Kaupallisessa yhteistyössä: You Travel
Kuola valuu suupielestä kun torkahtelen bussin etupenkissä. Aikainen herätys ja lyhyet yöunet painavat silmiä. Onneksi ei tarvitse muistaa oikeaa pysäkkiä tai pelätä nukkuvansa aseman ohi, valmismatkalla kun ollaan. Riittää, että välillä raottaa silmäluomia nähdäkseen ikkunoista vaihtuvat maisemat. Milanosta Piemonteen johtavan moottorietien molemmin puolin hehkuvat keltaiset viljapellot. Olemme selvästi hedelmällisellä maaperällä.
Torkahdusten välissä kuuntelen vaivihkaa ryhmän muiden jäsenten juttuja ja mietiskelen mitähän viikosta tulee. Bussissa istuu 16 pakettimatkalaista ja opas. Emme ole tottuneet matkustamaan näin suurella porukalla. Matkanjärjestäjä You Travel on toimistona tuttu, mutta vain talvisista olosuhteista, Alpeilta ja Andorrasta. Perinteiselle vaellusmatkalle en ole koskaan ennen tohtinut lähteä. Kun tilaisuus yhdistää viinit ja vaeltaminen tuli, minua ei kovin montaa minuuttia tarvinnut maanitella. Matkan teema oli kuin minulle tehty.
Mies ravistelee minut hereille, sillä yhtäkkiä ympärillä kohoavat rinteet viiniköynnöksineen. Leukani loksahtaa, kun linja-auto kaartaa ensimmäiseen viiniviljelmien vuoraamaan laaksoon. Edessäni avautuu yksi kauneimmista maisemista koskaan. Tuijotan suu auki silmänkantamattomiin jatkuvia vihreitä kukkuloita. Tässä iässä harvoin enää menen ihailusta hiljaiseksi ikkunoista avautuvien näkymien edessä, sillä paljon on jo ehditty reissujen aikana nähdä. Nyt vatsaa kouraisevat sekä korkeus että maisemien kauneus. Tarkkailen ohi vilistävien viiniköynnösten satoa, hedelmiä näkyy vain siellä täällä. Viini on aikaisessa tänä vuonna, osa rypäleistä on jo kerätty.
Olen monessa mielessä ensikertalainen. Elämäni aikana olen tyhjentänyt satoja litroja viiniä, mutta varsinaisella viininviljelyalueella en ole koskaan käynyt. Patikointikokemuksetkin rajoittuvat päiväretkiin Kolilla ja Portugalin Azoreilla. En todellakaan tiennyt mitä odottaa, niinpä Piemonte ja Langhen viinialue löivät minua halolla päähän, niin että korvissa soi.
Bussi alkaa kivuta kohti Monforte d’Alban kaupunkia. Serpentiinitiellä vastaan tulee liuta maantiepyöräilijöitä ja muutama auto, muuten on hiljaista. Opas vitsailee, että näillä teillä pitää katsoa peräpeilistä tuleeko joku vastaan. Taitaa olla tarinankertojien sukua.
Kukkulan päällä odottaa hotelli Grappolo d’Oro, joka toimi tukikohtanamme seuraavan kolmen vuorokauden ajan. Saamme huoneen ylimmästä kerroksesta, alas laaksoon avautuvalla patiolla, joka on isompi kuin koko hotellihuone yhteensä. Hihkun riemusta ja taputan käsiäni. Mies pyörittelee päätään, sillä hänelle riittäisi vaatimattomampikin majoitus. Hotelli on kuulemma nukkumista varten. Minä istun pation kaiteelle ja hykertelen tyytyväisenä. Matka on alkanut varsin hyvin.
La Morrasta Verdunoon
Piemonte ja YouTravel yllättävät myös seuraavina matkapäivinä. Nähtävästi minulla ei etukäteen ollut minkäänlaista käsitystä mihin olin matkalla. Seuraamme hyvin merkittyjä reittejä oppaan johdolla. Otamme lyhyitä askelia, sillä kukkuloille nousevat polut ovat jyrkkiä ja niillä on paljon irtokiviä. Kuiva savimaa pölisee, edellisistä sateista on kaksi kuukautta. Vastaantulijoita ei kahtena ensimmäisenä päivänä ole yhtäkään. Tunnen oloni etuoikeutetuksi.
