Kun on puoliksi pohjoisesta kotoisin, vetää veri Napapiirin tuolle puolen väkisinkin. Joka talvi yritän ehtiä tunturiin ainakin kahdesti, vaikka mieluiten viettäisin siellä kaiken aikani marraskuusta helmikuuhun – juuri silloin kun Helsingissä räiskii räntää ja harmaita päiviä on enemmän kuin laki sallii. Tänä sydäntalvena retkikohteeksi valikoitui itsenäisyyspäivän tietämillä Pyhätunturi ja tässä tammikuun loppupuolella Luosto. Lumiloma Luostolla oli houkutellut jo vuosia, mutta koska kohde oli entuudestaan tuntematon, kynnys lähteä oli luvattoman suuri.

Ensin siirsin suunnitelmia, koska en löytänyt mukavan oloista majoitusta sopivalla sijainnilla. Sitten epäröin hiihtokeskuksen tarjontaa. Ja lopuksi liikkuminen paikan päällä mietitytti – tarkoitus kun oli matkustaa ilman autoa, kuten aina. Syyt ovat monet, kun uuden edessä jännittää. On aina helpompi turvautua kohteisiin jotka tuntee.

Syksyllä törmäsin retkeilevien naisten Facebook-yhteisössä ilmoitukseen, jossa tarjottiin vuokralle kelomökkiä Luostolta. Mökin koko oli meille passeli, sijainti hyvä ja hinta kohtuullinen. Lumiloma Luostolla alkoi välittömästi houkutella. Tsekkasimme yöjunien hinnat sekä mökin varauskalenterin, ja valitsimme niiden perusteella ajankohdan tammikuun lopulle. Mukaan pakkasimme pari laukullista lämpimiä vaatteita sekä perinteisen tyylin sivakat. Laskettelusukset päätimme jättää kotiin, sillä yhden laskupäivän vuoksi niitä ei ollut järkeä mukana rahdata.

Luosto lunasti kaikki odotuksemme. Riittävästi lunta, useita aurinkoisia päiviä, monipuoliset ladut ja kilometritolkulla hyväkuntoisia talvikävelyreittejä. Mökkikin oli ihanan kotoisa, juuri meidän tarpeillemme sopiva.

Olen kaukana himohiihtäjästä ja vauhtini ladulla on varsin verkkainen. Siksi puoliso hiihtää hikilenkit yleensä yksin ja yhdessä sivakoidaan sitten yksi tai korkeintaan kaksi retkipäivää. Muut päivät kävelen. Jos talvikävelyreittejä ei ole, kuljen pitkin tienvieriä, kahlaan umpihangessa, seurailen kesäkäyttöön tarkoitettuja patikkapolkuja; kipuan rinteenlaitaa tai seikkailen satunnaisilla mökkiteillä. Lumiloma Luostolla oli kaltaiselleni luonnossaliikkujalle nappivalinta, sillä kovaksi tallattuja talvireittejä riitti!

Ympyräreitti Ukko-Luoston maisematuvan kautta Torvisen majalle ja takaisin

Reitti Ukko-Luoston uudenkarhealle maisematuvalle lähtee talviaikaan hiihtokeskuksen vuokraamon ja ravintolan oikealta puolen, karavaanarialueen portin pielestä. Jostain painetusta lähteestä löysimme maininnan, että myös Ukko-Luoston näköalatasanteen kautta kulkeva Huippureitti olisi auki ympäri vuoden. Näin ei kuitenkaan ollut ainakaan tammikuussa 2023, joten läksimme kipuamaan suoraan kohti maisematupaa hiihtokeskuksen viereltä.

Mökin vuokraaja oli vinkannut että virallisesti lumikenkäreiteiksi kutsutuilla poluilla pärjää hyvin tavallisilla retkeilykengilläkin. Sen olimme havainneet muissa talvikohteissa aiemminkin, ja siksi uskalsimme lähteä matkaan ilman sauvoja ja lumikenkiä.

Reitillä riitti vilskettä ja kieliäkin kuuli ranskasta saksaan ja japanista englantiin. Polku nousi nopeasti ja ihasteltavaa maisemia riitti lähes alkumetreiltä saakka. Parissa jyrkemmässä rinteessä ikävöimme lumikenkien piikkejä, mutta muuten tavallisilla kengillä toden totta pärjäsi hyvin. Matka ei ole kovin pitkä, mutta korkeuseroa kertyy sen verran, että aikaa nousuun kannattaa varata talviaikaan vähintään tunti.

Ylhäällä odotti ylhäisessä yksinäisyydessään tunturin laella kohoava 70 neliön maisematupa. Lämmitetystä tuvasta löytyy isot pöydät evästelyyn, kunnon kamina, makkaranpaistotikut, pieni luontonäyttely ja suuret maisemaikkunat, joista avautui huikea näkymä. Ulkona on erillinen vessarakennus sekä tulistelupaikka. Tällä kertaa paikan päältä löytyi myös Metsähallituksen työntekijä, joka teki kävijäkartoitusta Pyhä-Luoston kansallispuistossa liikkuvista.

Tärkeintä olivat kuitenkin pohjoiseen avautuvat maisemat. Vastaavia ei monesta tuvasta ihailla, joten suosittelen, mitä syvimmin. Ryhdyttyämme laskeutumaan kohti Torvisen majaa, huomasin haaveilevani yöllisestä seikkailusta ylös tunturiin. Miten mahtavaa olisikaan ihailla revontulia lämpimän tuvan suojista!

