yrittäjyys

Naiset joita ajattelen öisin

/ piapas / 4 kommenttia

*Kuvissa vilahtavat viinit tarjosivat Santa Helena ja Juomavinkki

Ei, tämä teksti ei kerro Mia Kankimäen uusimmasta kirjasta Naiset joita ajattelen öisin, vaikka niin saattaisi otsikon perusteella luulla. Opus odottelee vielä vuoroaan kesän lukupinossa, ja sen aika tulee ennemmin tai myöhemmin. Mistä siis on kyse, jos ei kirjasuosituksista? Minäpä kerron.

Yksin mökillä, unettoman yön pikkutunteina mielessäni eivät liitele edellä mainitun kirjailijan tapaan historiaan jälkensä jättäneet voimanaiset. Heidän sijaansa ajattelen niitä poikkeuksellisia naisia, jotka ovat omilla teoillaan olleet tasoittamassa urapolkuani niin, että nyt 43-vuotiaana, voin kutsua itseäni ylpeänä yrittäjäksi. Niitä ihania ja kannustavia ihmisiä, jotka ovat uskoneet minuun ja puhaltaneet ilmaa siipieni alle silloinkin, kun olen räpistellyt epätoivoisesti eteenpäin. Nostaneet itsetuntoani, kun olen kahlannut pohjamudissa, ja osanneet valita sanansa oikein, kun mopo on meinannut keulia tai kun pensseli on sutinut taivaanrantaan shokkiväreillä kirkuvia kuvioita.

ruokabloggaajien piknik naiset joita ajattelen öisin

ruokabloggaajien piknik naiset joita ajattelen öisin

ruokabloggaajien piknik naiset joita ajattelen öisin

Taustavoimissani on vahvoja naisia, joita ilman tuskin olisin tässä. Tärkein heistä on oma äitini. Rohkea ja päättäväinen, sitkeä ja sinnikäs, työtä pelkäämätön ja idearikas, jolle vastoinkäymiset ovat vain ratkaisua vailla olevia haasteita, ja joka vielä yli 70-vuotiaanakin vielä ylittää itsensä lisäksi Atlantin ja astuu siekailematta epämukavuusalueelle. Isäni on samaa maata, ja kaiken muun lisäksi käsistään kätevä ja erinomainen seuramies.

Geeniperimäni on siis sangen hyvä, mutta se ei kuitenkaan yksin riitä. Onnekkaana olen saanut kasvaa kodissa, jossa on kannustettu, tuettu tsempattu ja pidetty positiivista ajattelua yllä. Minun ja sisarusteni valintoja ja päätöksiä on kunnioitettu – jopa alttarille astuminen kaiken kansan edessä sai hetken keskustelun jälkeen hyväksynnän. Jos se kerran oli sitä, mitä oikeasti halusin.

ruokabloggaajien piknik

ruokabloggaajien piknik

ruokabloggaajien piknik

Kun kesäkuun puolen välin tietämillä istahdimme tämän tekstin kuviinkin taltioituneelle grillipiknikille Helsingin kattojen ylle nauttimaan viinistä ja omin käsin grillatusta ruuasta, en voinut olla miettimättä, millaisia kinttupolkuja pitkin olen tuohon bloggaajaporukkaan tieni löytänyt.

Viimeisen kuuden vuoden aikana olen eronnut pitkästä parisuhteesta, suorittanut elämäni kolmannen korkeakoulututkinnon, mennyt naimisiin, päätynyt avioeroon, löytänyt uuden rakkauden, perustanut blogin ja sukeltanut syvemmälle somen syövereihin.

Esinaiseni Aalto-yliopistossa eli vahvasti mukana ja kannusti minua kokeilemaan kaikkea oppimaani myös päivätyössä. Niinpä tein somesuunnitelmia, visioin strategioita ja säädin äänensävyä, jolla työpaikasta puhutaan. Sain tulla ja mennä miten halusin, kunhan hommat hoituivat ja tulokset olivat hyvät. Hän huomasi, että jalkani olivat jo toisien ovien välissä, mutta jousti ja tsemppasi silti. Myös silloin, kun päätin irtisanoutua ja testata siipieni kantavuutta. Siitä olen hänelle ikuisesti kiitollinen.

