Pakkaajan muistilista – mitä laskureissulle mukaan?

Reissuun lähteminen on aina yhtä kutkuttavaa. Viikkokausien suunnittelun jälkeen lähtöpäivä lähestyy. Vatsassa lentelee kymmeniä perhoslajeja ja kärsimätön odottaminen tekee levottomaksi. Mieli on jo matkalla, vaikka matkalaukku ja suksikassi seisovat edellään tyhjinä vaatehuoneen nurkassa.

Inhoan pakkaamista. Enkä oikeastaan tiedä yhtäkään ihmistä, joka pitäisi siitä. Niinpä välttelen toimeen ryhtymistä viimeiseen saakka, etenkin silloin kun tiedän, että edellisen reissun kamppeet ovat vielä likaisina laukussa. Samaan syssyyn on hyvä huomata, että suurin osa lempivaatteista on pyykkivuoren uumenissa ja puhtaat alusvaatteetkin vähissä.

mitä laskureissulle mukaan

Kaikkein eniten päänvaivaa aiheuttaa laskulomalle lähteminen. Miten ja mitä pakata laskulomalle mukaan? Suksien, monojen ja kypärän lisäksi pitää varautua kylmään viimaan, tuuleen, pakkaseen ja tuiskuun. Toisaalta etenkin keväällä aurinko saattaa lämmittää jo niin kuumasti, että vähemmälläkin pärjää. Iltaohjelma vaatii omat vaatteensa ja mökkielämä jokailtaisine saunomisineen rennommat kuteet.

Kerrospukeutuminen on talvikeleissä ja varsinkin tulipalopakkasilla kaiken a ja o. Alimmaksi kosteutta imevää ja hengittävää luonnonmateriaalia, väliin fleeceä tai villaa ja päälle kuori, joka hengittää, mutta pitää tuulta ja sietää myös märkiä olosuhteita. Kerrosten paksuutta voi säädellä lämpömittarin lukeman mukaan. Kerrospukeutumisen yhteydessä on muutama valistuksen sana paikallaan.

sukset sallatunturissa

Suosittelen ihoa vasten merinovillaa. Se pitää lämpimänä ja puhdistuu tuulettamalla. Keinokuituinen tekninen vaate alkaa helposti haista jo yhden käyttökerran jälkeen, mutta merinovillaista paitaa voi käyttää jopa viikon putkeen ilman hikisiä hajuhaittoja. Myös välikerrokseksi kannattaa valita merino, sillä esim. fleecetakin valmistusmateriaalien mikromuovit kuormittavat ympäristöä raskaasti. Konepesussa polyesteristä valmistettu fleecetakki tai polyesterivuorillinen vaate päästää pesuveteen pahimmillaan jopa 250 000 pikkuruista kuidunpätkää, jotka kertyvät vesistöihin ja lopulta elimistöömme.

Suomessa jätevedenpuhdistamot suodattavat jopa 95 prosenttia viemäriveden keinokuiduista, mutta kuidunpätkiä pääsee silti läpi merkittävä määrä. Eikä kyse ole pelkästään muovista, sillä pienet muovihituset sitovat itseensä tehokkaasti muita aineita, kuten järvien pohjiin varastoituneita raskasmetalleja. Dominoefekti on tehokas: vesikirppu ahmaisee muovihitusen, pikkukala armeijan vesikirppuja ja isompi saman verran pieniä fisuja. Ketjun päässä istuu ihminen, ruokapöydässä, lautasellaan kala-ateria. En aio paasata asiasta enempää, mutta jos aihe jäi mietityttämään, voi lisää lukea Suomen Kuvalehdestä, Susan Heikkisen kirjoittamasta ansiokkaasta artikkelista.

auringonlasku ja husky

Jokunen vuosi sitten, kun olin lähdössä tyttöjen laskureissulle Pyhätunturiin, siskoni lähetti minulle muistilistan, jonka mukaan hän on jo pitkään pakannut lähtiessään Lappiin tai Alpeille. Se helpotti tällaisen antipakkaajan elämää kummasti. Vuosien varrella luettelo on muokkautunut omiin tarpeisiini sopivaksi, välttämättömäksi check-listaksi, jonka kaivan esiin taas maaliskuun lopussa, kun lennähdän Sallatunturin keväisille hangille. Jos sinäkin harrastat mutkamäkiä, tuunaa lista toimivaksi ja talleta se varmaan paikkaan. Saatat oppia pitämään pakkaamisesta. Ehkä.

