Vuosi sitten olin täpinöissäni. Takana oli ensimmäinen yhteinen ulkomaanmatka, helteinen Pariisi, viiniä, patonkia, puistopiknikkejä ja päättymätöntä pussailua puistonpenkeillä. Eiffel, Louvre, Notre Dame, Sacre Couer, ruokaretki Montmartren kukkuloille. Helppoa ja vaivatonta. Ihan kuin olisimme reissanneet koko elämämme yhdessä.

Kun miehen jokavuotinen työmatka lähestyi, pohdimme pitäisikö sen yhteyteen tälläkin kertaa yhdistää pitkä viikonloppu rakkauden kaupungissa. Edellinen reissu oli niin täydellinen, ettei sitä mitenkään voisi peitota. Mietin, odotammeko liikaa ja mitä tapahtuu, jos odotukset eivät täyty. Päätimme kuitenkin lähteä ja katsoa miten käy.

Ruokaintoilijoiden reissuissa on puolensa ja puolensa. Ruoasta nautitaan, parhaita ravintoloita metsästetään ja hyvän ruokakokemuksen vuoksi taivalletaan pitkiäkin matkoja. Vatsan kurniessa tämä ei välttämättä ole paras mahdollinen yhdistelmä.

Pidän vieraan kaupungin kaduilla päämäärättömästä vaeltelusta, mutta ruokapaikkani haluan valita huolella. Parasta on, jos ennen matkaa ehtii tehdä listan kehutuista paikoista ja ravintolavinkeistä. Jos listaa ei ole, suorituspaineet löytää paras mahdollinen paikka kasvavat lomapäivinä liian suureksi. Listaa ei tarvitse orjallisesti noudattaa, vaan siltä voi valita sopivan paikan, jos sellaiseen ei sattuma sopivasti ohjaa.

Onneksi ensimmäisen illan kuppila oli valittu etukäteen jo Helsinki-Vantaalla, enää piti toivoa, että sinne mahtuu. Marcelissa oli opiskelukaverini mielestä maailman paras juustokakku ja sitä piti päästä maistamaan. Paikka oli täyteen pakattu, mutta pöytä vapautui muutaman minuutin odotuksen jälkeen. Ranskalaiseen tapaan pienet pöydät olivat aivan kylki kyljessä, eikä istumaan päässyt, ennen kuin tarjoilija vetäisi pöydän paikoiltaan.

Minun teki mieli rapeaa ja rasvaista, niinpä valitsin listalta Fish & Chipsit ja tartar-kastikkeen. Ei kovin ranskalaista, tiedän. Mies sai eteensä kanaa ja korianteria. Ruoka oli rouheaa ja runsasta, juuri sitä, mitä tihkusateessa vaeltaneet väsyneet matkalaiset perjantai-iltana kaipasivat. Viereisen pöydän juustokakku oli niin muhkea, että päädyimme suosituksista huolimatta tilaamaan yhteisesti kipollisen suolakinuskia jonkinlaisen rasvaisen jugurtin kera (fromage blanc de campagne). Loppulasku viineineen oli 50 euron luokkaa.

Restaurant Marcel
1 Villa Léandre, 18. arr
Metro: Lamarck-Caulaincourt & Abbesses

Kun Pariisissa ollaan, aamiaisenkin pitäisi olla täydellinen. Petit déjeuner – tuore croissant, kuppi hyvää kahvia tai teetä ja iso lasillinen tuorepuristettua appelsiinimehua. Hotellien aamiaiset ovat usein hinnakkaita, eikä niiden taso ole välttämättä mikään erikoinen.

Sen sijaan, että olisimme ensimmäisenä aamuna lähteneet kadulle etsimään lähintä aamiaispaikkaa, vietimme reilun tunnin selaillen lähiseudun kuppiloita netistä. Hukkaan heitettyä aikaa, sillä usein se paras paikka löytyy sattumalta, eikä mikään netistä bongattu kuitenkaan kelpaa. Tästä tavasta on päästävä eroon, muuten aamut venyvät ja päivä on puolessa, ennen kuin murua saadaan rinnan alle. Voin kertoa, että nälkäkiukku ehtii tiuskia ennen aamiaista useamman kuin kerran.