Nelivuotiaan blogilapseni kehityskaari on vasta alussa, ja se opettelee edelleen, miten tässä maailmassa eletään. Perustamallani yhden naisen sisältötoimistolla on vuosia mittarissa vieläkin vähemmän. Molempien projektien edetessä olen huomannut, että sudenkuoppiin on helppo upota ja omien oksien sahaaminen käy sekin joskus huomaamatta. Pinnalla on kuitenkin pysytty.

ruokabloggaajien piknik

ruokabloggaajien piknik

Blogin aloittaminen oli kytenyt takaraivossa useita vuosia. Lopullisen potkun takalistoon antoivat omalla esimerkillään rikoskumppanini Miia ja Viola. En voinut jäädä pirjoa pahemmaksi, vaan julkaisin toukokuussa 2015, kuukausi tiedätte-kyllä-minkä-ohjelman päättymisen jälkeen, haparoivat ensiaskeleeni kaiken kansan ruodittavaksi. Blogi otti tuulta alleen jo ensimmäisenä kesänä, mutta kasvu oli silti tuskastuttavan hidasta.

Vertaistuki oli tarpeen, ja sitä tarjosivat onnekseni blogikollegat. Toukokuussa 2016 lähetin sähköpostia Nuorgamin Emmille ja ujutin hänen avustuksellaan itseni Ping Helsingin vuosittaisiin kokoontumisajoihin peruutuspaikalta. Kahden päivän aikana uskalsin parin viinilasillisen jälkeen jutella uusien tuttavuuksien kanssa, jakaa edellisenä yönä väsäämiäni tuoksuvia käyntikortteja ja istahtaa idoleideni viereen kysymään kuulumisia. Pääni kuhisi kunnianhimoisia ideoita, enää piti vain päättää, mistä ovesta astelisin sisään ensimmäisenä. Yhtäkkiä aloin ymmärtää, mitä kaikkea voinkaan saada aikaan, jos vain uskallan huutaa unelmani ääneen. Vierivä kivenlohkare oli lähetetty liikkeelle, eikä se hevillä pysähtyisi.

ruokabloggaajien piknik

ruokabloggaajien piknik

Myöhemmin törmäsin Tiiaan, Janicaan ja Lauraan, joista kukin omalla tavallaan tarjosi käsivartensa, johon nojata, kun teki mieli heittää blogihanskat tiskiin. Tärkeitä kollegiaalisia keskusteluja on käyty myös Jennin, Hannelen, Arnan, Elinan ja viimeisimpänä, mutta ei todellakaan vähäisempänä Annin kanssa. Suurin kiitos kuuluu kuitenkin Hannalle, joka otti minut siipiensä suojaan, pyysi illallisseuraksi ja kotiinsa piknikille, ehdotti vieraskynäilyä omaan blogiinsa, vinkkasi tapahtumista ja suhtautui kuten keneen tahansa, eikä todellakaan katsonut nenänvartta pitkin. Hän helpotti oloani yksinkertaisesti olemalla maailman sydämellisin tuntemani ihminen. Ulkopuolisuuden tunne alkoi hellittää ja tuntui, että kuuluin vihdoinkin joukkoon.