Mitä laskureissulle mukaan?

– Monot, sukset ja sauvat
– Kypärä ja laskulasit
– Kuoritakki- ja housut
– Ohuet untuvahousut tai toppahousut
– Lasku- ja (merino)villaiset alushanskat
– Pitkät merinokerraston housut
– Tuulenpitävät merinoshortsit
– Merinoaluspaita
– Merinopoolopaita
– Merinohuppari
– Pieneen tilaan pakkautuva untuvatakki
– Laskusukat x 3
– Merinokauluri ja -buffi
– Urheilurintaliivit x 2
– Pipo ja lapaset
– Lämpimät kengät
– Villasukat
****
– Reppu
– Juomasäiliö tai -pullo
– Istuinalusta
– Spork-lusikka-haarukka
– Termospullo/termosmuki
– Tulitikut
– Puukko
– Otsalamppu
– Piilolinssit
– Aurinkolasit
– Aurinkorasva

Jos olet vapaalaskun ystävä ja tykkäät randoilusta, muista myös lumivyöryvarusteet sekä nousukarvat. Valokuvaukseen hurahtaneet muistanevat kameran, jalustan, kädenlämmittimet, vara-akut ja muut vermeet ilman muistuttamistakin.

Laskukamojen lisäksi pitää tietysti pakata alusvaatteet, normisukat, henkilökohtaiset hygieniatarvikkeet, mukavat mökkivaatteet sekä jotain vähän parempaa mahdollisia iltarientoja varten. Tunturimökille pakkaan mukaan myös käsi- ja keittiöpyyhkeen, pienen määrän perusmausteita, kotona sekoitetun myslin sekä muutaman teepussin.

pyhätunturi

Pieneen tilaan pakkautuva untuvatakki on ehdoton. Se mahtuu paukkupakkasilla laskutakin alle ja kevyemmillä keleillä reppuun, josta se on mukava vetäistä tauolla päälle. Panosta myös kunnollisiin pitkävartisiin merinovillaisiin laskusukkiin. Ne pitävät varpaat sulana, eivätkä paina ikävästi monon sisällä. Naisia kehotan pakkaamaan mukaan sporttirintsikat, laskeminen kun on välillä melkoista rytyytystä.

Reppu on hyvä olla rinteessä mukana. Siinä kulkevat kätevästi mukana taukotakin lisäksi myös kamera, eväspatukat, juomapullo, after ski -pipo sekä aurinkolasit. Tulilla viihtyvä pakkaa reppuun myös istuinalustan, tulitikut, termospullon, makkarapaketin ja puukon. Otsalampustakin saattaa olla hyötyä, etenkin jos innostut haikkaamaan pimeän laskeudutta tunturin laelle metsästämään revontulia.

Jos tilaa on vähän ja olet liikkeellä lentäen, pue päälle isoimmat vaatekappaleet, kuten kuorihousut ja takki. Kiinnitä kypärä reppuun, se vie laukussa turhaa tilaa. Mikäli kaiken tämän jälkeen laukkuun jää tilaa, voit mahduttaa mukaan alppitiikerin turkin tai tunturiseepran outfitin. Niitäkin on nimittäin tunturissa nähty. (Kuva: Milja Fromholtz / Pipo Silmillä)

Pyhätunturi, kuva: Milja Fromholtz

ps. Jos tykkäät nautiskella after skistä omassa porukassa mökin terassilla, varmista, että hiihtokeskuksessa tai sen lähimaastossa on Alko. Jos ei ole, sujauta laukun sivutaskuun minttukaakaotarpeet tai tilaa tarvittavat juhlajuomat etukäteen Alkon tilauspalvelusta, jolla yleensä on noutopiste tunturissa.

