Pyhätunturissa – paukkupakkasten pukukoodi

Pienellä ala-asteella Rovaniemen maalaiskunnassa oli pakkasraja. Kun mittari laski alle 27 miinusasteen, koulupäivä oli peruttu. Näitä päiviä oli vuodessa muutama. En muista olenko aikuisena moisia paukkupakkasia kokenut, jos olen, on siitä aikaa ainakin vuosikymmen.

huippuaurinko

Joulun jälkeen seurasin Pyhätunturin sääennustetta päivittäin. Näytti siltä, että kireimmät kelit osuvat juuri niille kolmelle päivälle, jotka olin suunnitellut rinteessä yhdessä siskoni kanssa viettäväni. Hirvitti hieman. Lennänkö pohjoiseen vain istuakseni takkatulen lämmössä paksujen kelohirsiseinien sisäpuolella?

hanki punaisessa valossa

Tunturissa vallitsee mikroilmasto. Lapin pakkaset ovat muutenkin eri laatua kuin etelän hyytävän kylmät kelit. Helsingissä meri tekee ilmasta kostean ja pohjoistuuli piiskaa kasvoja terävämmin kuin tuntureilla. Tunturin huipulla saattaa olla 15 astetta lauhempaa kuin sen juurella. Alas laskiessa kylmempi ilma lyö kasvoille sata metriä ennen hissin ala-asemaa.

hississä

saari lumimeressä

Eilen opimme, että 30 asteen pakkasella sormet ja varpaat kohmettuvat reilussa tunnissa, pohjoisrinteiden hidas ankkurihissi on murhaa ja vesipulloa on turha kantaa mukana, se nimittäin jäätyy. Jos haluaa kuvata, kannattaa se tehdä heti, eikä seuraavan hissinousun jälkeen, sillä valo muuttuu joka minuutti. Aurinko nousee horisontin yläpuolelle pariksi tunniksi, mutta järjestelmäkameran akku hyytyy jo vartin kuvaussession jälkeen. Kännykän akku tyhjenee hujauksessa. Laskiessa on kyykättävä syvään, että veri saavuttaa edes hetkellisesti sormenpäät ja varpaankärjet. Alhaalla hengästyttää ja paleltaa samaan aikaan.

kuvaushommia

kamera kädessä

tsokan ikkunasta

Viihdyimme silti rinteessä melkein reilut neljä tuntia. Varpaat sulatettiin hörppimällä Tsokan kuumaa kaarnikkamehua tai Callen jallutilkalla maustettua kaakaota. Punaposkisina palasimme mökille, napsautimme saunan päälle, sytytimme takkaan tulen ja panimme bologneset tulille. Raskas pakkaspäivä vaatii raskaan illallisen. Pastavuori oli korkea ja kastikkeen proteiinipitoisuus riittävä.

isokurun kodalla

isokurun kodalla

isokurun kodalla

Tänään pakkanen kiristyi entisestään ja hissitkin olivat kiinni. Mainio mahdollisuus retkeillä ympäröivässä kansallispuistossa! Vaatetta niskaan ja kävellen Isokurun kodalle, parahiksi auringonlaskun aikaan. Pakkasen huurruttamana, luonnon muovaamat meikit kasvoilla.

lunta silmäripsissä

Pakkanen on loppujen lopuksi pukeutumiskysymys, ihan niin kuin superhelle tai räntäsadekin. Avainsana on merinovilla. Jalkoihin vedetään kahdet paksut sukat, merinovillaiset pitkät kalsongit, siskon lainaamat tuulenpitävät merinoshortsit, välifleecet ja vedenpitävät kuorihousut. Yläkroppa verhotaan merinovillaisella poololla ja hupparilla, ohuella untuvakerroksella ja kuoritakilla. Päähän vedetään merinohuppu, suun eteen buffi ja päähän kypärä. Kädet vuorataan kaksilla päällekäisillä rukkasilla. Jo tarkenee.

Joulukalenteri – luukku 5: haaveita tunturijoulusta

luukku 5

Vielä joskus vietän joulun keskellä kaamosta. Sinisen hämärän sylissä, lempeän pimeyden keskellä, hankien kimmeltäessä tähtikirkkaassa yössä. Takkatulen loimussa, kelomökin lämmössä, kuusen kynttilöiden hennossa valossa. Kaukana kaikesta, käpertyneenä kalleimpani kainaloon.

takkatuli loimuaa

auringonlasku ja husky

puiden latvat

vanha maisemahissi

Yöllä kiipeän tunturin laelle todistamaan revontulien pauketta. Pienenä, nöyränä olen yhtä alla avautuvan maailman ja ikuisen avaruuden edessä. Ympärilläni suuri hiljaisuus, kädessäni rakkaimpani käsi.

tsokka

huippumökki

hissi

Lumen valo, sen tuhannet erilaiset värisävyt. Pakkasen narina huopatossujen alla, posket, jotka hehkuvat punaisina, kehyksinään valkoisiksi huurtuneet hiussuortuvat. Upottava hanki, tykkylumen kuorruttamat puut ja tuulen hiomat kinokset. Harmaantuneet kelohonkaiset seinät, nenään hiipivä lämpiävän puusaunan tuoksu.

huipulla

kelomökissä

aurinko puiden välissä

viimeisen päivän auringonlasku

Suksen ääni vasta ajetun rinteen pinnassa, sauvan narina murtomaaladulla, hissien kolahdukset ja uutteran lumikissan yössä loistavat silmät. Kuuma kaakao ja lumesta paakkuuntuneet lapaset. Vaaramaisemat, joissa sieluni lepää. Pohjoisen tyttö, etelään eksynyt, se minä olen.

