Mieleni vaeltaa. Se kulkee pitkin viiniköynnösten kaartuvia oksia. Se viilettää alas serpentiiniteitä sähköpyörän selässä, takinhelma vastatuulessa hulmuten. Se haistaa vasta puhjenneet kevätesikot, suuressa ruukussa kasvavan rosmariinin ja kalpean kevätauringon lämmittämät laakeripuut. Sillä on oma tahto, eikä se taivu maanantaiaamun, vaikka kuinka maanittelee. Sen sijaan se säntäilee häntä heiluen sinne tänne, kuin piemontelainen piski vahtiessaan pihapiiriä.

Näen yhä edessäni pitkän pöydän, jonka ympärille on kokoontunut joukko ennalta tuntemattomia, mutta nopeasti ystävien kastiin asettuvia matkalaisia. Kuulen, kun korkki irrottaa otteensa viinipullon vihreästä kaulasta. Viinikellarin ovi narahtaa kutsuvasti auki ja keittiöstä leijailee puoli vuosisataa vanhassa barberassa haudutetun ragú-kastikkeen tuoksu.

Vatsanpohjassa kuplii edelleen ilo. Se purkautuu hallitsemattomina pyrskähdyksinä, kun mieleen juolahtaa matkamuisto viinitalovierailulta. Kun ilolientä on nautittu lasillinen liikaa ja naurusta ei tule loppua. Kun ravintolasalissa kaikaa juomalaulu ja paikalliset pyörittelevät päätään hulluille suomalaisille. Kun tiramisu on täydellistä ja omin käsin leikattu tartar vie kielen mennessään. Kun yritämme naittaa toisilleen seurueen ainoan sinkun ja viinintuottajan komean pojan. Ikuisten muistojen lista on loputon.

Ja kun mieli asettuu paikalleen, se lepää varovaisen vihreässä maisemassa. Kumpuilevassa maastossa, ikivihreiden murattien peittämillä puunrungoilla ja lintujen loputtomassa laulussa. Lumisilla vuorilla, jotka nousevat kukkuloiden takaa kuin italialaisen elokuvan kulissit, jotka joku on unohtanut paikoilleen. Kirkonkellojen keskipäiväisessä kumussa ja kevään kirkkaassa valossa, joka sokaisee siihen tottumattoman.

Kestää kauan ennen kuin laskeudun maan pinnalle. Etsin jalansijaa sohjoisilta kaduilta ja kaipaan takaisin Italian kevääseen.