Tapastelua ja taukopaikkoja Andorrassa

Keski-Euroopan hiihtokeskuksien safkavalikoima on hieman toista luokkaa kuin Lapin tuntureilla. Turvallisia burgereita ja ranskalaisia toki löytyy vuoriltakin, mutta niiden lisäksi rinneravintoloiden listoilla on keittoja, täytettyjä leipiä, pastaa ja pihviä, oikeastaan mitä tahansa gourmet-hodareista kolmen ruokalajin a la carte -lounaisiin. Nautimme näistä herkuista kahtena ensimmäisenä päivänä vain todetaksemme, että jalat olivat loppupäivän spagettia ja lounaskooma vei laskemisesta parhaimman terän. Vatsa oli sitä mieltä, että liika on liikaa. Huomasimme, että hotellin ruhtinaallisen aamiaisen jälkeen meille riittää rinteessä vain pieni huikopala.

WP_20160309_11_50_34_Pro
WP_20160312_15_50_58_Pro

Raskaat laskupäivät vaativat kuitenkin raskaat iltahuvit. Nyt en tarkoita pöydillä tanssimista ja oluttuoppien kumoamista brittituristien kansoittamissa after ski -baareissa, vaan syömistä. Pitkään ja hartaasti, mitä rasvaisempaa ja hiilaripitoisempaa, sen parempi, sillä reidet tarvitsevat polttoaineensa. Ähkyssä ja tiedottomana nukahtaminen ja sikeät yöunet olivat taattu.

WP_20160307_20_33_47_Pro
WP_20160310_20_27_47_Pro
WP_20160308_12_29_12_Pro
WP_20160306_17_01_56_Pro
WP_20160310_21_47_04_Pro

Kun kolmantena laskupäivänä lunta tuli taivaalta vaakasuorassa ja kasvot tuntuivat kattamattomissa tuolihisseissä istuessa neulatyynyltä, neljä tuntia kyykkäämistä riitti. Päätimme lähteä käymään Andorra la Vellassa, minivaltion pääkaupungissa, jota myös ostosparatiisiksi tituleerataan. Edelliseen kertaan verrattuna hinnat olivat nousseet, sillä tuotteille oli sittemmin asetettu 4 prosentin arvonlisävero. Suomeen verrattuna esimerkiksi kosmetiikan hinnat olivat noin puolet siitä, mihin itse olen tottunut. Minulla oli täsmäostoslistalla vain Diorin päivävoide, mutta mies innostui minunkin edestä. Ostoskassiin sujahti partavesi, eau de toilette, deodorantti, kahdet aurinkolasit ja viskipullo. Paluubussi odotutti itseään reilun tunnin. Märkänä, kylmissään ja ilman istumapaikkaa nälkäkiukku teki tuloaan. Onneksi kotikadun Pizzeria L’avet möi salaatteja myös mukaan. Kuuman suihkun jälkeen peiton alla syöminen oli luksusta.

WP_20160309_20_31_00_Pro

Seuraavana päivänä aurinko porotti pilvettömältä taivaalta ja puuteria riitti. Parin tunnin jälkeen reidet huusivat jo armoa ja oli pakko pysähtyä. Yhdeksän vuoden takaisesta laskuviikosta mieleen oli painunut vain yksi paikka: aurinkoterassi pienen lammen rannalla, vähän syrjässä suurilta massoilta, metsässä mutkittelevan punaisen rinteen kainalossa. Muisti ei ollut ihme kyllä tallentanut aurinkolavereita, shamppanjabaaria ja ihania voileipiä. Refugi del Llac de Pessons, täydellinen taukopaikka!

