Kahvin tuoksu hivelee viisivuotiaan hajuaistia. Aikuiset pyörittelevät lusikoillaan sokeripalaa kahvikupeissaan ja puheensorina on taukoamaton. Aamulla on herätty kahvinkeittimen kurlutukseen, keskipäivällä keitellään toinen satsi, parin tunnin päästä iltapäiväkahveet ja tokihan urheiluruudun aikaan vielä yhdet kupilliset. Välillä tuntui ettei mummolassa muuta tehtykään. Minullekin kaadettiin. Lisäsin paljon punaista maitoa ja upotin pullavadilta napatun pitkonsiivun kuppiin. Miten ihanasti kahvissa kastettu vehnänen sulikaan kielen päällä. Suu muistaa vieläkin.
Teininä karattiin hyppytunneilla Teboilin kahvilaan. Istuttiin saman kupin edessä tuntitolkulla, myöhästyttiin ja välillä lintsattiinkin. Nautittiin liian monta päiväannosta mustana, maidolla, kylmänä, kuumana. Kunnes vatsa kieltäytyi yhteistyöstä. Lukion jälkeen kahvin litkiminen loppui kuin seinään, lusikallinenkin teki kurjan olon loppupäiväksi. Minusta tuli se hankala tyyppi kahvipöydässä, se joka kysyy, onko mahdollisesti tarjolla muutakin kuin liptonin keltaista. Teetyttö, joka ei omista edes kahvinkeitintä.
Tee ei ole kahvin lailla seurustelujuoma, ainakaan minulle. Siksi kieltäydyn yleensä teekupillisesta myös töissä. Ympäristö ja mielentila on väärä, sillä tee kuuluu yksityisiin, hitaisiin hetkiin. Kiire polttaa kielen. Iso kuppi hyvin haudutettua vihreää teetä, voileipä ja Hesari tai pari lukua hyvää romaania saa rauhan laskeutumaan hektisimmänkin päivän päälle.
Olisi varmaan mahtavaa olla kofeiinikoukussa, hifistellä kahvilaaduilla, jauhaa papuja omalla kahvimyllyllä ja testailla trendikahviloiden nimikkopaahtoja. Joskus olen miettinyt kahvinkeittimen ostamista ihan vain siksi, että voisin herätä koneen ruplatukseen ja vastakeitetyn kahvin tuoksuun (en tosin tiedä kuka sen kahvin keittäisi, kun itse vielä nukun). Terveellistäkin se taitaa nykyään tutkimusten mukaan olla. Niin on onneksi teenkin juominen. Tänä iltana kupissa hautuu juvalaisen The of Wehmais -teehuoneen Lady in Red, rooibosta maustettuna mangon, mansikan, vadelman ja appelsiinin paloilla sekä sitruunan kuorella ja ruusun terälehdillä. Lapsuuden pullakahvikokemusta se ei peittoa, mutta erittäin lähellä ollaan.
Olen yrittänyt monta kertaa päästä eroon kahvista (tulee vedettyä sitä liikaa) ja siirtyä elegantiksi teenjuojaksi, siinä onnistumatta. Kahvissa on mm. juuri se purlutus ja taivaallinen tuoksu, ihanimmillaan tosiaan aamulla ennen silmien avaamista. Eikä se kyllä pahalle maistukaan…
Varmaan vastuutonta siirtää riippuvuutta eteenpäin, mutta noiden asioiden ja niihin liittyvien omienkin lapsuusmuistojen takia mökkimme lasten nukkumanurkkaus suunniteltiin sellaiseen paikkaan, että lapset heräävät kesäaamuina kahvin keittämisen ääniin ja tuoksuun, vaikkeivat kahvia juokaan. Jotenkin se on vaan kodikkainta maailmassa!
Oi että, vastuutonta tai ei, mutta juuri noin minäkin toimisin, jos olisi mukuloita ja mökki. Kahvintuoksun tuoma kodikkuus on varmaan geeneihin kirjoitettu! 🙂 Miksiköhän teellä muuten on elegantimpi maine kuin kahvilla? Ehkä kahvittelu on vaan niin vakiintunut osa suomalaisuutta, että teen juominen tuntuu jotenkin hienommalta.
Kirjoitat kyllä niiiin hyvin! Blogisi on todellinen ilo mielelle ja silmälle. 🙂
Täälläkin entinen kahvin killittäjä lipittelee nykyisin teetä, mutta nauttii suunnattomasti kahvinkeittimen äänestä ja kahvin tuoksusta!
Kiitos Em, tällainen palaute on hunajaa aloittelevan blogistin korville! Yritän pitää verbaalisen riman korkealla ja laadun tasaisena jatkossakin. 😉