Tummavetisen järven lämpötila nousee nopeasti. Maanantaina mökkilaiturin mittari näyttää 12 astetta, kaksi päivää myöhemmin lukema kipuaa yhdeksääntoista. Vesi on kirkasta, mutta niin tummaa, että puolessa metrissä varpaat katoavat kivien koloihin. Peilityynellä ei erota kumpi on taivas ja kumpi heijastus – täysin teräviä molemmat. Kolmantena päivänä pudotan talviturkin harteiltani, sen mukana pinnan alle katoavat koko kevään kehoani kiristäneet ahdistus ja stressi.
Jokaiselle kellonajalle löytyy aurinkopaikka. Aamukahvien aikaan aurinko kurkkii kuusien takaa, keskipäivällä se lämmittää jo lasiverantaa ja iltapäivällä paahtaa pihakeinun pehmusteet lempeän lämpöisiksi. Viimeiset säteet osuvat laiturille. Vasta kymmenen jälkeen suuri keltainen laskee metsän taakse ja katoaa. Pilvet hohtavat vaaleanpunaisina vielä vähän ennen keskiyötä.
Verkkomerkit kelluvat vastarannalla kirkuvan oransseina ja pyydyksen merkiksi asetettua muovikanisteria olemme luulleet linnuksi useita kertoja. Tummaan veteen on istutettu kuhaa, huhutaan. Kalat pysyttelevät piilossa, katiskaan eksyy viikon aikana vain yksinäinen täplärapu. Vajan katosta roikkuvat merrat ja lusikkalaatikon rapuveitset saattavat tulla syksyllä tarpeeseen.
Lähiluodolla lokit puolustavat vieri viereen perustettuja pesiään. Kirkuna kiirii korviin heti aamusta ja jää soimaan illan hämärryttyä. Käymme kurkkaamassa vierestä veneellä, pesiä on parin neliön luodolla ainakin kaksikymmentä. Melkoinen rivitalo, eikä naapurisovusta tietoakaan. Onneksi me asumme hyvän matkan päässä näistä pesiään mustasukkaisesti puolustavista siivekkäistä.
Telkkäpariskunta on löytänyt kodin jostain kauempaa, samaan ratkaisuun ovat päätyneet myös laulujoutsenet. Iltaisin ne tekevät iloksemme ylilentoja ja laulavat haikeaa huutoaan lentäessään takaisin kotipesälleen. Meitä viihdyttävät pihapönttöihin pesineet sinitiaiset ja katolla pomppivat peipposet sekä muutama muu pikkulintu, joita emme sirkutuksen perusteella vielä ole tunnistaneet. Sisiliskoja suhisee pienessä pihassamme kymmeniä. Kyykäärmekin näyttäytyy, mutta pakenee pikaisesti tontilta naapurien suuntaan. Liikaa elämän ääniä ja liian vähän omaa rauhaa, taisi sahalaitapaitaan pukeutunut ajatella, ja hyvä niin.
Merkitsen kaadettavat puut ja kerään alimmilta oksilta pihlajansilmut talteen. Karvasmantelilta maistuvat vitamiinipommit pääsevät kahdeksi viikoksi sokeriseen koskenkorvakylpyyn. Juhannuksena skoolaamme kotitekoisella amarettoliköörillä.
Aiomme kunnostaa puisen pihakeinun, joka on piilotettu pressujen alle ja asetettu halkopinon taustatueksi. Puiden väleihin virittelemme riippumatot. Keinun molemmille puolelle perustamme kasvimaan. Kohopenkkejä ja lavakauluksia, porkkanaa, palsternakkaa, papuja ja punajuuria. Kesäkurpitsaa ja avomaakurkkua, ehkä joku marjapensaskin, jos oikein innostutaan. Keittiöpuutarhan paikka on saunan seinän vieressä. Minä piirrän mallin ja mies nikkaroi.
Kaksi kuutiota multaa ja parisataa metriä puutavaraa saapuu sovittuun aikaan. Kuorma-auto kaartaa liian pehmeälle tontille ja kaivaa renkaillaan syvät kuopat ylämäkeen. Lapioiminen on turhaa, on pakko kutsua apuun naapurin isäntä ja traktori. Ojennamme isännälle kaiken lompakosta löytyneen käteisen kiitokseksi vaivannäöstä ja lupaamme myöhemmin tulla ostamaan koivuklapeja. Puuta kun kuulemma on metsässä niin paljon, että kohta ei enää sekaan mahdu.
Mies pyyhkii hien otsaltaan, juo puoli litraa vettä ja vetäytyy takaisin tietokoneen ääreen. Anteeksi keskeytys, täällä ratkottiin kuormurikriisiä, hän sanoo ja jatkaa töitään. Minä otan läppärin ja istun terassille vanhojen mäntyjen heittämiin varjoihin. Tänään tuulee enemmän kuin eilen. Vedän villapaidan pääni yli ja alan kirjoittaa.
Tuulen tyynnyttyä istumme laiturille ja korkkaamme kuohuviinin. Edellisen päivän erimielisyydet on selvitetty ja mykkäkoulu unohdettu. On vain lämpiävän saunan tuoksu, veden liike ja liplatus rantakivillä, kesäillan aurinko ja me kaksi – kuin olisimme olleet tässä aina.