WP_20160311_14_33_57_Pro

Perjantaina halusimme syödä vähän paremmin, olihan yhteistä taivalta takana jo huimat yhdeksän kuukautta. Kynttilänvaloa, silmiin tuijottelua ja henkeviä keskusteluja viinilasin äärellä. Cort del Popaire sopi tarkoitukseen paremmin kuin hyvin. Varasimme pöydän ison hiiligrillin läheltä, minun possuannokseni ja miehen lampaakare valmistuivat silmiemme edessä. Alkuruuan verivanukas oli herkkua, mutta crema catalana oli kärähtänyt pahan kerran. Parempaa olen yllättäen syönyt Helsingissä, Soil Wine Roomissa.

WP_20160311_20_17_09_Pro
WP_20160311_20_00_08_Pro
WP_20160311_20_33_30_Pro
WP_20160311_21_24_36_Pro

Tapaksiakin syötiin tottakai, oltiinhan lähellä Espanjan ja Katalonian rajaa. Kylän paras tapas-baari La Caleta oli sopivasti hotellin vieressä, asiakaspaikkoja baarissa oli ruhtinaalliset 16 ja ruoka erinomaista. Annoskoko oli ehkä vähän haastava kahdelle, luulen, että pimientos de padron -kiintiö on pienen hetken täynnä.

WP_20160308_19_43_12_Pro
WP_20160308_20_18_43_Pro
WP_20160308_19_52_15_Pro
WP_20160308_19_52_25_Pro

Taisimme koluta käytännössä läpi kaikki Soldeun kelvolliset ravintolat. Mikään gourmet-paratiisi kylä ei ole, mutta maut ja hinnat olivat kohdillaan. Espanjan ja Ranskan läheisyys näkyi, mutta mihinkään kovin omintakeiseen emme törmänneet. Vatsat kuitenkin täyttyivät ääriään myöten ja se lienee tärkeintä!

Reunalla

On neljäs laskupäivä Andorran Grandvalirassa. Yöllä on satanut uutta lunta. Rinne on vasta ajettu, kissan jäljet erottuvat selvästi. Se on tasainen ja lähes koskematon. Olosuhteet ovat täydelliset.

Siitä huolimatta en uskalla laskea rinnettä alas. Seison suksineni reunalla vatsanpohja kipristellen, sillä alas on melkoinen pudotus. Jännittää ihan vietävästi. Sitten valun sentti kerrallaan vähän alaspäin, mutta rinne ei loivene. Vaikka järki tolkuttaa aivoille, että kaikki on hyvin, sinä osaat ja pystyt, tunne kuristaa kaulaa ja syke nousee. Mitä jos en osaakaan? Jos en hallitse suksiani ja kaadun, jos vauhti kasvaa liian kovaksi tai horjahdan kriittisellä hetkellä? Tunnen itseni luuseriksi. Varsinkin kun ennen reissua vaahtosin, kuinka Keski-Euroopan mäissä musta on punainen ja punainen sininen, että mikäs siinä leppoisasti lasketellessa. Tämän on pakko olla musta, vaikka rinnemerkki loistaa punaisena. Mies odottaa matkan päässä, maanittelee ja kannustaa. Onneksi sillä on lehmän hermot. Onneksi tässä rinteessä ei ole ketään muita. Valuttuani laidasta toiseen on pakko tehdä ratkaisuja. Viereistä, ihan yhtä jyrkkää rinnettä laskee hiihdonopettaja, seurassaan joku iäkkäämpi rouva. Teen ensimmäisen epävarman käännöksen auraten ja valun vielä kerran hitaasti rinteen poikki. Sitten puren huulta, käännän suksenkärjet rinteen suuntaisesti ja annan mennä.

Mikä voitonriemu ja vauhdin hurma! Suksien kantit pureutuvat lumeen ja sauvat tikuttavat rinnettä rytmissä. Hissin ala-asemalla sydän hakkaa kuin hullu, mutta minä uskalsin ja vieläpä nautin siitä! Olen ansainnut kermavaahtohuipullisen kaakaon seuraavassa vastaantulevassa rinneravintolassa.

WP_20160312_11_32_49_Pro

Seuraavana päivänä lasken mäen uudestaan, kolme kertaa peräjälkeen, viimeisellä kerralla täysin ilman epäröintiä. Ja olen ylpeä itseni ylittämisestä, jälleen kerran.