Pötköttelyä pöllölakanoissa – yöjunalla Lapin lumille

Asuin suurimman osan lapsuudesta Rovaniemellä. Välimatkaa Helsinkiin oli 834 kilometriä. Kuopion mummolaan kilometrejä kertyi 511. Lappi oli onneksi lähellä, parissa tunnissa ajoi tunturiin. Ajomatka oli tarpeeksi lyhyt myös takapenkkiläisille, vaikka kysymysten määrä lienee ollut melkoinen. Ollaanko jo perillä? Kauanko vielä kestää? Siksi pidemmät matkat taitettiin usein junalla.

Sinivalkoisissa makuuvaunuissa oli kolme sänkyä päällekkäin. Ylin oli aivan katonrajassa ja minä halusin nukkua aina siinä. Villainen viltti pisteli, pussilakanoita ei 80-luvun makuuvaunuissa ollut nähtykään. Ihoa vasten oli lakana, jonka toinen pää käännettiin viltin päälle. Viltti oli harmaa, lakana valkoinen, kulmassa VR:n sininen logo.

makuuvaunujen infografiikkaa

Ravintolavaunu oli neljän lapsen perheelle liian kallis, joten omat eväät pakattiin aina mukaan. Eväspussit avattiin heti, kun juna lähti liikkeelle. Karjalanpiirakoita, voileipiä ja mehua. Jostain syystä mieleen on jäänyt erityisesti se kerta, kun äiti oli laittanut itse leipomiensa karjalanpiirakoiden päälle juuston sijasta kannuswurstia. Se oli murrosikäisen mielestä pyhäinhäväistys. Juustoa sen piti olla, pelkkää juustoa. Kun sitten loppujen lopuksi suostuin syömään makkaralla päällystetyn piirakan, pyysin toisenkin.

tauko tampereella

Vanhaan hyvään aikaan kiskojen kolke jatkui läpi rataverkon. Säännölliseen kolkkeeseen oli turvallista nukahtaa. Unen läpi saattoi kuulla asemien kuulutukset ja makuuvaunun käytävillä kävelevät makuuhyttinaapurit. Peitto oli raskas ja lämmin. Pissahätää pidäteltiin viimeiseen asti ja tietenkin se pahin hetki ajoittui aina aseman kohdalle. Vessanpöntön reiästä näkyi suoraan raiteille, se oli samaan aikaan jännittävää ja jotenkin ällöttävää. Kuinkahan moni nykypäivän lapsista ymmärtää sanonnan ”toimii kuin junan vessa?”

Yöjunalla ja eritoten makuuvaunuilla on edelleen erityinen paikka sydämessäni. Odotan melkein enemmän matkustamista makuuhytissä kuin saapumista tunturiin. Hytit ovat muuttuneet, mutta tunnelma on sama. Ohi kiitävät metsät, kiskojen satunnainen kolke, asemien valot.

ravintolavaunussa

Ravintolavaunussa uppo-oudot juttelevat keskenään ja mikrossa lämmitetyt ranskalaiset ovat nahkean sitkeitä. Samassa pöydässä istuva rouva tilaa lisää valkoviiniä. Viereinen seurue herkuttelee pihveillä. Me hipsimme hyttiin ja juomme pahvimukeista lasilliset punaista. Yömyssyjen jälkeen makaan mukavasti puhtaissa pöllölakanoissa, luen kirjaa pitkälle yöhön matkan taittuessa itsestään. Vessa on edelleen käytävällä, mutta pöntön reiästä ei enää näy raiteita.

pöllölakanat ja punaviini

Aamupalalla tarjoillaan ilmaista puuroa mustikkakeiton kera. Ikkunan toisella puolella hämärä alkaa valjeta. Räntä räiskii lasiin, mutta maa on valkoinen. Kemijärven asemalaituri on loskainen ja liukas. Odotamme bussia, joka vie meidät tunturiin. Tuntia myöhemmin astumme ulos linja-autosta, lunta sataa ja jalat uppoavat mökkitiellä melkein polvia myöten lumeen. On kuin kotiin tulisi.

askeleet hangessa

ps. Melkein myöhästyimme junasta ja siinä kiireessä kameran piuha unohtui kotiin. Pahoittelut siis huonosta kuvanlaadusta, se on yksin omenapuhelimen syytä. Kunnollisen kuvakavalkadin näette sitten, kun palaamme pohjoisesta.