Torvisen majalle on noin kahden kilometrin taival, joka on enimmäkseen alamäkeä. Kiivetäkin saa välillä, kun polku laskeutuu ensin kurun pohjalle ja nousee sieltä vastamäkeen. Kun reitin loppupuolella tulee vastaan risteys, älä käänny oikealle vaan valitse vasemmalle jatkuva polku. Sen päässä odottaa punainen torppa, jonka lämpimässä tuvassa on tarjolla kuumia ja kylmiä juomia ja munkkeja ynnä muuta makeaa ja suolaista suupalaa.

Torvisen majalta pääsee takaisin kyläkeskukseen loivempaa alareittiä pitkin tai jos oikein kehtuuttaa, eikä jaksa kivuta mäkiä ylös ja alas, kulkea voi myös tunturia kiertävän autotien laitaa. Jos taas kipuaminen kiinnostaa, palata voi tottakai myös tuloreittiä maisematuvan kautta.

Loivempi alareitti yhdistyy loppupäässä samaan polkuun, jolla alussa tallusteltiin. Yhteensä kilometrejä kertyy ympyräreitille noin 8 km. Meillä aikaa kului kahden pidemmän tauon ja lukuisten lyhyiden kuvaustaukojen kanssa vähän vajaat 4 tuntia. Jos tykkäät tulistella, ympyräreitiltä poikkea alussa lyhyt polku Tikkalaavulle. Myös paluureitti kulkee lopussa Tikkalaavun kautta.

Piipahdus Pikku-Luoston laella

Pikku-Luosto pönöttää Ukko-Luoston kaakkoispuolella, jykevän tunturin jatkeena. Se on korkeudeltaan huomattavasti matalampi, mutta jestas sentään, mitkä maisemat sieltä tammikuisena sunnuntaina avautuivat!

Pikku-Luostolle pääsee kulkemalla Lampivaaraan osoitettua reittiä, jonka voi aloittaa joko Luoston Portilta hiihtokeskuksen parkkipaikan kulmalta tai lähempää Ukko-Luoston parkkipaikalta. Me pölähdimme polulle Kelo-ravintolan suunnalta, josta lähtee lyhyt yhdyspolku kohti varsinaista talvireittiä.

Alussa reitti nousee Ukko-Luoston juurelle, avotuntusin kylkeen ja oli edellisten päivien tuiskutuksen takia paikoin melkoista tarpomista. Eksymistä ei kuitenkaan tarvitse pelätä, sillä kaikki talvireitit on merkitty sinisillä “aurauskepeillä”, joita seuraamalla pysyy helposti oikealla tiellä, vaikka lunta olisi tuiskuttanut enemmänkin. Korkeuksiin nousevilla rinteillä näkyi vapaalaskijoiden suksien ja lautojen jälkiä ja vaikka itse en moisia hurjuuksia harrastakaan, näytti koskematon hanki kieltämättä hyvin houkuttelevalta.

Kun saavuimme risteyskohtaan, josta kesäaikaan lähtee luontopolku, harhailimme hetken aikaa omia polkujamme. Luulimme löytäneemme kovaksi tallautuneen uran, joka näytti johtavan kohti ihanan aurinkoista etelärinnettä, mutta väärässä olimme. Pian lumi alkoi pettää jalan alla ja upottaa puoleen reiteen saakka, joten palasimme hännät kiltisti koipien välissä takaisin viralliselle reitille. Se kannatti, sillä noin 10 minuutin kipuamisen jälkeen Pikku-Luoston huippu häämötti edessämme. Kuvat eivät anna oikeutta edessämme levittäytyneen luonnon kauneudelle, se pitää nähdä itse.

Jos aikaa on enemmän, kannattaa ehdottomasti kävellä Lampivaaran kahvilalle asti ja palata sieltä sitten takaisin alempaa, huoltotien laitaa kulkevaa reittiä pitkin. Me olimme ehtineet käymään Lampivaarassa hiihtäen, joten tällä kertaa teimme täyskäännöksen Pikku-Luoston laella ja palasimme takaisin mökille Ukko-Luoston parkkipaikan kautta. Pääreitiltä lähtevä 700 metrin oikopolku parkkipaikalle on merkitty selkeästi viitoilla. Retken lopuksi reippailimme vielä teitä pitkin Aarnikodalle kuumalle viinille.

Lampivaaran kierrokselle tulee Luoston portilta lähdettäessä matkaa noin 11 kilometriä. Matkaa voi jouduttaa lähtemällä Ukko-Luoston parkkipaikalta tai jos mökki sijaitsee sopivasti kyläkeskuksesta päätietä etelään, kävelemällä teitä pitkin kyseiselle parkkipaikalle ja lähteä sieltä polulle. Meillä kulkemiseen (Luoston portti–Pikku-Luosto–Ukko-Luoston parkkipaikka–Aarnikota) ilman suurempia taukoja meni n. 3 tuntia.

Pyhä-Luoston latujen sekä talvikävely- ja talvipyöräilyreittien tarkemmat selostukset karttoineen löytyvät Luontoon.fi-palvelusta.

Tällä hetkellä istun makuuvaunun alapedillä matkalla kotiin. Lumiloma Luostolla on takanapäin ja keho on ihmeissään, kun se on saanut liikuntaa enemmän kuin kuukausiin. Mieli lepää edelleen maisemissa ja luonnon ihmeitä muistellessa. Kymmenen päivän lumiloma Luostolla on tehnyt tehtävänsä, ja jaksamme taas hetken Helsingin harmautta ja edestakaisin sahaavaa suojakeliä. Seuraavaksi alamme odottaa maaliskuun puoliväliä, sillä silloin suuntana on Sallatunturi!