Kävelemme La Morrasta Verdunoon viiniköynnösten lomassa ja saamme satoa korjaavalta viljeljijältä luvan maistaa kypsiä nebbiolo-rypäleitä suoraan köynnöksestä. Lajike on saanut nimensä laaksoissa ja rinteillä leijuvasta sumusta, nebbiasta. Siitä samasta, joka maalaa maiseman sinisen sävyillään ja häivyttää kukkulat usvaverhon taa. Matkaa on vain 3,5 kilometriä, taivallamme sen reilussa tunnissa.
Jokaisen viinitilan portilla haukkuu koira. Köynnösrivistöjen päihin on istutettu ruusupensaita. Niissä asuu hämähäkkejä, jotka torjuvat tuholaisia. Pikkulinnuille on kiinnitetty tukipuihin pönttöjä, linnut syövät mieluummin viiniä uhkaavia ötököitä kuin rypäleitä. Kemiallisia torjunta-aineita ei tarvita, eikä niitä edes saisi käyttää.
Muratit kiemurtelevat puiden rungoilla ja maassa on tämän tästä puista pudonneita tammenterhoja, pähkinöitä ja kastanjoita. Nappaan yhden taskuuni, tammenterho on täydellinen, kuin suoraan Disneyn piirretystä. Sää on mitä mainioin, sopivan lämmin, mutta ei hiostavan kuuma. Aurinko piileskelee ohuen pilviverhon takana. Siellä täällä kerätään viiniä. Traktorit jyrisevät köynnösten välissä ja poimijat leikkaavat rypäleterttuja koreihin. Turistit ottavat kuvia, minä muiden mukana.
Verdunossa vierailemme kaupungin korkeimmalla kohdalla kohoavan Castello di Verdunon viinikellareissa. Kello on juuri ylittänyt keskipäivän, on sunnuntain ensimmäisen aperitivon aika. Siemaisen Pelavergaa, viiniä, jonka rypäleet kasvavat Verdunon lisäksi vain toisella pienellä paikkakunnalla Piemontessa. Punaista ja kevyttä, maistuu täydelliseltä varjoisalla terassilla, kevyen tuulen viilentäessä vaeltajia. Ja kuten piemontelaiseen tapaan kuuluu, juoma tarjoillaan ilmaisen aperitivo-lautasen kera. Juustoja, makkaraa ja leipätikkuja, juuri sopivasti pientä suolaista.
Treffit tryffelikoirien kanssa
Verdunosta Roddiin kilometrejä kertyy reilut neljä. Puolessa välissä vastaan jolkottaa kaksi koiraa: pikkuruinen vain 3 kuukautta vanha pinseri ja pari vuotta vanhempi sekarotuinen kaveri. Isäntä Giovanni Monchiero kävelee saappaissaan perässä ja liittyy seuraan. On aika metsästää tryffeleitä.
Edessämme avautuu pähkinäpuuplantaasi ja koirat ryhtyvät töihin. Pentu on mukana opettelemassa, mutta vainun saatuaan se on ihan yhtä innokas kuin vanhempi kollegansa. Isäntä metsästää tryffeleitä jo neljännessä sukupolvessa, taito on vahvasti hyppysissä. Hänen isoisoisänsä alkoi kouluttaa tryffelikoiria jo 1880-luvulla. Koirarodulla ei ole väliä, mikä tahansa koira oppii osoittamaan tryffelin paikan ja kaivamaan sen esiin. Pähkinäpuut ja tryffelisienet elävät symbioosissa, mutta kukaan ei pysty ennustamaan minkä puun juurelle rahanarvoiset aarteet ovat kunakin vuonna piiloutuneet.
Giovanni hokee koirille dov’è, dov’è, dov’è? – missä tryffelit ovat? Isompi juoksee varman näköisenä puun juurelle, mutta ryhtyykin tarpeilleen. Pieni seuraa perässä. Lopulta toinen koirista saa vainun ja alkaa kaivaa maata. Giovanni antaa koiran pöllyttää kovaa savimaata, kunnes tryffeli alkaa pilkottaa saven seasta. Sitten käteen otetaan pieni hakku ja varoen poistetaan maa arvokkaan sienen ympäriltä. Tehtävä ei ole ihan helppo, yksi meistä lyö hakun keskelle tryffeliä ja Giovanni parahtaa. Voimakas tuoksu leijailee saman tien ilmoille.
