Rakastan pastaa. Spagettia, ravioleja, tagliatellea, pappardellea, fusillia, farfallea ja fettucinea – rakkaalla ja herkullisella lapsella on monta nimeä. En ole ainoa, sillä suomalaiset syövät pastaa vuodessa keskimäärin kolme kiloa per suu. Tuohon määrään verrattuna minut voi luokitella suursyömäriksi, sillä ahmin saman määrän helposti kuukaudessa, joskus jopa parissa viikossa.

Ravintolassa tilaan pastaa kuitenkin hyvin harvoin. Liian monta kertaa eteeni on kannettu ylikypsää, kermaisessa kastikkeessa uivaa yritelmää, jota ei ikipäivänä kehtaisi esitellä italialaisessa keittiössä. Useimmiten, kun olen erehtynyt antamaan pasta-annokselle vielä kerran mahdollisuuden, olen joutunut toteamaan: tekisin tämän itse paremmin. Siksi syön pastaa lähinnä kotikeittiössä.

2000-luvun alussa asuin muutaman kuukauden Italiassa. Firenzen pastatarjonnasta on jäänyt parhaiten mieleeni pieni lounasravintola, jonka yksinkertaisilla puupenkeillä, pitkien pöytien ääressä istuivat aterialla niin raksaäijät kuin pukumiehet. Pastakulhollinen maksoi 2,50 euroa ja se oli suuri. Keittiöstä huudeltiin jokaiselle asiakkaalle erikseen kysymys: Formaggio?? Paitsi silloin, kun lounaslistalla oli kala- tai äyriäispastaa, joita ei italialaisessa keittiössä parmesaanilla pönkitetä.

Myöhemmin Rooman-matkalla tilasin kulinaristiystäväni suosituksesta tiskin alta jumalaista artisokkapastaa. Saapasmaassa osataan pastahommat, siellä valmistetaan ja myös syödään eniten pastaa koko maailmassa, noin 26 kiloa vuodessa. Kaikkien näiden kokemusten jälkeen odotukset olivat korkealla, kun matkustin Piemonteen, viiniharrastajien pyhättöön, Barolon alueelle. Jos viini on huippuluokkaa, on ruuankin oltava vähintään yhtä hyvää.

Saavuimme piskuiseen Monforte d’Alban kylään alkuiltapäivästä. Kotiuduimme hulppealla terassilla varustettuun hotellihuoneeseemme ja otimme pienet päiväunet. Sitten oli lounaan aika. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty. Kävelimme jyrkillä ja kapeilla kivetyillä kujilla ravintolasta toiseen ja kaikissa meille pyöriteltiin päätä. Kello on viisi minuuttia yli kahden, lounasta ei enää tarjoilla. Haluatteko tulla illalla uudelleen?

Emme halunneet, sillä ohjelmassa oli tervetuloillallinen oman hotellin ravintolassa. Päädyimme takaisin keskusaukiolle ja astuimme epäröiden sisään pieneen Enoteca Roccaan. Tarjoilija näki nälkämme jo kaukaa ja vakuutti, että meiltä saa vielä ruokaa, ennen kuin edes ehdimme kysyä. Kahden hengen ulkopöytäkin oli vapaana. Pian edessämme höyrysi tomaattinen tahaton-pasta ja laseissa oli paikallista punaista. Pienistä palasista koostuu matkalaisten onni.

Seuraavan päivän lounas tarjoiltiin laakson pohjukassa, Barolon kylässä. Ravintolavarauksen oli tehnyt opas, ja hyvin oli tehnytkin. La Cantinettan tattirisotto oli silkkisen pehmeää ja pannacotta täydellisen tutisevaa ja sopivan makeaa. Ravintolassa myytiin pian meidän jälkeemme saapuneille seurueelle joidenkin annosten kohdalla ei-oota, raaka-aineita kun oli ostettu vain kyseistä lounasta varten. Se on yleensä hyvä merkki. Perheravintolan isäntä tuhahteli turisteille ja puhui käsillään vähintään yhtä kovaäänisesti kuin suullaan. Juuri tällaisia pikkuravintoiloita minä rakastan.

Vaelluksen lomassa pysähdyimme välillä seisoskelemaan viinibaariin tai lepuuttamaan jalkoja kahvilaan. Lasillisten mukana kannettiin joka kerta lautasellinen suolapaloja. Yleensä ilmakuivattua kinkkua, salamia, leipätikkuja ja piemontelaista toma-juustoa, mutta myös pieniä bruschettoja, oliiveja ja maksapasteijaa. Hiukopala pitää nälän ja kiukun loitolla ja loiventaa myös alkoholin vaikutusta. Pikkusuolaisella saatoimme kuitata jonain päivänä myös lounaan, sillä kuumalla ei sen kummempaa ruokaa kaivannut. Yksinkertaisen nerokasta. Voi, kunpa onnistuisimme ujuttamaan piemontelaisen aperitivo-kulttuurin myös tänne kotimaan kamaralle!

