Eteeni osui kahdenkymmenen kysymyksen lista. Ideana oli selvittää, miten läheiset minut näkevät, jotan vastaukset oli udeltava puolisolta tai muilta perheenjäseniltä. Seitsemäs kysymys koski pelkojani. Mies naurahti ja sanoi, että sinä pelkäät vähän kaikkea, mutta jos joku yksittäinen asia pitää valita, sanon, että juuri nyt pelkäät eniten koronaa.
Kysymys ja miehen vastaus jäivät molemmat mietityttämään. Vähän kaikkea on aika laveasti ilmaistu, en kai minä nyt kuitenkaan jatkuvasti peloissani ole. Otin kynän ja paperia ja ryhdyin raapustamaan. Pelkoni mahtuivat muistikirjani yhdelle sivulle – tai oikeastaan, jos tarkkoja ollaan, ne veivät vain puolet siitä.
Tiedostan, että monet pääni sisäisistä uhkakuvista ovat vailla järkeä. Karhun kohtaaminen silmästä silmään asutuilla alueilla on harvinaista ja epämääräiset äänet hämärässä pihapiirissa ovat yleensä luonnollisia. Toisiinsa nojailevat puunrungot nitisevät ja katolla juoksee orava. Hirsitalo naksuu ja paukkuu, lehvästö kahisee ja tuuli heiluttaa oksia seinää vasten. Linnun lento päättyy ikkunaan toisessa päässä taloa, rakenteissa rapisevat hiiret ja pohjoinen ilmavirtaus huhuilee hormeissa omiaan. Kukaan ei siis ole murtautumassa sisään, eikä minun tarvitse välttämättä nukkua mökilläkään hiilihanko kainalossa.
Mutta mielikuvitus on armoton. En missään tapauksessa halua liikkua yksin pimeässä tai edes hämärässä metsässä. En uskalla sytyttää taskulamppua huussipolulla, sillä pelkään, että se osuu metsässä vaaniviin kiilusilmiin. Rymistelen ja pidän ääntä ulos astuessani, etten joutuisi tilanteeseen, jossa säpsähdän eläimen sännätessä juoksuun sen säikähtäesä minua. Kun linnut kirkuvat hädissään, kuvittelen niiden pesän läheisyyteen petoeläimen. Jos linnut ovat hiljaa, olen varma, että kohta tapahtuu jotain pelottavaa. Niin käy elokuvissa aina, kun on painostava hiljaisuus laskeutuu ääniraidalle.
Kauhuelokuvia en ole katsonut vuosiin, sillä eläydyn liikaa ja käyn läpi leffojen traumaattisia tapahtumaketjuja mielessäni vielä kuukausienkin jälkeen. Kuudes aisti -elokuvaa tuskin edes luokitellaan kauhun kategoriaan, mutta muutama sen kohtaus on syöpynyt syvälle sieluuni. I see dead people, kuiskaa pieni poika, ja vielä 21 vuotta myöhemmin näen edessäni kattoparteen hirtettyjen kalmojen kylmäävän kokoelman. Vähitellen voisi vapauttaa tuonkin muiston viemästä tilaa mukavemmilta muistikuvilta.
Yllätyksenä tuskin tulee sekään, että pelkään kummituksia. Kuuntelen herkällä korvalla kertomuksia kammottavista ihmiskohtaloista, tiiliseinään muuratuista palvelijoista, oman käden kautta lähteneistä vuohipaimenista ja rakkaudesta riutuvista levottomista sieluista. Kun teiniaikojen työnantajani kertoi näkevänsä tuonpuoleiseen siirtyneen äitinsä istumassa öisin sängynlaidalla, meni päiviä, ennen kuin uskalsin avata silmäni, jos heräsin keskellä yötä.
Mieleen on painunut tiukasti myös entisen poikaystäväni isoisä, joka vaimonsa kuoleman jälkeen joutui peittämään kaikki kodin peilit, koska näki niiden kautta edesmenneen puolisonsa liikuskelemassa asunnossa. Tiedoksi siis saatettakoon kaikille tulevaisuuden historiallisten majapaikkojen, matkailukäytössä olevien kartanoiden ja viime vuosisadoilla rakennettujen huviloiden omistajille: en halua kuulla kummitusjuttujanne. Tarinat kiinnostavat kyllä, mutta kertokaa ne pliis vasta majoittumisen jälkeen.
