Jo ensimmäisillä treffeillä puhuimme siitä, kuinka olisi ihanaa omistaa mökki. Sellainen perinteinen, jossa vesi kannetaan kaivosta ja pihan perällä on pieni punainen ulkohuussi, jonka ovessa on sydämenmuotoinen reikä. Kaikki turha on karsittu pois, jäljellä on vain auringossa kimmeltävä vedenpinta, puulämmitteinen sauna, rantakalliot ja soutuvene. Pihalla itse muurattu hiiligrilli ja tuvassa keinutuoli. Mökin takana metsä, josta kerätään mustikat aamiaispöytään.
Sateella luetaan peiton alla vanhoja aku ankkoja ja aikakauslehtiä. Illalla sytytetään öljylyhdyt ja keitetään puuhellalla kannullinen teetä. Pelataan korttia tai monopolia. Astiat tiskataan laiturilla, samassa paikassa missä uudet perunat pestään. Jonain päivänä soudetaan kyläkauppaan jäätelölle ja takaisin tullessa pysähdytään luodon kupeeseen mato-ongelle. Maataan kalliolla ja ahmitaan kirjoja, joita ei muuten ole aikaa lukea.
Palataan perusasioihin. Valmistetaan ruoka avotulella – grillataan, savustetaan ja loimutetaan. Jälkiruuaksi riittää lakupötkö. Saunotaan ja uidaan ja saunotaan ja sitten taas uidaan. Kuunnellaan kuikan huutoa ja käen kukuntaa. Nautitaan ehkä muutama saunaolut tai lasillinen kylmää kuohuvaa. Suljetaan puhelimet ja unohdetaan blogit, snäpit ja muu sosiaalinen media. Ollaan vaan.
Suomi on täynnä hylättyjä tai hyvin vähäisessä käytössä olevia mökkejä. Vanhukset eivät enää jaksa ja seuraavaa polvea ei kiinnosta. Yksi niistä mökeistä on joskus meidän. Etsintää ei ole vielä aloitettu, mutta suunnitelma on selvä. Sitä ennen harjoittelemme mökkielämää muiden mailla.
Tänä kesänä olemme vuokranneet kokonaisen saaren. Pakkaamme moottoripyörän selkään viikon kamat ja ruuat ja ajamme Porvooseen. Perillä hyppäämme veneeseen, joka kuljettaa meidät seitsemäksi päiväksi kesäparatiisiin. Makuukamarin ikkunasta aukeaa aava meri, eikä naapureita ole. Hengitän syvään, katkaisen virran kännykästä ja laskeudun mökkirauhaan.
