Kun Suomessa sompailen polkupyörällä pitkin Helsingin katuja, joudun jatkuvasti mutkittelemaan jalankulkijoiden välistä, jarruttamaan pyörätielle singahtavan koiran takia, taluttamaan aukikaivetun kadun yli ja kiroilemaan keskelle kaistaa pysäköityä pakettiautoa. Letkeäksi ei menoa millään muotoa voi kuvailla.

Hollannissa jalkakäytävä on jalkakäytävä ja pyörätie on pyörätie. Vertaisvalvonta pelaa ja pyöräilijä, joka erehtyy kävelijöille merkitylle tielle tai polulle, saa kuulla siitä nopeasti. Autot väistävät tai eivät ainakaan parkkeeraa keskelle pyöräkaistaa.

Pyörällä liikkuvat kaikki. Yliopiston luentojen loputtua sadat pyörät kiitävät kaupungin läpi sulassa sovussa. Vastaan polkee pukumiehiä ja vanhempia rouvia, tavarapyöriä näkee joka puolella. Lapset istuvat tarakalla tai ohjaustangon takana pienessä turvavyöttömässä istuimessa. Ruosteen kukittamat rungot, kitisevät ketjut ja rämisevät renkaat vilisevät silmissä ja katua ylittäessä saa olla tarkkana, ettei jää jalkoihin.

Kypärää käyttävät vain kilpapyöräilijät, eikä fillarissa yleensä ole vaihteita eikä jalkajarruja. Valot sentään ovat pakolliset ja niiden käyttämättä jättämisestä rapsahtaa helposti sakot. Lukot ovat järeämpiä kuin Suomessa ja niitä todella kannattaa käyttää. Kaupungilla on valvottuja parkkeja, mutta suurin osa lukitsee pyöränsä kanavien varren kaiteisiin tai runkotelineisiin.

Vuokrapyörätkin ovat usein ruosteessa, sillä vuokraamot kunnostavat hylättyjä pyöriä ja antavat näin niille uuden elämän. Minullekin tarjotaan ensin fillaria, jonka etuhaarukka on käytännössä irti. Lopulta saan ehjän pyörän, jonka etutarakalle on kiinnitetty nippusiteillä vaaleanpunainen tavaralaatikko. On kuin kaljakorin kanssa ajelisi.

Hollantilainen neuvottelutaktiikka on oma lukunsa. On perjantai ja haluaisimme vuokrata pyörät kahdeksi vuorokaudeksi. Pyörävuokraamon vanhempi herra pudistelee päätään. Vuokrauspulju sulkee lauantaina ovensa viideltä ja on sunnuntaisin kiinni. Voimme tietysti palauttaa pyörät vasta maanantaina, mutta sitten maksamme kolmesta vuorokaudesta. Vaihtoehtoisesti voisimme polkea fillarit lauantai-iltana kymmenen kilometrin päähän vuokraamon omistajan kotiin. Vetäydymme hetkeksi punomaan sotasuunnitelmaa. Herra palaa haalareissaan takatilan korjausurakan pariin ja pyytää kertomaan sitten, kun olemme päättäneet, mitä tehdä.

Valmistaudumme kertomaan, että vuokraamme sittenkin pyörät muualta, kun herra öljyisine sormineen ilmoittaakin, että voimme palauttaa pyörät myös sunnuntaina, jos vaan osaamme kertoa tarkan ajan. Hän voi tämän kerran tulla vuokraamolle vain meitä varten, vaikka vaimo ei siitä kuulemma tule tykkäämään. Pääsemme kuitenkin sopimukseen ja jätämme ajokortin pantiksi pyörävuokraa vastaan. Kahden vuorokauden vuokra kustantaa 17,50 euroa ja se maksetaan vasta pyöriä palautettaessa. Myöhemmin ystäväni kertoo, että tilanne on Hollannissa hyvin tyypillinen. Ensin sanotaan tiukka ei, mutta kunhan aiheesta jaksaa vääntää, ei muuttuukin lopulta myöntäväksi vastaukseksi.

Pyöräileminen Utrechtissa (ja varmasti koko Hollannissa) on ihanan helppoa. Pyörätiet ja -kaistat ovat hyvässä kunnossa ja pyörät kulkevat kaupungin keskustassakin loogisesti muun liikenteen lomassa. Autot ajavat hiljaa ja pyöräilijöillä on usein etuajo-oikeus. Eikä siinä vielä kaikki: Hollantiin on nimittäin rakennettu koko maan kattava, erittäin hyvin viitoitettu pyörätieverkosto.

