On neljäs laskupäivä Andorran Grandvalirassa. Yöllä on satanut uutta lunta. Rinne on vasta ajettu, kissan jäljet erottuvat selvästi. Se on tasainen ja lähes koskematon. Olosuhteet ovat täydelliset.

Siitä huolimatta en uskalla laskea rinnettä alas. Seison suksineni reunalla vatsanpohja kipristellen, sillä alas on melkoinen pudotus. Jännittää ihan vietävästi. Sitten valun sentti kerrallaan vähän alaspäin, mutta rinne ei loivene. Vaikka järki tolkuttaa aivoille, että kaikki on hyvin, sinä osaat ja pystyt, tunne kuristaa kaulaa ja syke nousee. Mitä jos en osaakaan? Jos en hallitse suksiani ja kaadun, jos vauhti kasvaa liian kovaksi tai horjahdan kriittisellä hetkellä? Tunnen itseni luuseriksi. Varsinkin kun ennen reissua vaahtosin, kuinka Keski-Euroopan mäissä musta on punainen ja punainen sininen, että mikäs siinä leppoisasti lasketellessa. Tämän on pakko olla musta, vaikka rinnemerkki loistaa punaisena. Mies odottaa matkan päässä, maanittelee ja kannustaa. Onneksi sillä on lehmän hermot. Onneksi tässä rinteessä ei ole ketään muita. Valuttuani laidasta toiseen on pakko tehdä ratkaisuja. Viereistä, ihan yhtä jyrkkää rinnettä laskee hiihdonopettaja, seurassaan joku iäkkäämpi rouva. Teen ensimmäisen epävarman käännöksen auraten ja valun vielä kerran hitaasti rinteen poikki. Sitten puren huulta, käännän suksenkärjet rinteen suuntaisesti ja annan mennä.

Mikä voitonriemu ja vauhdin hurma! Suksien kantit pureutuvat lumeen ja sauvat tikuttavat rinnettä rytmissä. Hissin ala-asemalla sydän hakkaa kuin hullu, mutta minä uskalsin ja vieläpä nautin siitä! Olen ansainnut kermavaahtohuipullisen kaakaon seuraavassa vastaantulevassa rinneravintolassa.

Seuraavana päivänä lasken mäen uudestaan, kolme kertaa peräjälkeen, viimeisellä kerralla täysin ilman epäröintiä. Ja olen ylpeä itseni ylittämisestä, jälleen kerran.