Toisena iltana varaus oli tehty yhteen Monforte d’Alban pikkuravintoloista. Osteria dei Catarin terassi on viiniköynnöksineen viehättävä. Ilta-aikaan asiakkaat ohjataan toisen kerroksen sisätiloihin, saliin, jonka seiniä koristivat puolialastomien naisten viininpoljentaa esittävät frescot. Pienen pöytäsekaannuksen jälkeen ilta rullaa vakuuttavasti eteenpäin. Annokset ovat visuaalisesti kauniita, etenkin jälkiruoan esillepano on näyttävä ja aiheuttaa annoskateutta viereisissä pöydissä. Viinit ovat jälleen kerran erinomaisia ja hinnat siihen nähden naurettavia. Haluan muuttaa tänne asumaan.

Jo ennen reissua kävi ilmi, että alueen parhaimmat ravintolat sijaitsevat kylien ulkopuolella. Matkaa saattaa olla useampi kilometri, joten saadakseen huippuaterian on nähtävä vähän vaivaa. Kylissä ei ole takseja, julkisesta liikenteestä nyt puhumattakaan. Kaikki liikkuvat autolla, skootterilla tai moottoripyörällä. Ravintolaan mennään samoilla kulkupeleillä ja niillä palataan myös kotiin, oli viiniä juotu tai ei. Ja kuten ehkä jo osaatte päätellä, piemontelainen ateria ei ole mitään ilman viiniä, jonka todennäköisesti on valmistettu naapurin tontilla kasvaneista rypäleistä.

Paikallisten mukaan viinihiprakassa ajamista katsotaan läpi sormien. Periaatteena on, että kotiin voi ajaa, vaikka veressä olisikin promilleja. Onnettomuuden sattuessa humaltunut kuski on toki edelleen vastuussa tekemisistään, mutta niin kauan kun mitään ei tapahdu, asiaan ei puututa millään tavalla. Tavallaan ymmärrän ja sitten taas en. Pienillä kyläteillä hissukseen ja varovasti ajaminen ei kuulosta kovin riskaabelilta, mutta alkoholin heikentämällä havainto- ja reaktiokyvyillä se voi silti olla kohtalokasta.

Viimeisenä iltana olin haaveillut istuvani illallisella kovasti kehutussa Ristorante Saraccassa. Päivä oli kuitenkin vaelluksineen niin uuvuttava, että päädyimme pizzalle keskusaukion laidalle. Ratkaisu ei ollut ollenkaan huono, saimme pian kuulla paikallisilta, että naisvoimin pyörivä pizzeria In Piazza oli ehdottomasti seudun paras ja sinne tultiin kauempaakin. Ruokailemisen jälkeen voimme mekin lämpimästi suositella. Edullista ja erittäin maukasta!

Piemonte ei ehkä ylittänyt ruokaharrastajan odotuksia, mutta täytti ne silti heittämällä. Taas kerran lupaan itselleni perehtyä paikallisiin tarjoomuksiin hyvissä ajoin etukäteen, jotta osaan tilata sitä, mitä paikallisetkin syövät. Tällä kertaa jäi kokematta ainakin tryffelipasta ja carne cruda, raakana syötävä Razza bovine piemontese -rodun rasvaton naudanliha. Piemontelle tyypillistä keltaista pastaa sentään söimme.

Kapea tajarin-nauhapasta tehdään ikivanhalla reseptillä, joka pitää sisällään ainostaan 00-jauhoja sekä suuren määrän keltuaisia. Legenda kertoo, että yhtä jauhokiloa kohden lisätään jopa 40 kananmunan keltuaista. Pasta tarjotaan tyypillisesti lihaisan ragun tai tomaattikastikeen kera. Molempia kokeiltuani äänet menevät tasan. Harmittamaan jäi vain se, että samassa kylässä valmistetut tajarinit jäivät kiireen takia kaupan hyllylle. On varmaankin opeteltava tekemään keltaista pastaa itse.

Ruokalistat olivat Piemontessa varsin lihaisia. Kasviksia oli harvoin lisukkeissakaan, jos muutamaa tomaattilohkoa ei lasketa. Neljän päivän raskaahkon lihapitoisen ruokavalion jälkeen odotinkin kieli pitkällä Ligurian mereneläviä. Millaisia ruokia Italian itärannikko tarjosi, siitä kuulette ensi kerralla!

ps. Kirjoitettuani tekstin huomasin käyttäneeni useamman kerran verbiä rakastaa. Mitäpä muutakaan teonsanaa italialaisesta ruuasta puhuessa voisi käyttää. RAKASTAN!