Systeemin nimi on Knooppuntenroute eli solmukohtien toisiinsa yhdistämä pyöräilyreitistö. Wikipedia kertoo, että systeemin isä on belgialainen kaivosinsinööri Hugo Bollen, joka hiilikaivosten sulkemisen jälkeen ehdotti Limburgin maakunnalle toisenlaista rakennusprojektia. Kymmenien kilometrien pyörä- ja kävelytieverkoston rakentaminen rahoitettiin valtion budjetista, hiilikaivostoiminnasta ylijääneillä rahoilla.

Limburgin turistiorganisaation tuella pyöräilyreittejä laajennettiin ja vuonna 2007 merkittyjä reittejä oli valmiina jo lähes 2000 kilometriä. Myöhemmin reitit levisivät myös naapurimaakuntiin ja lopulta koko Hollantiin.

Pyöräilyreitin suunnittelu on vaivatonta, sillä pyörätiet ja solmukohdat on sisällytetty joukkoliikenteen reittioppaisiin. Jokainen solmukohta on numeroitu ja hakutuloksena saa listan solmuista, joiden kautta haluttuun kohteeseen pääsee. Jokaisella juna-asemalla on solmupiste, joten pyörän voi tarvittaessa laittaa parkkiin ja hypätä veturin kyytiin.

Solmupisteessä on aina kartta ja viitat vaihtoehtoisille solmuille. Viittoja on ripoteltu myös reitin varrelle. Kaikki viitat ovat silmien tasolla, ne toistuvat jokaisen risteyksen jälkeen ja varmistavat, että oikealla tiellä ollaan edelleen.

Valmiita reittiehdotuksia erilaisilla teemoilla on netti pullollaan, mutta omankin reitin rakentaminen on yksinkertaista. Reittisysteemille on oma appi, tosin hyvin pärjää myös pelkillä muistiin merkityillä numeroilla, jos vain muistaa pitää silmät auki viittojen varalta, eikä höpöttää kaverin kanssa, kuten me teimme.

Yhtäkkiä huomasimme nimittäin olevamme matkalla aivan väärään suuntaan. Hetken nettiä tutkailtuamme tajusimme kääntyä takaisin oikealle reitille. Kerran kävi myös niin, että viitan osoittama reitti oli tukittu ja jouduimme sompailemaan omin päin seuraavalle solmupisteelle. Kiertotiestä tuli onneksi lyhyt ja pian jo poljimme letkeästi kohti seuraavaa määränpäätä.

Utrechtissa asuvat ystäväni olivat suunnitelleet meille valmiiksi pari erilaista reittiä, joista valitsimme lyhyemmän, sillä sadetutka lupaili illemmalle yhtäjaksoista sadetta. Reitin ensimmäinen etappi oli läheisellä ulkoilualueella, jonne poljimme lounaalle. Ostimme De Veldkeuken -ravintolasta reppuun myös tuoreen leivän, pari palaa focacciaa ja juustotikkuja.

Tiet ovat tasaisia ja maisema matalaa kuin Pohjanmaalla. Ympärillä näkyy maalaistaloja, tiukassa rivissä seisovia hedelmäpuita ja kanavissa uiskentelevia vesilintuja. Välillä poljemme isomman joen rantaa, missä tuulivoimalat pyörivät korkealla päidemme yläpuolella ja rahtilaivat halkovat viereistä vettä. Pyörä kulkee kevyesti, aurinko kurkistaa pilvien takaa ja pakottaa riisumaan päällimmäisen takin. Hymyilyttää väkisinkin.

Esikaupunkialueella on hulppeita kartanoita ja siististi hoidettuja puistoja. Kun matkaa on poljettu reilut kaksikymmentä kilometriä, kurvaamme takaisin kohti kaupunkia ja istumme vanhan linnoituksen raunioille rakennettujen retkipöytien ääreen. Taivas alkaa ripotella niskaamme pieniä pisaroita, mutta me kaivamme repusta eväät esiin ja herkuttelemme hyvällä ruokahalulla.

Maisemien ja maaseudun sijaan pyöräreitin voi suunnitella kiertämään paikallisia pienpanimoita, mutta siitä lisää seuraavalla kerralla.

Ps. Kameraan ei ollut tallentunut yhtään kuvaa kartasta tai reittiviitoituksesta, siksi kuvat viitoista ja kartasta on lainattu Wikimediasta, jossa ne on julkaistu vapaasti käytettäviksi Creative Commons CC0 -lisenssillä.