Pelkään myös korkeita paikkoja. Näkötornin huipulla pelko muuttuu fyysiseksi. Vatsaa kääntää ja päässä huimaa. Tuntuu siltä kun putoaisi, vaikka jalat ovat tiukasti betonilattiassa ja kädet puristavat turvakaidetta rystyset valkoisina. Syvä vesi, varsinkin kirkas, jonka pohja on näkyvissä, aiheuttaa saman huimaavan reaktion. Kun syvyyttä on 15 metriä ja turkoosia näkyvyyttä saman verran, on uidessa pakko pitää katse tiukasti pinnan yläpuolella ja olla ajattelematta alla vellovaa vesimassaa.
En mielelläni ui missään syvässä vedessä, enkä mitenkään voi ymmärtää, miten kukaan pystyy uimaan keskellä Atlanttia, kun pohjaan on satoja metrejä matkaa. Rantasen Tiian tavoin pelkään myös veteen uponneita (tai upotettuja!) ruumiita. Etenkin kirkkaissa vesissä voi vahingossa nähdä jotain, mitä ei todellakaan tarvitsisi todistaa.
Meri pelottaa minua muutenkin. Se on armoton ja ääretön luonnonvoima, joka voi hetkessä hukuttaa sen pinnalla kaarnalaivoina kelluvat huviveneet ja jopa suuret risteilyalukset. Siksi saatan panikoida purjeveneessä kovassa kelissä, vaikka samalla tiedänkin, että kymmenien vuosien kokemuksella todennäköisesti selviäisin rytäkästä, vaikka kaikki muut veneessä olisivat kykenemättömiä toimimaan tai sairastuisivat yhtä aikaa.
Näen usein painajaisia. Juoksen karkuun pyssymiehiä, yritän ulos palavasta talosta, näen sodan syttyvän tai maailmanlopun tulevan, kunnes viime tingassa havahdun hikisenä omasta sängystäni. Siksi en katso iltaisin väkivaltaisia sarjoja tai elokuvia, enkä koskaan lue liian raakoja dekkareita. Olen päätellyt, jos leffan ikäsuositus on K-16, se ei sovi minulle. Olen kateellinen miehelleni, joka ei aamulla muista unistaan mitään.
Itseni puolesta en osaa pelätä, mutta läheisten vakavaa sairastumista pelkään, samoin sitä, että he joutuvat johonkin onnettomuuteen. Juuri nyt olen huolissani maailmasta ja siitä, mihin kriisi johtaa. Kauhistuttaa ja vähän ahdistaakin. Tulevaisuus on epävarma, eikä kristallipalloa ole kellään. Kukaan ei voi tietää, mitä tästä seuraa. Se tässä eniten pelottaakin.
Kehuin alussa, kuinka pelkoni mahtuvat puolikkaalle paperiarkille, mutta silti tästä postauksesta tuli pitkä kuin nälkävuosi. Naurattaisi, jos ei itkettäisi.
Karhujen ja korkeiden paikkojen pelkääminen saattaa olla turhaa, mutta koronakaaoksen keskellä pelko on täysin järkeenkäypä tunnetila ja itkullekin on tilaa. Kaikki tunteet ovat sallittuja. Tiedän monia, joita kiire kyykyttää tai jotka juuri nyt ovat synkistä ajatuksista sykkyrällään, mutta myös heitä, jotka elävät onnellisina tämän hullunmyllyn mukanaan tuomaa hitaampaa arkea, eivätkä aio enää palata entiseen.
Jokin meitä kaikkia kuitenkin yhdistää: kukaan meistä ei ole tunteidensa kanssa yksin. Ihan taatusti joku toinen tuolla jossain on yhtä lailla peloissaan, ahdistunut, onnellinen tai onneton. Olemme erikseen, mutta silti yhdessä. Se lohduttaa, ainakin minua.
Kollaasikuvissa esiintyvät ihmiset ovat kollegojani, bloggaajia ja toimittajia, joista osa tuottaa sisältöjä päätyökseen. Heidän kanssaan olen samassa suossa, saappaat syvällä suonsilmäkkeessä. Eteenpäin tarpominen on työlästä ja eurot erittäin tiukassa, mutta tästäkin selvitään, tavalla tai toisella.
