Ryhdyin yrittäjäksi syystä. Harva palkkatyö vetää vertoja vapauden tunteelle, ja sille, että saa aikatauluttaa työpäivät oman mielensä mukaan. Työprojektit ja asiakkaat saa valita itse ja palkkapussin paksuuskin on itsestä kiinni. Lenkkipoluille voi pyyhältää silloin, kun aurinko astuu esiin pilvien takaa, ja ranskalaisten viivojen yliviivaamista on mahdollista jatkaa luontevasti lauantaina. Kaiken kukkuraksi heti huomenna voi hypätä junaan ja puksuttaa vaikka Ouluun tapaamaan ystäviä. Toimisto on siellä, missä minä olen.
Syksyn alussa kirjoitin instagram-kuvan yhteyteen tekstin, jossa haaveilin hotellivuorokausista tai muutamasta päivästä keskellä ei mitään. Lomaa en kaivannut, vaan mielessä liikkuivat työasiat. Tuntui siltä, että olisi pakko poistua hetkeksi kotikonttorilta, hakeutua kaltaistensa seuraan, työskennellä uudessa ympäristössä ja ammentaa siitä energiaa kirjoittamiseen ja kuvaamiseen.
Sillä on yksinyrittämisessä huonojakin puolia. Tehokas ajanhallinta vaatii valtavaa itsekuria. Töitä on epätasaisesti, eikä voi koskaan olla varma, mistä seuraavan syksyn rahat raavitaan kasaan. Huijarisyndrooma vaivaa, ja välillä pääni sisällä asuva kriitikko heiluttaa ruoskaansa turhankin armottomalla tavalla. Kotikonttorin seinät kaatuvat päälle, ja puoliso on hukkua puhetulvaan, joka hyökyy hillittömänä suustani, kun hän saapuu kotiin. En ole koko päivänä puhunut kenenkään kanssa. Asiakkaiden kanssa kommunikoidaan sähköpostitse, ja työkavereiksi voi kutsua korkeintaan tietokonetta ja kameraa. Yksin pakertaminen, se on yksinäistä.
Kun vaakakuppi painui hetkeksi miinuksen puolelle, heitin ilmaan idean. Esitin asiani huolettomasti sivulauseessa, enkä arvannut kenenkään siihen tarttuvan. Mutta kuinka ollakaan, yksi yrittäjäkollegoistani kommentoi tekstiä ja koppasi irtopallon ilmasta kiinni. Mitäpä, jos yhdistäisimme pariksi päiväksi voimamme ja lompakkomme? Samalla vaivalla voisimme tarjota vertaistukea ja apua toisillemme. Kyllä, todellakin, hihkuin. Toimeenpano jäi kuitenkin tuonnemmaksi, sillä juuri silloin kalmanlinjat olivat liian lähellä.
Monta viikkoa myöhemmin rustasin itselleni päivän tehtävien listaa. Kirjasin paperille akuutimpien asioiden jatkoksi aiemmin esitetyn kysymyksen ja päätin löytää siihen vastauksen. Ennen kuin ehdin viivata yhtäkään ranskalaista kynälläni yli, kolahti sähköpostilaatikkooni viesti. Martina Tasty Travelissimo -blogista kysyi, kiinnostaisiko minua edelleen parin päivän kirjoitusleiri sopivan ajomatkan päässä pääkaupunkiseudulta. Kiinnostihan minua, joten ryhdyimme yhteistuumin organisointihommiin. Vihdoinkin!
Ensin kartoitimme hotellivaihtoehtoja, ja kyselimme muutamaa tuttua bloggaajaa mukaan kuvioon. Sitten käänsimme lennosta kelkan ja katsastimme airbnb-tarjonnan. Sopivia vaihtoehtoja sattui silmiin useampi, mutta voiton vei lopulta Hervon huvila Lammilla, lähellä Hämeenlinnaa.
Niinpä eräänä sateisena tiistaina pakkasimme kimpsumme Martinan autoon ja starttasimme kohti Päijät-Hämettä. Kirjoitusleirille kokoontui kokonaista neljä tarinankertojaa, kaikki yksinyrittäjiä. Toinen pakettiauto kaarsi keltaisen hirsihuvilan pihaan Raumalta asti ja toi kyydissään Cocoa etsimässä -blogin Arnan ja Live now – dream later -blogin Saanan.
Lokakuussa lopussa toimisto pantiin siis pystyyn Lammille. Kaksi päivää Hervon huvilalla vierähti vikkelästi. Aamu alkoi kahvilla, lounaan jälkeen pyörähdettiin lenkkipoluilla ja iltaisin lämmitettiin pihasauna. Työt etenivät, mielipiteitä vaihdettiin, rahasta puhuttiin ja olkapäinäkin oltiin. Viinistä, juustoista ja hyvästä ruuasta nyt puhumattakaan. Myös häälahjaksi edellisenä viikonloppuna saatu kuksa sai skumppakasteen, kuten asiaan kuuluu.
Nopeasti kävi harvinaisen selväksi, että juuri tätä me kaikki kipeästi kaipasimme. Yksin pakertamisen, mikrossa lämmitettyjen lounaiden, päälle kaatuvien seinien ja tylsimpien työtehtävien välttelyn sijasta kaksi päivää yhteen hiileen puhaltamista, yhteisiä lounastaukoja, ajatusten tuulettamista, ulkopuolisia näkökulmia, ideoiden sparraamista ja kollegiaalista kannustusta.
Päivät Hervon huvilalla tulivat tarpeeseen, eikä kerta taatusti jäänyt viimeiseksi. Enemmän vertaistukea ja vähemmän yksinäisiä työviikkoja – se olkoon mottoni vuodelle 2020. Tavoitteen eteen on jo tehty muutakin kuin lenkkeilty Lammilla, minulla on nimittäin nykyään työhuone.. mutta siitä lisää jonain toisena joulukuisena päivänä!
ps. Martina vei pari viikkoa sitten sanat suustani. Jos haluat tietää miltä kirjoitusleiri Hervon huvilalla, lammilaisissa maisemissa tuntui, kuulosti, tuoksui, maistui ja näytti, käy kurkkaamassa miten hän kirjoitusleiriä kuvailee: Lammi kaikilla aisteilla
