Olen huomannut yhä useammin haaveilevani retkeilystä. Mielikuvissani vaellan tasaisen rauhallisesti häikäisevissä maisemissa Lapin kairoilla ja luonnonpuistojen kansallismaisemassa. Ruska on parhaimmillaan ja alkusyksyn aurinko lämmittää. Askel on kevyt ja päivämatkat sopivia. Teltan ovesta aukeaa näkymä metsälammelle tai purolle, ruoka valmistetaan avotulella ja se maistuu paremmalta kuin koskaan.

Seuraan kateellisena Pipo silmillä -blogin reissuamista ja retkeilyä. Hulppeita maisemakuvia Lapista ja Lofooteilta, tiettömien taivalten varsilta. Ahmin matkakertomuksia ja sieluni silmin näen itseni samassa touhussa, rinkka selässä ja mutaiset vaelluskengät hikisissä jaloissani.

Totuus on kuitenkin toisenlainen. Pisin päivän aikana vaellusolosuhteissa taittamani matka on noin 20 kilometria: Ukko-Kolilta Ryläyksen näkötornille ja takaisin. Selässä vain pieni reppu ja jalassa järeät ja painavat kengät. Askel alkoi painaa paluumatkalla, ja joitain jyrkempiä mäkiä kavuttiin nelivedolla. Hirvikärpäset napsahtelivat tasaiseen tahtiin takille ja hiki valui. Viimeinen kilometri oli tahtojen taistelua. Se tunne, kun jalat eivät enää ota käskyjä vastaan, on jokseenkin käsittämätön. Kaikkensa antaneena voittajana valuin hotellin saunaosaston porealtaaseen ja mietin, oliko tässä mitään järkeä.

Kotisohvalla on helppo haaveilla. Kaukolämmitetyt patterit pitävät lämpötilan miellyttävänä, hanasta tulee puhdasta kylmää vettä ja vesiklosetti kuumine suihkuineen on kymmenen askelen päässä. Uuni paistaa ja hella keittää, kaapeissa on rajaton määrä mahdollisuuksia kokkaamiseen. Sylissä läppärin välityksellä koko maailma. Viltin alla maatessa voi miettiä, olisiko minusta oikeasti edes pitkän viikonlopun mittaiseen vaellukseen?

Oikeilla varusteilla ja järkevillä päivämatkoilla, ehkä. Ensin pitää kuitenkin harjoitella lähimaastossa ja päivittää retkikamppeet. Etsiä teltta varastosta, tsekata makuupussien ja -alustojen kunto ja hankkia kevyemmät kengät. Rinkkaakaan en omista, mutta sellaisen voi onneksi myös lainata. Vielä tänä syksynä lähden Nuuksioon tai Sipoonkorpeen sään ja hirvikärpästen armoille, kokeilen kokkaamista nuotiolla, testaan kerrospukeutumista merinovillaisiin vaatteisiin ja kuuntelen telttakankaan läpi öisen metsän ääniä.

Telttaöitä odotellessa teen päiväretkiä lähelle. Kuljeskelen Viikin Arboriossa, kierrän fillarilla Vanhankaupunginlahden, tallaan pitkospuita Lammassaaren kautta Kuusisaareen, ihastelen Kivinokan luonnonsuojelualuetta, poljen Lauttasaaren kärkeen ja kahlaan Sisä-Hattuun, istun Mustikkamaan kallioilla, virittelen riippumaton rantakoivuihin ja kaadan termospullosta kupillisen kaakaota.

Lähiretken eväitä ei tarvitse punnita ja optimoida, vaan reppuun voi pakata vähän parempaakin apetta. Paloiteltua ananasta tai melonia ja torilta poimittuja puolukoita. Rapisevaan voipaperiin käärittyjä täytettyjä voileipiä tai vaikka kanasalaattia. Suklaakeksejä ja pienen pullon kylmää kuohuviiniä.

Eväsleipä kädessä ja kaakaomuki toisessa katson Helsinkiä, enkä lakkaa ihmettelemästä miten monimuotoinen, elävä ja kaunis se onkaan.