Pienen Ideapuodin Tanja tarjosi minulle ensimmäisen blogiyhteistyöni koskaan. Jännityksestä jäykkänä istuin Kappelin pöydässä ja kirosin huonoa muistiani, sillä kamerassa oli kiinni potrettilinssi, joka pakotti ottamaan ruokakuvat muutaman askeleen kauempaa. Tiesin jo, mitä kirjoittaisin, sillä ravintola oli toiminut näyttämönä useammassakin elämäni vaiheessa. Sain valtavasti kehuja sekä asiakkaalta että ravintolalta ja olin hämmästyksestä ymmyrkäisenä. Samana keväänä Clarionin baaritiskillä sittemmin Workday Designers -muotoilutoimiston perustanut Aku Varamäki mainitsi sivulauseessa, kuinka piti postaustani ehkä parhaimpana lukemanaan blogiyhteistyönä koskaan. Punastuin ja kakistelin kiitokset. Olin oikealla tiellä.

Tanjasta on tullut vuosien varrella tärkeä yhteistyökumppani, Aku taas on myöhemminkin auttanut minua työurani muotoilussa ja yrittäjyyden ensi metreillä. Kiitos naiset, olette (todennäköisesti tietämättänne) tärkeitä!

ruokabloggaajien piknik

ruokabloggaajien piknik

Tein freelancerin hommia päivätyön ohessa jo ennen kuin perustin varsinaisen toiminimen. Elokuussa 2017 kirjoitin somepäivityksen, jossa huhuilin kalenterini täytteeksi sisällöntuotantoprojekteja. Se poiki useita yksityisviestejä, joista yksi tuli graduohjaajaltani, Terhiltä. Hänen yritykseltään sain toimeksiannon, joka hymyilyttää vieläkin. Myöhemmin minulle tarjottiin samasta pienestä firmasta toimitusjohtajan paikkaa. Olen edelleen häkeltynyt moisesta luottamuksenosoituksesta, vaikka en silloin voinutkaan pestiä ottaa vastaan. Itseluottamuksen se joka tapauksessa buustasi aivan uudelle levelille.

Kollegoiden ja asiakkaiden tuki ja palaute ovat tuiki tärkeitä, mutta työajan ulkopuolella paras olkapää löytyy kotoa. Koska mies ei kuitenkaan mahdu tämän tekstin otsikon alle, sivuutamme hänet nyt itsestään selvänä öisien ajatusten kohteena ja siirrymme kategoriaan ystävät. Lähipiirini on ollut antelias, sillä työntöapua ja hyvää esimerkkiä on ollut aina anteliaasti tarjolla. Kiitos rakkaat siskoni Miia, Tiina ja Niina, todellinen ihmenainen ja idolini Elisa, energinen ja aina niin säihkyvä Suvi sekä Lotta, joka johdatti minut viisi vuotta sitten ruokaihmisten pariin ja yhdessä syömisen saloihin.

Teitä kaikkia minä ajattelen öisin, tirautan ehkä muutaman suolaisen kyyneleen ja ihmettelen, miten juuri minua on kohdannut näin odottamaton onni. Kiitos.

ps. Jos yllä olevien kesäisten grilli- ja piknikherkkujen reseptit alkoivat kiinnostaa, niitä pääset tutkailemaan täällä:
Grillattuja munakoisoja vuohenjuustolla  / Beach House Kitchen
Kurkku-fetasalaatti / Hannan soppa
Munakoiso-kaurapala-teriyakivartaat / Tiskivuoren emäntä & Juomavinkki
Persikka-mustikkasalaatti / The Queen of Delicious
Porkkanahodarit / Hannan soppa & Juomavinkki
Taleggio-grillipizza / Lumo Lifestyle

Kymppitonnien kuukausi – terveiset yrittäjyyden vuoristoradalta

/ piapas / Jätä kommentti

Joitakin viikkoja sitten toistaiseksi suurin asiakkaani soitti ja aloitti puhelun kertomalla, että nyt on vähän huonoja uutisia. Vatsaani valahti kuuma kivi, sillä osasin arvata, mitä tuo pahaenteinen lause piti sisällään. Yrityksen organisaatiota uudistettiin, eikä ulkopuolista tekijää enää tarvittu. Työtäni kehuttiin ja luvattiin suurin sanoin suositella – tummissa pilvissä oli sentään hopeaisena hohtava reuna. Puhelun päätyttyä lamaannuin täysin. Paisuttelin piruja ja maalailin mieltäni mustin siveltimenvedoin. Ensimmäinen ajatus, jonka aivoni pystyivät puhelun jälkeen muodostamaan kyseenalaisti kaikki aiemmat ratkaisuni. Tätäkö tämä yrittäjyys onkin?