Viimeisen aamun kahvila nousi suosikikseni. Le Pain Quotidien tarjosi luomuaamiaista (10,90e), joka oli hieman ympäröiviä kuppiloita kalliimpi, mutta laadultaan erinomainen, vaikka onkin ketjukahvila. Brunssiakin olisi saanut, mutta lähtöpäivän kiireessä tyydyimme nopeampaan vaihtoehtoon. Myös vegaanisia vaihtoehtoja löytyi listalta. Kahvila oli Montmartrelle kipuavan kadun varressa, mutta ei pahimmassa turistikulmauksessa.

Le Pain Quotidien
mm. 31 rue Lepic, 18. arr
Metro: Blanche

Lauantaina kuljeskelimme Bellevillen kautta 3. kaupunginosaan lounaalle. Marché des Enfants Rouges on Pariisin vanhin katettu kauppahalli, joka on täynnä pieniä ravintoloita. Kadulta katsottaessa kauppahallin hulinasta ei saanut mitään käsitystä, kun astui sisään, piti väistellä paikasta toiseen ryntäileviä tarjoilijoita ja lounasta saalistavia paikallisia. Valinta oli vaikea: ranskalaista, karibialaista, japanilaista, italialaista ja libanonilaista safkaa vieri vieressä, kala- ja hedelmätiskien lomassa, kukkakauppiaiden kainalossa.

Päädyimme bento-lounaaseen (12,90e). Pääraaka-aineen sai valita kahdeksasta vaihtoehdosta, meidän bentolaatikkoon valikoituivat makrilli ja sardelli. Asiakkaat vaihtuivat tiheään tahtiin ja jono oli pitkä. Kaikista pisin jono oli muodostunut Le Traiteur de Marocain -ruokakojun eteen, se kiemurteli koko hallin pituudelta.

Marché des Enfants Rouges
39 Rue de Bretagne, 3. arr
Metro: Filles du Calvaire

Lounaan jälkeen käänsimme nokkamme kohti 10. kaupunginosaa ja Saint Martinin kanaalia. Kanaalin varrelta oli tarkoitus etsiä baari, jota meille oli suositeltu. Le Comptoir Général löytyi pienen kujan päästä. Ainoa opaste oli pieni laatta seinässä kujan portilla, ovelle osoitti neonpunainen nuoli, eikä oven avaamisenkaan jälkeen ollut ihan varma mihin oli juuri astunut.

Paikka on näkemisen arvoinen. Sen sisustus on erikoinen: yhden tilan täytti puolikas purjelaiva keulakuvineen, toisessa oli vanhoja kirjoituskoneita ja karttatauluja, kolmas huone oli tapetoitu Baby Disney -tapetilla ja neljänteen oli sisustettu levykauppa. Viherkasvit rönsyivät köynnöksinä huoneesta toiseen. Kahdesta huoneesta löytyi rommibaari, jonka tiskin takana hääräsivät kuubalaiset herrasmiehet selvästi illan bileitä valmistellen. Päivän drinkissä oli inkivääriä ja passionhedelmää ja rutkasti rommia. Seinällä oli Tom Cruisen tähdittämän elokuvan valomainos: Cocktails & Dreams. Upposimme kuluneen sohvan uumeniin ja annoimme katseemme kiertää omituisessa ympäristössä. Sisään virtasi jatkuvalla syötöllä vanhoja herroja ja upeita leidejä havannalaisissa vermeissään. Rommi kihisi päässä ja tunnelma oli kuin David Lynchin leffassa.

