Sinä päivänä, jona irtisanoin itseni vakituisesta palkkatyöstä, ostin itselleni joululahjan. Hintalappu sai minut hikoilemaan, mutta halusin palkita itseni rohkeasta ratkaisusta, jota olin haudutellut jo kauan, ja jonka viimeinkin uskalsin toteuttaa. Suuret saappaat heiluivat jaloissa, en kuitenkaan antanut sen häiritä, vaan räpiköin syvään päähän ja päätin pysyä pinnalla vaikka väkisin.
Reilut kahdeksan kuukautta myöhemmin istuin taksissa matkalla lentokentälle. Matka kohti Etelä-Ranskaa oli alkanut. Olin aikeissa osallistua ruokavalokuvaukseen keskittyvään workshopiin tai oikeammin retriittiin, joka kestäisi kuusi päivää. Paikkana olisi Happy Hamlet, majatalo keskellä periranskalaista maaseutua. Sen verran tiesin, mutta muusta minulla ei ollut aavistustakaan. En osannut odottaa, että astelisin pian paratiisiin ja rakastuisin päätä pahkaa.
Ihastuisin sen ihmisiin, jotka omin käsin ovat kunnostaneet vanhasta vuohitilasta elinvoimaisen ja ainutlaatuisen kauniin majatalon. Hullaantuisin vihreän sävyin sisustettuun huoneeseen, jonka pitsiverhojen välistä aamun valo siivilöityy seinälle käsittämättömän kauniina. Lumoutuisin lämmöstä, joka laskeutuu iholle lempeänä vielä silloinkin, kun aurinko on painunut horisontin taa, ja altaasta, joka virkistävään luonnonveteen pulahdan, kun päivä on polttavimmillaan.
Rakastaisin sen ruokaa – aamiaista, joka aamu erilaista, kananmunia, jotka on valmistettu vieraiden toiveiden mukaan, lounasta, joka nautitaan viilentävien laakeripuiden varjossa ja illallista, joka hellii makuhermoja joka ikinen ilta. Kiintyisin pihalla puuhasteleviin ja tuttavuutta tekeviin karvakavereihin, kissaan ja kahteen koiraan – minä, joka en todellakaan ole koiraihminen.
Pakahtuisin onnesta maatessani tumman tähtitaivaan alla laskemassa lentäviä tähtiä linnunradan loistaessa kirkkaampana kuin koskaan. Ihmettelisin silmät selälläni bambumetsää, villiparsan piikkejä, meheviä tomaatteja, takapihan päärynäpuita ja saksanpähkinäpensaita, viinirypäleköynnöksiä ja tuoreita viikunoita, jotka ovat jatkuvasti käden ulottuvilla. Menisin sekaisin vanhan talon rappioromantiikasta, hiljaa havisevasta historiasta, kiviseinistä ja pihapiiristä, jonka jokainen yksityiskohta pyytää päästä kuvattavaksi. Rakastuisin niin, että tahtoisin jäädä, tai ainakin palata pian takaisin.
Jos olisin osannut aavistaa kaiken tämän, en tiedä olisinko uskaltanut ilmoittaa itseäni retriittiin. Sillä niinhän siinä kävi, että pieni pala sydäntäni asettui Happy Hamletin huoneisiin, eikä suostutunut palaamaan kotiin, vaikka kuinka anelin. Siksi matkustan marraskuussa takaisin. Pakenen pimeyttä ja saavun suostuttelemaan sydäntäni. Valloitan vihreään huoneen, annan ajatuksieni vaeltaa ja sanojen seurata toisiaan paperilla. Happy Hamlet ja Creatives-in-Residence, täältä tullaan!
Ps. Lue myös kämppikseni Hannan tunnelmat valokuvausretriitistä: Postikortteja Happy Hamletista . Hannalle kiitos myös kuvasta, jossa istun huoneemme ikkunassa viinilasi kädessä.