Kahta viikkoa aiemmin olin ehtinyt hurrata sille, että toiminimeni tili ylitti ensimmäistä kertaa kymppitonnin haamurajan. Poksautin auki 40-vuotislahjaksi saamani samppanjapullon, jota olin säästellyt suurta juhlapäivää tai tärkeää tapahtumaa varten. Kymppitonnin kilahtaminen kassaan oli todellakin sellainen.

Ilo kupli lasissani ja lähti lapasesta sisälläni – se kutkutteli jalkapohjiani, lähetti lepattavia perhosia vatsaani ja onnellisuushormoneja hataraan päähäni. Dopamiini ryöpsähteli ja roiskui yli äyräiden. Itselleni varovaisesti asettamani ensimmäisen puolen vuoden tavoitteet olivat toteutuneet kolmen ensimmäisen kuukauden aikana. Jotain olin todennäköisesti tehnyt oikein.

Samaan syssyyn kilistelin myös blogin kasvaneille lukijamäärille. Vielä syksyllä 2018 huippulukemat kohosivat korkeintaan 7000 kuukausittaisen kävijän tuntumaan. Vuoden alussa muutoksen tuulet alkoivat puhaltaa toden teolla. Irtisanouduttuani päivätöistä minulla oli vihdoinkin aikaa keskittyä kirjoittamiseen, syventyä aiheiden ideointiin ja panostaa myös valokuvaamiseen ja kuvien viilaamiseen.

Mitä enemmän kuuntelen sydäntäni, mitä enemmän kirjoitan siitä, mitä mieleni päällä liikkuu, sitä enemmän teitä kertyy lukijakuntaan. Muutos näkyy, kuuluu ja tuottaa hedelmää, silä maaliskuussa tarinoitani tutkaili jo yli 12 000 silmäparia. Kiitos joka ikiselle, olette minulle suunnattoman tärkeitä!

Taputin itseäni olkapäille ja olin ylpeä siitä, mitä olin saanut aikaan. Ilon pirskahtelevat pisarat ja minun mittakaavassani isot onnistumiset hautautuivat kuitenkin mutaisimpaan maakuoppaan samassa sekunnissa, kun ensimmäinen isompi vastoinkäyminen taklasi minut tantereeseen takavasemmalta. Hetken tuntui siltä, että minusta ei ole mihinkään, en osaa mitään, eikä tekemiseni kiinnosta ketään.

Vuoristorata on vertauskuvana puhki kulutettu, mutta silti paras sana kuvamaan yrittäjän arkea. Jarrumiehiä ei näy ja vauhti huimaa välillä järkevintäkin päätä. Vastoinkäymiset kaatavat kanveesiin, niiltä tuskin voi kukaan välttyä. En ainakaan minä. Jyrkähkön pari tuntia kestäneen syöksyn jälkeen sisuunnuin, viskoin epävarmuuden rattaisiin asentamat kapulat kohti vesilintuja ja keräsin itsetuntoni rippeet kiroillen kasaan.

Hetken hengiteltyäni otin esiin Excelin ja pyörittelin lukuja edestakaisin. Vuoristoradan vaunu nousi nytkähdellen mäkeä ylöspäin. Lahjomattomat luvut puhuivat puolestaan ja salpaantunut hengitys alkoi hissukseen kulkea. Huomasin hyvin pian, että hätä ei ole tämän näköinen, ei, vaikka pudotus kuukausitasolla olikin yllättävän kova. Vaunun kivutessa kohti huippua tuntui siltä, että näin tämän piti mennäkin, sillä kaikella mitä tapahtuu, on tarkoitus. Kun yksi ovi sulkeutuu, on toisella mahdollisuus avautua. Kalenteriin vapautuu tilaa jollekin paremmalle, jollekin, joka auttaa minua urallani eteenpäin, jollekin, joka tuo elämääni vielä enemmän iloa. Minä pärjään, jos niin päätän. Suustani syöksyi perisuomalainen voimasana. Perkele.

