuttui intuitio. Ääni sisälläni huusi niin kovaa, että sen huomiotta jättäminen alkoi olla mahdotonta. Halusin muutosta. Jotain uutta, jotain erilaista, jotain, mihin kiinnittyä. Kaipasin kosketuspintaa ja sisältöjä, jotka lyövät samaan tahtiin sydämeni kanssa.

Kaikki ovet ovat tällä hetkellä avoinna, enää pitäisi tietää mistä astua sisään. Sitä minun ei tarvitse kuitenkaan päättää tänään, eikä edes huomenna. Oikea tie löytyy kyllä, jos ei alkuvuoden aikana, niin sitten myöhemmin. Siihen asti kahlaan elämää eteenpäin yrittäjän saappaissa. Ehkä sivutoimisesti, mahdollisesti kokoaikaisesti, se selvinnee aikanaan.

Valoa kohti uuden edessä

Vuoden ensimmäisenä päivänä varmaa on vain epävarma, ja se että aurinko nousee vielä huomennnakin. Sisälläni kuplii vilpitön ilo. Se olkoon merkki oikeasta ratkaisusta. Tervetuloa uusi vuosi 2019!

Unelmahommissa – uraopas, jonka sinäkin tahdot lukea!

Ahdistaa. Tuntuu siltä, että rintalastan päällä lepää satakiloinen betonipaino. Tunne on tuttu viime vuosilta, se on vakiovieras silloin, kun tekemistä on liikaa. Kun riittämättömyys saavuttaa huippunsa ja arjen tunnit loppuvat kesken.

Työjonossa on ruuhkaa. Kahden kirjan toimittaminen, kolmannen käännösprosessin valvominen, neljännen opuksen kirjoittajan motivoiminen, verkkokaupan ongelmien selvittäminen, kirjamessuosaston ja -ohjelman suunnittelu, somesuunnitelman viilaaminen ja sen täytäntöönpano taistelevat vuorokauden rajallisista minuuteista.

Siinä sivussa koetan puhkua ja puhaltaa lisää voimaa blogin kitkutellen palaviin liekkeihin, hioa sivuston tulevaa visuaalista ilmettä, suunnitella käyntikortteja, neuvotella blogiyhteistöistä, tehdä tarjouksia, visioida podcastia, pähkiä kotiravintolan ruokalistaa, vastata sähköposteihin, verkostoitua, kirjoittaa, päivittää, kommentoida, tykätä ja jakaa.

unelmahommissa kirja

Jäljelle jäävällä ajalla yritän tukea avioeron suossa rämpivää ystävää, ehtiä edes joka toisiin kuorotreeneihin, juosta tanssitunnille, hoitaa parvekepuutarhaa, matkustaa ja syödä hyvin tai edes riittävästi. Ja lukea kirjoja. Sellaisia, kuten Satu Rämön ja Hanne Valtarin Unelmahommissa.

Salamatkustaja– ja Lähiömutsi-blogien takaa tutut voimanaiset ovat kirjoittaneet oppaan, jonka jokaisen työuransa kanssa tuskailevan pitäisi lukea. Kun kirja kolahti postiluukusta, ajattelin vilkaista sitä hieman, selata sivun tai pari. Neljäkymmentä sivua myöhemmin havahduin. Seisoin edelleen keskellä keittiön lattiaa, enkä voinut laskea kirjaa käsistäni. Ahmin verotustietoutta, uratarinoita, budjettilaskelmia sekä yrittäjyyden huippuhetkiä ja pohjamutia. Samaistuin, liikutuin ja innostuin.

Työ ei tunnu työltä, pullasta poimitaan vain rusinat ja tahti määrätään itse. Intohimo lyö leiville ja päivittäin saa tehdä sitä, mitä rakastaa. Houkuttelevaa, eikö? Pikavoittoja Unelmahommissa ei lupaa. Sen sijaan se tarjoaa 352 sivua ajattelemisen aiheita, konkreettisia tehtäviä ja lukuisia tarinoita unelmahommien tekijöistä. En edes yritä pusertaa kirjan sisältöä tiiviiseen pakettiin, mutta muutaman neuvon rohkenen kuitenkin jakaa.

unelmahommissa kirja

Haaveile ja unelmoi. Mutta jos olet tosissasi ja haluat saavuttaa unelmasi, on niiden eteen ahkeroitava määrätietoisesti. Lyötävä välillä päätä seinään ja yritettävä uudelleen. Sohvaperunana lojumalla elämä ei muutu, eikä haaveista tule totta. Välttämättä. Sillä kyllä sohvaltakin käsin voi hoitaa unelmahommia. Riippuu siitä unelmasta.

Heitä rohkeusrotsi niskaan ja uskalla kokeilla. Saattaa olla, että epäonnistut, mutta mitä sitten? Jos ja kun kaadut, nouse ylös ja jatka matkaa. Näytä pitkää nenää niille tyypeille, jotka tulevat viisastelemaan ja ovat tietävinään paremmin. Ainakaan et jää harmittelemaan, kun ei koskaan tullut kokeiltua. Lujaa tahtoakin tarvitaan, sillä kultalusikoita jaetaan vain harvoille.

Älä sulje silmiäsi mahdollisuuksilta. Verkostoidu, vaikka se vaatisi mukavuusalueen ulkopuolelle astumista. Koko maailmaan ei tarvitse tutustua heti, kohtaa ihminen kerrallaan. Pidä häpeilemättä meteliä siitä, mikä sinua kiinnostaa. Et nimittäin voi koskaan tietää, milloin haaveesi kantautuvat oikeisiin korviin. Joku tuntee jonkun, jonka hyvä ystävä etsii juuri sinunlaistasi osaajaa tai innokasta oppijaa.

Vielä yksi asia. Jos ahdistaa, pysähdy hetkeksi. Älä polta itseäsi loppuun. Pidä siis huolta itsestäsi, myös unelmahommissa.

unelmahommissa kirja

Vuoden alussa tein tietoisen päätöksen ja jätin puolet päivätyöstäni. Hirvitti ja pelottikin. Kun tänään palasin lukemaan helmikuussa kirjoittamaani vuoden 2017 tavoitteiden listaa, hämmästyin. Neljässä kuukaudessa olen saanut aikaan paljon enemmän kuin osasin toivoakaan. Työstressistä johtuva ahdistuskaan ei enää ole kuukausitolkulla piinaava kuokkavieras, vaan selätettävissä oleva, ohimenevä olotila.

Yhdessä kirjan uratarinoista Linda Liukas kertoo omista idoleistaan. Hän mainitsee Steve Jobsin, joka aikanaan oivalsi, että katsomalla elämää taaksepäin voi todeta, että kaikilla päätöksillä, pienillä ja suurilla on lopulta ollut merkitystä. Samaistuin vahvasti, sillä kolme korkeakoulututkintoa, työpaikkojen muodostama ketju, rakkaat harrastukset, hurjatkin heittäytymiset ja uskaliaat askeleet, ne ovat johtaneet minut siihen, missä olen nyt. Kun katsoo kaukaa, näkee miten yksittäiset pisteet yhdistyvät kuvioksi. Punaiseksi langaksi, joka johdattaa eteenpäin. Kohti unelmahommia.