Asuin suurimman osan lapsuudesta Rovaniemellä. Välimatkaa Helsinkiin oli 834 kilometriä. Kuopion mummolaan kilometrejä kertyi 511. Lappi oli onneksi lähellä, parissa tunnissa ajoi tunturiin. Ajomatka oli tarpeeksi lyhyt myös takapenkkiläisille, vaikka kysymysten määrä lienee ollut melkoinen. Ollaanko jo perillä? Kauanko vielä kestää? Siksi pidemmät matkat taitettiin usein junalla.
Sinivalkoisissa makuuvaunuissa oli kolme sänkyä päällekkäin. Ylin oli aivan katonrajassa ja minä halusin nukkua aina siinä. Villainen viltti pisteli, pussilakanoita ei 80-luvun makuuvaunuissa ollut nähtykään. Ihoa vasten oli lakana, jonka toinen pää käännettiin viltin päälle. Viltti oli harmaa, lakana valkoinen, kulmassa VR:n sininen logo.
Ravintolavaunu oli neljän lapsen perheelle liian kallis, joten omat eväät pakattiin aina mukaan. Eväspussit avattiin heti, kun juna lähti liikkeelle. Karjalanpiirakoita, voileipiä ja mehua. Jostain syystä mieleen on jäänyt erityisesti se kerta, kun äiti oli laittanut itse leipomiensa karjalanpiirakoiden päälle juuston sijasta kannuswurstia. Se oli murrosikäisen mielestä pyhäinhäväistys. Juustoa sen piti olla, pelkkää juustoa. Kun sitten loppujen lopuksi suostuin syömään makkaralla päällystetyn piirakan, pyysin toisenkin.
Vanhaan hyvään aikaan kiskojen kolke jatkui läpi rataverkon. Säännölliseen kolkkeeseen oli turvallista nukahtaa. Unen läpi saattoi kuulla asemien kuulutukset ja makuuvaunun käytävillä kävelevät makuuhyttinaapurit. Peitto oli raskas ja lämmin. Pissahätää pidäteltiin viimeiseen asti ja tietenkin se pahin hetki ajoittui aina aseman kohdalle. Vessanpöntön reiästä näkyi suoraan raiteille, se oli samaan aikaan jännittävää ja jotenkin ällöttävää. Kuinkahan moni nykypäivän lapsista ymmärtää sanonnan ”toimii kuin junan vessa?”
Yöjunalla ja eritoten makuuvaunuilla on edelleen erityinen paikka sydämessäni. Odotan melkein enemmän matkustamista makuuhytissä kuin saapumista tunturiin. Hytit ovat muuttuneet, mutta tunnelma on sama. Ohi kiitävät metsät, kiskojen satunnainen kolke, asemien valot.
Ravintolavaunussa uppo-oudot juttelevat keskenään ja mikrossa lämmitetyt ranskalaiset ovat nahkean sitkeitä. Samassa pöydässä istuva rouva tilaa lisää valkoviiniä. Viereinen seurue herkuttelee pihveillä. Me hipsimme hyttiin ja juomme pahvimukeista lasilliset punaista. Yömyssyjen jälkeen makaan mukavasti puhtaissa pöllölakanoissa, luen kirjaa pitkälle yöhön matkan taittuessa itsestään. Vessa on edelleen käytävällä, mutta pöntön reiästä ei enää näy raiteita.
Aamupalalla tarjoillaan ilmaista puuroa mustikkakeiton kera. Ikkunan toisella puolella hämärä alkaa valjeta. Räntä räiskii lasiin, mutta maa on valkoinen. Kemijärven asemalaituri on loskainen ja liukas. Odotamme bussia, joka vie meidät tunturiin. Tuntia myöhemmin astumme ulos linja-autosta, lunta sataa ja jalat uppoavat mökkitiellä melkein polvia myöten lumeen. On kuin kotiin tulisi.
ps. Melkein myöhästyimme junasta ja siinä kiireessä kameran piuha unohtui kotiin. Pahoittelut siis huonosta kuvanlaadusta, se on yksin omenapuhelimen syytä. Kunnollisen kuvakavalkadin näette sitten, kun palaamme pohjoisesta.