Olen elänyt pari päivää kuin maakuopassa. Laahustanut eteenpäin puoliteholla, käpertynyt katseilta piiloon ja odottanut aurinkoa. Mikään ei tunnu sujuvan, elämä kiristelee hampaitaan ja mieli on painunut mullan alle. En saa otetta oikein mistään, kynä ei pysy kädessä, aamupala-astiat lipsahtavat lattialle ja matto värjäytyy vadelmista punaiseksi.
Oikean käden nivelissä on jotain kummallista. Verikokeiden tuloksia odotellessa asetun makaamaan ultraäänilaitteen vierelle. Pikkusormi kylpee kylmässä geelissä ja radiologi runnoo niveliäni niin, että huudan ääneen. Mitään ei löydy, mutta sormiin sattuu edelleen. Tulehdusarvoja tutkitaan huomenna.
Työasiat junnaavat sitkeästi paikallaan. En saa vastauksia, en myönteisiä enkä kielteisiä. Kaikki leijuu ilmassa, ihmiset levittelevät käsiään ja osoittelevat sormilla toisiaan. Pitäisi kai osata näyttää kaapin paikka ja lyödä nyrkkiä pöytään. Kiroilla ja näyttää, mistä tämä kana pissii.
Tammikuinen työhaastattelu meni mainiosti. Parin päivän päästä vilautettiin vihreää valoa, mutta sen jälkeen laskeutui radiohiljaisuus. Siitäkin huolimatta, että vaikutan epätoivoiselta, teen itseäni tykö vielä kerran. Oikeasti pitäisi varmaan lopettaa vatvominen ja hyväksyä tosiasia: kun kutsua toisille treffeille ei tule, on syy yleensä selvä. They are just not that into me.
Maaliskuun matkasuunnitelmat tuntuvat epätodellisilta. Kuukausi venyy vuosiksi, vaikka 30 päivän kuluttua istun jo koneessa matkalla kohti Hollantia. Heti perässä seuraa Portugali ja pienen pitstopin jälkeen Italia. Mielialan ennustetaan nousevan pohjalukemista viimeistään viinitilakierroksella.
Kuuntelen onnellisuusprofessorin luentoa. Hänelläkään ei ole kaikkia avaimia onneen, mutta liikunta ja hyvä ruoka, lukeminen, ystävät ja läheiset ihmissuhteet ovat hyvä alku. Hurmaavasti harmaantunut herra istahtaa sohvalle viereeni ja kertoo menevänsä pian polvileikkaukseen. Viisikymmentä vuotta pitkä lentopalloura on rikkonut polvet, mutta mielen harrastus on pitänyt vireänä ja onnellisuusindeksin seitsemänkympin paremmalla puolella.
Yritän rauhoittaa pääkopassa ylinopeutta kaahaavia katuajoja. Kokeilen meditointia. Suljen silmät ja kuljen polkua pitkin, näen nuotion ääressä oman itseni vuosi sitten. Yritän takoa tuon päähän tolkkua – usko enemmän itseesi, et arvaakaan missä kaikessa olet 365 päivän kuluttua mukana. Vastaan kävelee myös tulevaisuuden minä, hymyilevä ja hyvinvoiva. Hengitys alkaa tasaantua, kaikki järjestyy kyllä.
Pyöräytän sorvin käyntiin, sillä muutakaan en voi. Ahkeruus palkitaan ja muut puhkikulutetut sananparret lupaavat tuloksia ennemmin tai myöhemmin. Niihin laitan nyt luottoni. Universumilta en pyydä mitään.
Kunpa voisin luvata teille tämänkaltaista tekstivirtaa joka viikko. Käyttää lounastunnin tajunnan tarkkailemiseen ja unohtaa itsesensuurin. Päivät eivät kuitenkaan ole veljiä keskenään. Tänään ehdin, ensi kerralla tilanne voi olla täysin toinen.
