Iso keltainen on suorittanut päivätyönsä ja painuu kohti horisonttia. On aika kiivetä lumikengillä Ison Pyhätunturin laelle, sillä auringonlasku ja huikeat maisemat odottavat.

Olen ihaillut Sallatunturin vierellä kohoavaa korkeampaa huippua koko pienen elämäni ajan. Satoja kertoja olen seisonut hissin yläasemalla ja katsellut nousevan auringon säteiden värjäämiä tykkylumipuita, punaisena hehkuvaa taivaanrantaa ja hankea, joka heijastaa pastellit sävyt kimaltavin kertoimin takaisin taivaalle. Täysin tietämättömänä siitä, että koskemattomana pitämäni kuusimetsän siimeksessä kulkee merkitty polku. Ympärivuotinen reitti, joka johdattaa Ison Pyhätunturin näköalatasanteelle.

Huhtikuussa 2018 on minun vuoroni nousta kukkulan kuningattareksi – viimeinkin.

Lumikengät ovat jalassani kolmatta kertaa koskaan. Kun kerromme, että aiomme nousta lumikengillä Ison Pyhätunturin laelle, vuokraamossa kehoitetaan välttämään varsinaista reittiä ja kulkemaan hankia pitkin kohti huippua. Kengät kyllä kantavat, luvataan. Taivaita tavoittelevan taipaleeksikin kutsutun Ison Pyhän reitin lähtöpiste on pohjoisrinteiden parkkipaikalla: opaste kertoo matkan pituudeksi 1,8 kilometriä. Tämähän on helppo nakki, olemme puolessa tunnissa perillä, ajattelen.

Lampsimme pitkin valmiiksi tallattua tietä. Lumikengät pitävät yllättävän kovaa meteliä, ja keskustelu kävellessä on miltei mahdotonta. Parinkymmen metrin jälkeen poikkean polulta ja testaan hangen kantavuutta. Jalka humpsahtaa reittä myöten höttöiseen suojalumeen heti ensimmäisellä askeleella. Sauvoista ei ole mitään apua, ne uppovat koko pituudeltaan plusasteiden pehmentämään hankeen. Lunta on arviolta reilu metri. Se siitä oman polun etsimisestä.

Olen huono hitaasti etenemisessä. En osaa kävellä rauhalliseen tahtiin, vaan paahdan puuskuttaen eteenpäin kuin vanha kunnon dieselveturi. Välillä pysähdyn valokuvaamaan ja odottamaan viisihenkisen kenkäilijäjoukkiomme viimeisiä jäseniä. Pipo hiostaa ja takin alle puettu merinovillainen poolopaitakin tuntuu kostealta. Puoli tuntia on mennyt ja olemme hädin tuskin puolivälissä.

Puurajan tuolla puolen polku katoaa. Vanhat jäljet jakautuvat oikealle ja vasemmalle. Valitsemme aavistuksen verran vahvemmat, ja tarvomme ylämäkeen. Näky on pysäyttävä, kuin maailma loppuisi edessä siintävään lumihuippuun. Lumivyöryvaara kolkuttelee takaraivossa. Porukan kokeneimmat kuitenkin vakuuttavat, että alueella ei ole ollut suojakelejä aiemmin, joten riski lumen kerrostumisesta ja liikkeelle lähtemisestä on pieni. Haluan uskoa tähän.

Onnistumme kuin onnistummekin kiipeämään lumikengillä Ison Pyhätunturin laelle ja selviämme kunnialla näköalatornille. Pilvet ovat peittäneet laskevan auringon jo puolisen tuntia sitten. Horisontti on siitä huolimatta laveerattu oranssein ja vaaleanpunaisin sävyin.Repusta kaivetaan esiin pieni rommipullo ja munakupit, jotka saavat kunnian toimia snapsilaseina. Iso Pyhätunturi on huiputettu, eikä aikaakaan kulunut kuin reilu tunti!

Osoittelemme kilvan eri ilmansuuntiin. Tuolla näkyy Pyhä, tuolla Luosto ja Suomullekin on näköyhteys! Rajan toisella puolen kohoaa muutama pari sataa metriä korkeampi tunturi. Siellä siintävät Venäjälle jäänyt Rohmoiva sekä alkuperäiset Sallatunturit – ne joiden rinteillä 81 vuotta sitten laskettiin Suomen ensimmäiset pujottelun ja syöksylaskun suurkisat. Vaativissa olosuhteissa, ilman hissejä ja tamppauskoneita. Korkeutta ja jyrkempää profiilia piisaisi edelleen, harmi vaan, että rajanaapuri on jättänyt tilaisuuden hyödyntämättä.

Laskeutuminen alas tunturista on nopeaa, jo puolessa tunnissa olemme takaisin parkkipaikalla. Vaikka kello lähentelee iltakymmentä, mökille unohtuneita otsalamppuja ei tullut ikävä. Kesä ja Lapin yötön yö ovat jo lähellä.