Pari päivää myöhemmin istun opiskelukavereideni kanssa samassa pöydässä. Valmistumisestamme on kulunut 20 vuotta. Kuulumisten vaihtamisen yhteydessä käy ilmi, että meidän pienessä piirissämmekinm on kova tarve sisällöntuottajille. Yksi ja toinen lupaa palata arkena asiaan. Kotiin kävellessäni törmään hississä naapuriini, jonka sivulauseeseen tartun ja tarjoudun auttamaan myös hänen yrityksensä sisältöjen kanssa. Seuraavana päivänä sähköpostilaatikkooni tipahtaa muutama tarjouspyyntö. Untuvikon siivet kantavat sittenkin.

ps. Juttua kuvittavat potretit olen ottanut itse. Kamera säksätti jalustallaan muutaman sekunnin välein ja minä yritin poseerata. Kikatin kaksinkerroin kuvia selatessani, sillä kuudestakymmenestä ruudusta ehkä kaksi oli käyttökelpoisia. Kumpikaan niistä ei ole yllä olevien kuvien joukossa. Viitoittakoon kuvakavalkadi tulevia polkujani – ei tämä elämä niin vakavaa ole, yrittäjänäkään.

Ajatuksia aloittamisen pirullisesta vaikeudesta

/ piapas / 6 kommenttia

Kirjoitan listoja. Ideoin, merkkaan muistiin ja ladon allekkain tekemistä odottavia tehtäviä. Tee tarjous, ehdota yhteistyötä, kysy lisätietoja artikkelia varten, laskuta edellinen kuukausi, soita puhelinoperaattorille, toimita tilitoimistoon tiliote, hahmottele blogiteksti, muistuta yhteistyökumppaneita olemassaolostasi, jatka kirjaidean kehittelyä – ja muista instata tänäänkin. Saan mielihyvää siitä, kun tekemiset järjestyvät paperille, ja pääni sisäinen sekamelska rauhoittuu hieman. Hyrisen tyytyväisenä, ja hetkellisesti on tehokas olo, vaikka tuloksena onkin vain yksi lista lisää. Muistikirjojen pino muistuttaa jo Pisan kohtalokkaasti kallistunutta tornia.

Vilkaisen nopeasti, mitä somessa tapahtuu. Selaan Facebookin ryhmiä, tsekkaan linkkarin ja katson instagram-stooreja. Osallistun tosi tärkeään keskusteluun, klikkailen kiinnostavia linkkejä, luen laajoja artikkeleita, ja kirjaan muistiin niiden synnyttämiä ideoita. Olen jo laskemassa puhelimen kädestäni, kun muutama notifikaatio pongahtaa näytölle. Kurkkaan vielä nämä, ajattelen, vaikka to do -lista kummitteleekin tarmokkaana takaraivossa.

Ja kas, pian onkin jo lounasaika. Lämmitän edellisenä päivänä kokattua pastaa, ehkä katson samalla yhden jakson YLEn uutta sarjaa Aikuisia. Seuraava jakso alkaa automaattisesti edellisen perään – ei kai tässä nyt niin kiire ole, ettenkö ehtisi, kestäähän yksi jakso vain parikymmentä minuuttia? Kun toinen jakso päättyy, suljen päättäväisesti selaimen ja avaan kalenterin. Katson kelloa ja tajuan, etten enää ehdi puoliakaan siitä, mitä ajattelin ja siirrän iltapäivälle merkitsemäni duunit seuraaville päiville. Sitten ryhdyn viimein töihin.