Hei; Aloitetaan lopusta. Jos tämäntapaista tekstiä saa lukea viikottain, niin sehän on vähän sama kuin joka viikko söisi reilusti tummaa suklaata ja lasissa olisi sitä tyyriimpää viiniä. Ei se käy. Hyvää pitää saada harvemmin, niin siitä nauttii enemmän ja kauemmin.
Tekstissäsi on kivasti joka kappaleessa oma juttu. Ei tarvitse olla yhtä isoa tarinaa, sillä tämä on minusta sinua aidoimmillaan, kun et liikaa mieti, vaan kirjoitat, mitä päässä liikkuu. Näistä tykkään eniten.
Katuajot…mainio kielikuva! Mikäli formulat rupeaa liikkumaan, ota paperipussi ja hengitä siihen, se auttaa. Nivelvaivat…oma mottoni ”hyväksy tai itke ja hyväksy”. Hyväksyin, toivottavasti sinulla kuitenkin ohimenevää.
Mieli mullan alla…älä unohda musiikkia! Se oikeasti tehoaa, eikä sitten mitään lällykamaa ?.
Ja huomenna on parempi päivä. Ja jos ei ole, niin varmana on ylihuomenna! Tsemppiä!
p.s. hipaton=ei käydä hipoissa, sallii siis hyvinkin lasin viiniä kotosalla ?
Hih, ei makeaa mahan täydeltä, näinhän se on! Nivelvaivoihin ei vielä löytynyt syytä, mutta helpotti kyllä kun verikokeen reumatekijät olivat normaaliarvojen rajoissa. Tutkimukset jatkuvat. Musiikin suhteen olet asian ytimessä, tosin joskus mieli vaan on niin ylikuormittunut, että kaikki ylimääräiset äänet lähinnä ärsyttävät. Muissa tilanteissa musiikki toimii kyllä! Ylihuomennakaan ei ollut vielä parempi päivä, mutta onneksi tänään näyttää jo siltä, kiitos tsemppauksesta!
ps. Meillä hipaton helmikuu sallii yhden porsastelupäivän viikossa ja se on tänään. Ystävät tulevat kylään ja tuovat mukanaan pullon kuplivaa, me paistamme blinit! 😀
Varmaan sinulle kerrottiin, että reumatekijää ei aina löydy, kyseessä on silloin seronegatiivinen muoto. Mutta älä reumaa pelkää, nykyisin hoidot ovat hyviä ja aloitetaan varhain. Elämä ei todellakaan siihen lopu! Kyllä selitys sinunkin vaivoihisi löytyy.
Mukavaa, että piristystä tuli päivääsi.?
Tämä oli taas koskettavaa ja lähelle päästävää tekstiä, kaikki muu ympäriltä katoaa kun tällaista saa lukea. Matka- ja ravintolajututkin on kivoja, mutta kyllä tällainen omien mielenliikkeiden ja elämänvirran kuvaaminen on juuri sitä, mitä blogeista itse etsin. Kiitos jälleen 🙂 En tiedä miten asia näyttäytyy blogistin näkökulmasta, että ajatteleeko sitä niin, että pitäisi tehdä vauhdikkaita reissuja ja käydä mielenkiintoisissa ravintoloissa, että saisi jännää sisältöä blogiin? Kun sehän on monta kertaa sittenkin niin, että se kaikki mielenkiintoinen jaettava on se mitä kirjoittaja elämässään kokee ja ympärillään näkee. Ja sitten kun se yhdistyy vielä kirjoitustaitoon, joka sinulla Pia on, niin ihan timanttiahan siitä syntyy!
Vauhdikkailla reissuilla ja jännissä ravintoloissa olen käynyt jo ennen blogin perustamista, joten blogi ei niinkään ole syy, vaan pikemminkin seuraus. Siinä olet kuitenkin oikessa, että tavallisessa arjessakin on ihan riittävästi jaettavaa. Ne pienet sattumukset vaan jäävät usein jännittävien tapahtumien jalkoihin, mutta yritän aina välillä istua alas kirjaamaan myös tavallisten päivien lyhyitä hetkiä. Kiitos ihanasta kommentista, Maarit! 🙂