Kun hakkua tarjotaan minulle, tartun siihen epäröimättä. Tämä on yksi ruokabloggaajan unelmista. Savinen maaperä on todella kovaa ja joudun hillitsemään itseäni, etten innostu liikaa. Pinserinpentu tulee apuun ja kynsii maata kuin viimeistä päivää. Viimein tryffeli antautuu ja siinä sen nyt on kädessäni, kauniina ja huumaavan tuoksuisena. Kuvauksen jälkeen Giovanni sujauttaa sienen omaan taskuunsa ja iskee silmää.
Jatkamme kävelemistä kohti Roddia, jossa meitä odottaa katettu tryffelipöytä. Vadeissa on tryffelisalamia, tryffelilevitettä, tryffelimarinoitua paikallista tuma-juustoa ja tryffelihunajassa pyöriteltyä parmesania. Ja tietysti litrakaupalla viiniä. Tarkoituksena on todennäköisesti pehmittää meitä ostamaan Universitá dei Cani da Tartufon tryffelituotteita ja niinhän me vuorenvarmasti teemme. Ei tällaisen kokemuksen jälkeen muuta voi.
Ostoskassi täyttyy tryffeliöljystä, tryffelivoista ja viipaloidusta tryffelistä. Viinin jälkeen on pakko testata myös nebbiolo-rypäleistä valmistettu grappaa, jota Giovanni kaataa pieniin laseihin selvästi ylpeänä.
Ennen kuin bussi noutaa meidät takaisin Monforte d’Albaan käymme tervehtimässä pihassa pötköttelevää 12 vuotiasta veteraania. Vanhus pääsee ansaitulle eläkkeelle, heti kun pentu sisäistää metsästyksen salat. Koirat ovat selkeästi omistajilleen rakkaita, niitä silitellään tämän tästä ja otetaan syliin. Tiedän jo nyt, että tämä on heittämällä yksi parhaimmista kokemuksista, jota olen elämäni reissuilla kohdannut. Tryffelinmetsästyksen hohtoa ei heikennä edes se, että paluulennolla kuulen toisen suomalaisryhmän matkaajan kertovan vieruskaverilleen lähes identtisen tarinan.
Päivän päätteeksi makaan hotellihuoneen sängyllä ja mietin kokemaani. Yhden ainoan vuorokauden aikana minut on lyöty ällikällä niin monta kertaa, etteivät kahden käden sormet laskutoimitukseen riitä. Valmismatkan hyödyt alkavat hahmottua. Minulla oli ennakkoluuloni, sillä yleensä matkustan omatoimisesti.
Ensimmäinen päivä pyyhkäisi ennakkoluuloni taivaan tuuliin, kun tajusin etten ikimaailmassa olisi osannut järjestää vastaavaa elämystä itse. Vaikka polut ovatkin kohtuullisen hyvin merkittyjä, Google ei ainakaan kovin helposti löydä ajantasaisia karttoja. En tiedä olisiko meitä kahdestaan kutsuttu viinikellarikierroksille, eikä pieneen mieleenkään olisi tullut etsiä tryffeleitä tai niiden metsästäjiä. Miksi kukaan ei aiemmin ole kertonut minulle Piemontesta ja Barolon alueesta? Miten minä eksyin tänne vasta nyt?
Vaikka matka on vasta aluillaan, pääni sisällä alkaa muotoutua selkeä suunnitelma. Ensi syksynä, sadonkorjuun aikaan, me tulemme tänne uudelleen. Kävelemme viinitilalta toiselle, yövymme majataloissa, syömme itsemme ähkyyn ja nukahdamme puhtaisiin lakanoihin pienessä viinihiprakassa. Tiedän kysymättäkin, että mies on samaa mieltä.
Lue myös:
Patikoijan paremmat piknik-eväät
Baroloa ja parsarisottoa – visiitillä Sukulan viinitilalla
Piemonten ruokataivas – pastaa, risottoa ja pannacottaa
