Taannoin, kun olin mukana koko valtakuntaa järkyttäneessä parisuhderealityssä, sain tuta internetin nurjat puolet. Iltapäivälehtien kauhistelevat kommentit ja vauva.fi:n säälimättömien av-mammojen arvostelun. Sain kuulla kuinka kulmakarvani kaipaavat ruokkoamista ja lukea miten hiukseni huutavat uutta leikkausta.

Kaikista eniten palstatilaa sai kuitenkin kasvoissani näkyvällä paikalla loistava luomi. Ruma ruskea näppylä, joka kommentoijien mukaan olisi ehdottomasti pitänyt poistaa aikoja sitten. Kutsuttiinpa minua myös syylänaamaiseksi noita-akaksi, joka ulkonäöllisesti ei todellakaan ollut aviomiehensä arvoinen.

En osannut ottaa kommenteista itseeni, sillä sekä runsaana rehottavat tummat kulmat että nenänpielessäni sijaitseva luomi ovat olleet osa minua niin pitkään kuin muistan. Kasvojen luomi on matkannut mukanani lapsuudesta saakka, se on osa identiteettiäni.

Iän myötä luomi on kasvanut isommaksi ja sen poistamista on ehdottanut mamma-armeijan lisäksi myös muutama terveydenhuoltoalan ammattilainen. Syyt ovat olleet enemmän esteettiset kuin lääketieteelliset. Olen sivuuttanut ehdotukset, sillä omien kasvojen leikkely on asia, jota heikoin perustein tuskin kukaan harkitsee. Luomi on osa ulkoista olemustani, samalla tavalla kuin savolainen hyppyrinenä tai korvanlehdet, joista puuttuu nipukka.

Tammikuun alussa lomailin muutaman päivän Pyhätunturissa. Paukkupakkasilla vuorauduin toppaan ja untuvaan, eikä 35 miinusasteeseen painunut pakkanen tuntunut missään. Tai niin minä luulin. Kotiin tultuani huomasin kasvojen luomeen ilmestyneen kovan kuoren. Luomi veresti ja näytti normaalia tummemmalta. Lopulta pinnan iho kuoriutui kokonaan pois. Varmaan arvaatte, että pelästyin.

Voi olla, että luomi oli vain paleltunut, mutta voi myös olla, että kyse onkin jostain vakavammasta, kuten melanoomasta. Töihin palattuani varasin ajan työterveydestä. Lääkäri rauhoitteli, todennäköisesti luomi on täysin hyvälaatuinen, se on vaan ärtynyt pakkasessa. Mutta jos asia vaivaa, luomi voidaan kyllä poistaa. Vaivasi se.

Melanoomaa en lääkärikäynnin jälkeen osannut enää pelätä, mutta toimenpiteen ajatteleminen sai silti vatsan sekaisin. Minulle on tehty tähystysleikkaus, jonka haavat paranivat huonosti ja arvet näkyvät vatsan ihossa vieläkin. Entä jos kasvoille tapahtuu samoin? Mietiskelin myös uutta peilikuvaani. Kun luomi on poistettu, katsooko peilistä takaisin joku tuntematon tyyppi? Olenko minä enää minä?

Kerroin tulevasta operaatiosta yhdelle ystävistäni. Hän oli miehensä kanssa yrittänyt muistella, missä kohtaa kasvojani luomi olikaan. Kumpikaan ei muistanut. Muutos on ulkopuolisen silmissä pieni, mutta minulle ulkonäöllisesti suurin koskaan.

Lähtiessäni luomenpoistoon sanoin siipalleni, että katsoisi viimeisen kerran kasvoja, joihin aikanaan rakastui. Tämän päivän jälkeen niitä ei enää ole. Huonoa huumoria, mutta toisaalta totisinta totta. Illalla kotiin palatessani en näyttäisi samalta kuin ennen.

Minulla kävi tuuri. Sain lääkäriksi plastiikkakirurgiaan erikoistuvan lahjakkaan naisen, joka ymmärsi heti huoleni. Varsinainen operaatio oli nopea ja kivuton, vain puudutuksen piikittäminen sattui. Haava suljettiin kolmella tikillä, jotta se parantuu mahdollisimman huomaamattomaksi. Liikunta ja voimakas hikoileminen, saunominen ja uiminen kiellettiin reiluksi viikoksi. Ihonvärinen haavateippi koristi kasvojani kahden viikon ajan.

Tikkien poistamisen jälkeen leikkaushaava punoitti hiukan, mutta muuten se oli erittäin siisti. Nyt, kun operaatiosta on kulunut reilut kaksi viikkoa, olen enemmän kuin tyytyväinen. Poistokohta punoittaa edelleen, mutta jos ei tietäsi katsoa tarkemmin, ei todennäköisesti huomaisi mitään. Samalla kerralla poistettiin kaksi muutakin epäilyttävän oloista luomea. Kaikki kolme lähetettiin patologille, varmuuden vuoksi. Jokainen niistä osoittautui vaarattomaksi. Oli taas helpompi hengittää.

Peilikuva näyttää edelleen oudolta, mutta eiköhän tähän totu. Sitäpaitsi, luomen voi aina piirtää takaisin paikalleen. Vaikka pysyvästi.