Le Comptoir Général
80 quai de Jemmapes, 10. arr
Metro: République tai Goncourt

Illaksi oli varattu ravintola Montmartren pohjoispuolelta. La Belle-mère qui Fume on työkaverini kantapaikka. Hän viettää kaikki lomansa Ranskassa ja Montmartre on yksi hänen suosikkikaupunginosistaan. Nimensä bistro on saanut tupakkaa alituiseen tupruttavasta omistajarouvasta, jota emme onnistuneet ainakaan tällä kerralla bongaamaan.

Ravintola oli pieni ja viihtyisä, myös ruoka oli mainiota. Etenkin fenkolisalaatti ja suklaaparfait jäivät kutkuttamaan kieltä. Hinta-laatusuhde oli erittäin hyvä, kahden hengen 3 ruokalajin illallinen viineineen maksoi 102 euroa.

La Belle-mère qui Fume
13 rue des Cloys, 18. arr
Metro: Jules Joffrin

Sunnuntaina kolusimme muutaman kauppahallin, ostimme mansikoita, juustoja, makkaraa ja patongin sekä pullon pinot noiria ja istahdimme pikniklounaalle Bastillen kanavan tietämille. Eväät vatsassamme kiertelimme Montmartren kukkulan katuja.

Suunnitelmana oli illastaa viimeisenä iltana VizEat-sovelluksen kautta ranskalaisessa kodissa. Emäntämme ei kuitenkaan koskaan vahvistanut varausta, joten kotiravintolan testaaminen jäi seuraavaan kertaan.

Myöhemmin illalla peruuntuminen tuntui kohtalon oikulta. Osuimme nimittäin reissun ylivoimaisesti parhaaseen ravintolaan, tyypilliseen ranskalaiseen bistroon, joka sijaitsi vain kivenheiton päässä Sacre Coerista. Astuessamme sisään syömässä oli sukua ja tuttavia, yhdessä isossa pöydässä, samppanja virtasi ja poskipusuja vaihdettiin tiuhaan.

Ravintolan menu vaihtuu päivittäin ja oli sinä iltana niin selkeä, että pärjäsimme vajavaisella keittiöranskallamme mainiosti. Keittiöstä kannettiin eteemme alkupaloiksi linsseistä ja karitsasta tehtyä terriiniä ja kokonaisena keitettyä latva-artisokkaa, jota dipattiin sinappiseen vinegrettiin. Kun artisokan sydän tuli vastaan, se vietiin takaisin keittiöön, kuutioitiin ja haudutettiin hetki toisessa vinegretissä ja tarjoiltiin uudestaan.

Pääruokalautasilla oli papuja ja lampaankaretta sekä sinisimpukoita, laseissa punaviinia ja samppanjaa. Välijuustot olivat taivaallisia ja kolmen tunnin täydellisen illan kruunasivat luumupiiras ja mansikka-mascarponekeksi. Tunnelma ravintolassa oli ainutlaatuinen. Sopivasti rosoinen, lämmin ja kotikutoinen. Annokset olivat yksinkertaisia ja jumalaisen maukkaita, ja lautasliinojen virkaa toimittivat keittiöpyyhkeet.

Parasta oli kuitenkin palvelu. Tuntui siltä, kuin olisi ollut kotona, jonka ruokapöydän ääreen kuka tahansa on tervetullut. Keittiössä, jossa emäntä häärää ja huiskii mutkattomasti menemään, halaa tuttuja ja tuntemattomia, hymyilee kaiken kiireen keskellä ja tekee Pariisin parasta ruokaa. Lasku neljästä ruokalajista ja kolmesta reilusta viinilasillisesta (joista yksi samppanjaa) kahdelle oli 120 euroa.

Le Grand 8
8 rue Lamarck
Metro: Anvers tai Chateau Rouge (kiinni kesään 2017 saakka)

Hyvin siis kävi, kannatti ottaa riski. Ensi vuonna palaamme jälleen ja otamme haltuun seuraavan kaupunginosan!