Neljässä tunnissa saan aikaan yllättävän paljon, koska on pakko. Kalmanlinja on tehokas motiivi. Huijaan itseäni, sillä oikeasti läppäri hilluu sylissäni iltayhdeksään saakka. Temppareiden ja Bachelorin lomassa teen homman sieltä, toisen täältä. Viimeisen sähköpostin lähetän kymmeneltä. Suljen vihdoinkin koneen ja keitän ison kupillisen teetä.

Saatan lykätä yksinkertaisen sähköpostin kirjoittamista ja lähettämistä tuntien ajan, vaikka lopulta kun työhön ryhdyn, on se taputeltu valmiiksi viidessä minuutissa. Haluaisin olla tehokkaampi ja saada aikaan enemmän. Jos todella aloittaisin työn tekemisen puoli kahdeksalta, jolloin joka tapauksessa olen jo hereillä, olisi pääosa hommista tehty ennen puolta päivää, eikä minun tarvitsisi käyttää yhteistä ilta-aikaa koneella kökkimiseen.

Tiedostan kaiken tämän, mutta silti en saa itseäni niskasta kiinni. Kuinka vaikeaa ensimmäinen askelen ottaminen voi oikein olla? Miten suuri on kynnys tarttua tekemiseen, kirjoittaa ensimmäinen lause tai ottaa puhelin käteen ja soittaa asiakkaalle? Sijaistekeminen on tuttua opiskeluajoilta, mutta totuinko tenttikirjojen välttelyyn niin, että sama tapa siirtyi työelämään?

Jopa siivoaminen kiinnostaa enemmän kuin kotikonttorihommat, ja se on minulta paljon sanottu. Tällä viikolla työnteko on sujunut kohtuullisen hyvin, eikä ole ollut tarvetta turvautua siivoamiseen. Ette usko, miten silti hävetti, kun ovikello tänään soi ja sen takana seisoi tuotenäytteitä toimittava tyyppi. Tiesin hänen piipahtavan iltapäivällä, mutta en ollut ajatellut, että hän astuisi kynnyksen yli, ottaisi kengät jalastaan ja kävelisi keskelle keittiön kaaosta, joka saumattomasti jatkui olohuoneen puolelle. Makuuhuoneen ovikin oli auki, sänky petaamatta, käytettyjen vaatteiden kasoja lattialla ja keskellä huonetta purkamaton matkalaukku, jonka uumenista lasketteluvaatteet ruokottomasti rönsyilivät. Viikonloppuna on pakko siivota.

Viimeksi eilen keskustelin kampaajan kanssa aloittamisen vaikeudesta. Hänen jälkikasvunsa oli saanut tarkkaavaisuushäiriö-diagnoosin ja kuulemma tämä meikäläisen meno kuulosti samanmoiselta. En kiellä, enkä myönnä, mutta pärjään ilman lääkärin paperiakin, ainakin toistaiseksi. Ei sinänsä ole ihme, että työpäivien rakenne hakee vielä muotoaan, sillä elän yrittäjän elämää vasta kolmatta kuukautta. Työaikaa, tehtäviä ja muita raameja ei enää määrittele organisaatio tai esimies, vaan kaikki on yksin minun vastuullani. Etsin aktiivisesti ratkaisuja itseni johtamiseen, mutta sopivien tapojen löytyminen vie aikaa ja se minun on pitkin hampain hyväksyttävä. Kärsivällisyys ei ole koskaan ollut hyveistäni suurin.

Myös tämän tekstin kirjoittamista lykkäsin kaksi päivää. Nyt se kuitenkin on vihdoin tässä, elävänä edessänne. Ajatukset siirtyivät mustaa valkoiselle hieman kömpelöin kirjaimin ja laahaavin lausein, mutta parempaan en juuri tänään pysty. Tästä on suunta vain ylöspäin. Niin ainakin toivon, ja suljen tietokoneen tältä päivältä. Kello on 22:52 ja teekattila on viimeinkin tulilla.