Keski-Euroopan hiihtokeskuksien safkavalikoima on hieman toista luokkaa kuin Lapin tuntureilla. Turvallisia burgereita ja ranskalaisia toki löytyy vuoriltakin, mutta niiden lisäksi rinneravintoloiden listoilla on keittoja, täytettyjä leipiä, pastaa ja pihviä, oikeastaan mitä tahansa gourmet-hodareista kolmen ruokalajin a la carte -lounaisiin. Nautimme näistä herkuista kahtena ensimmäisenä päivänä vain todetaksemme, että jalat olivat loppupäivän spagettia ja lounaskooma vei laskemisesta parhaimman terän. Vatsa oli sitä mieltä, että liika on liikaa. Huomasimme, että hotellin ruhtinaallisen aamiaisen jälkeen meille riittää rinteessä vain pieni huikopala.

Raskaat laskupäivät vaativat kuitenkin raskaat iltahuvit. Nyt en tarkoita pöydillä tanssimista ja oluttuoppien kumoamista brittituristien kansoittamissa after ski -baareissa, vaan syömistä. Pitkään ja hartaasti, mitä rasvaisempaa ja hiilaripitoisempaa, sen parempi, sillä reidet tarvitsevat polttoaineensa. Ähkyssä ja tiedottomana nukahtaminen ja sikeät yöunet olivat taattu.

Kun kolmantena laskupäivänä lunta tuli taivaalta vaakasuorassa ja kasvot tuntuivat kattamattomissa tuolihisseissä istuessa neulatyynyltä, neljä tuntia kyykkäämistä riitti. Päätimme lähteä käymään Andorra la Vellassa, minivaltion pääkaupungissa, jota myös ostosparatiisiksi tituleerataan. Edelliseen kertaan verrattuna hinnat olivat nousseet, sillä tuotteille oli sittemmin asetettu 4 prosentin arvonlisävero. Suomeen verrattuna esimerkiksi kosmetiikan hinnat olivat noin puolet siitä, mihin itse olen tottunut. Minulla oli täsmäostoslistalla vain Diorin päivävoide, mutta mies innostui minunkin edestä. Ostoskassiin sujahti partavesi, eau de toilette, deodorantti, kahdet aurinkolasit ja viskipullo. Paluubussi odotutti itseään reilun tunnin. Märkänä, kylmissään ja ilman istumapaikkaa nälkäkiukku teki tuloaan. Onneksi kotikadun Pizzeria L’avet möi salaatteja myös mukaan. Kuuman suihkun jälkeen peiton alla syöminen oli luksusta.

Seuraavana päivänä aurinko porotti pilvettömältä taivaalta ja puuteria riitti. Parin tunnin jälkeen reidet huusivat jo armoa ja oli pakko pysähtyä. Yhdeksän vuoden takaisesta laskuviikosta mieleen oli painunut vain yksi paikka: aurinkoterassi pienen lammen rannalla, vähän syrjässä suurilta massoilta, metsässä mutkittelevan punaisen rinteen kainalossa. Muisti ei ollut ihme kyllä tallentanut aurinkolavereita, shamppanjabaaria ja ihania voileipiä. Refugi del Llac de Pessons, täydellinen taukopaikka!

Perjantaina halusimme syödä vähän paremmin, olihan yhteistä taivalta takana jo huimat yhdeksän kuukautta. Kynttilänvaloa, silmiin tuijottelua ja henkeviä keskusteluja viinilasin äärellä. Cort del Popaire sopi tarkoitukseen paremmin kuin hyvin. Varasimme pöydän ison hiiligrillin läheltä, minun possuannokseni ja miehen lampaakare valmistuivat silmiemme edessä. Alkuruuan verivanukas oli herkkua, mutta crema catalana oli kärähtänyt pahan kerran. Parempaa olen yllättäen syönyt Helsingissä, Soil Wine Roomissa.

Tapaksiakin syötiin tottakai, oltiinhan lähellä Espanjan ja Katalonian rajaa. Kylän paras tapas-baari La Caleta oli sopivasti hotellin vieressä, asiakaspaikkoja baarissa oli ruhtinaalliset 16 ja ruoka erinomaista. Annoskoko oli ehkä vähän haastava kahdelle, luulen, että pimientos de padron -kiintiö on pienen hetken täynnä.

Taisimme koluta käytännössä läpi kaikki Soldeun kelvolliset ravintolat. Mikään gourmet-paratiisi kylä ei ole, mutta maut ja hinnat olivat kohdillaan. Espanjan ja Ranskan läheisyys näkyi, mutta mihinkään kovin omintakeiseen emme törmänneet. Vatsat kuitenkin täyttyivät ääriään myöten ja se lienee tärkeintä!