Olen tässä miettinyt. Omituisena keväänä, jolloin maailma yhdistyi tavalla, jota kukaan ei odottanut, on sisäinen maailmanikin heittänyt häränpyllyä. Neljän seinän sisällä hissutellessa, huolesta sykkyrällä ja ajoittaisen ahdistuksen lamaannuttamana olen miettinyt, mikä minulle on oikeasti tärkeää.
Kaipaan matkustamista, mutta matkabloggaajien valtavirrasta poiketen en välttämättä ikävöi uusien kaupunkien koluamista tai vielä vieraiden vuorien valloittamista. Kaipaan tuttuja maisemia, joiden auringonlaskuun piirtyviin siluetit tunnistaisin unissanikin. Sellaisia, joihin liittyy syviä muistoja. Ranskalaista maaseutua, Piemonten vihreinä kukkuloina kumpuilevia viiniviljelmiä, Kanarian ihmeellistä luontoa, Välimeren turkoosia vettä, Kainuun korpia, tunturien karua luontoa, Saimaan aaltoja ja suomalaisen saariston väljiä vesiä.
Kun tarkemmin ajattelen, en oikeastaan tiedä, onko matkakuume koskaan kuulunut sanavarastoni käytetyimpiin fraaseihin. Olen ajautunut ulkomaanmatkoilleni eri syistä. Moni matka on liittynyt työhön, harrastuksiin, kilpailuihin tai tapahtumiin, jotka järjestetään satunnaisessa kaupungissa. Usein olen matkustanut myös tapaamaan ulkomaille muuttaneita ystäviä. Matkustaminen muuten vain, koska kyseinen kohde kiinnostaa tai koska siellä on lämpimämpää kuin kotimaassa, ei ole minulle tyypillistä.
Vaikka keväälle varattujen Ranskan- ja Kööpenhaminan-matkojen peruuntuminen harmittaakin, en ole sormet syyhyten odottanut, milloin rajat aukeavat ja omaehtoisen karanteenit poistuvat. Ei minulla oikeastaan juuri nyt ole mitään syytä lähteä yhtään mihinkään.
Mitä pitempään asiaa mietin, sitä varmempi olen. En oikeastaan kaipaa varsinaista matkantekoa, vaan ikävöin mielenrauhaa tarjoavien maisemien lisäksi ihmisiä, jotka ovat jättäneet jäljen ja paikkoja, jotka soittavat sieluani. Kohtaamisia, jotka koskettavat. Niiden vuoksi ei tarvitse ulkomaille asti välttämättä lähteä.
Sitten on vielä mökki. Vuosien haave, joka tänä keväänä toteutui. Punainen tupa, jonka pihapiirissä puuhastelu pitää stressin loitolla ja laskee reilusti sykettä. Järvimaisema, jonka edessä Koronan aiheuttama ahdistus, työtilanteesta johtunut lamaantuminen ja kummallisesta keväästä kummunnut riittämättömyyden tunne kaikkosivat muutamissa minuuteissa.
Muuttuisiko matkablogi mökkiblogiksi? Kaikki on mahdollista, mutta ainakin toistaiseksi epätodennäköistä. Vaikka rakastankin mökkipuutarhassa möyrimistä, kirppareilla kiertämistä, pienen pintaremontin tekemistä, kesäkeittiössä kokkaamista, punaisen tuvan sisustamista ja laiturin päästä avautuvia maisemia, en halua rajata tarinoitani valkoisen lauta-aidan sisäpuolelle. Tahdon edelleenkin etsiä ja löytää, kirjoittaa kohtaamisista ja kertoa mistä saa parhaan burgerin, mikä on paras paikka yöpymiseen, mitä ehdottomasti kannattaa nähdä ja mihin luontokohteeseen tutustua.
Löytöretkeily jatkukoon lähellä. Mökkikunnan pihoilla ja poluilla, naapurikylien raiteilla ja kotimaan kunnailla. Keski-Suomi on kokonaan koluamatta, Savon sydämessä riittää tekemistä ja Pohjois-Karjalassakin on paljon nähtävää. Ja jos kaipuu kauemmaksi iskee, tutustun paremmin Baltiaan. Kaivan muistini syövereistä sinne säilöttyjä sukukielen sanoja ja tutkailen tarkemmin mitä Suomenlahden toiselta puolelta löytyy.
Ja mikä parasta – matkablogi voi olla myös mökkiblogi (puhumattakaan ruokablogista). Sitä paitsi matkablogi se on kotimaanmatkablogikin!
Saattaa olla, että maailmantilanteen muuttuessa löydän itseni vielä siemailemasta roseeta Ranskan maaseudulla tai ihailemasta lumisia huippuja idyllisessä alppikylässä, mutta toistaiseksi mennään tällä. Ja se riittää vallan mainiosti.
