Tammikuussa 2015, kun ensimmäinen kausi ensitreffejä pyörähti käyntiin suomalaisten olohuoneissa, olin yksin. Kuvauksista oli kulunut puoli vuotta ja virallinen eroprosessikin oli jo käynnissä. Syksyn aikana lupaavasti alkanut tapailusuhde oli kaatunut erilaisiin elämäntilanteisiin. Kävin edelleen terapiassa, sillä vertaistukea ei varsinaisesti ollut saatavilla. Kaksi muuta paria olivat edelleen yhdessä, minä ja ex-siippani ainoina eronneina kannoimme tahtomattamme epäonnistuneiden leimaa. Velloin vieläkin samojen kysymysten äärellä: miksi juuri minulle kävi näin? Olisinko voinut tehdä jotain toisin?
Arvata saattaa, että erolla reviteltiin myös iltapäivälehdissä. Spekuloitiin syitä ja vedettiin johtopäätöksiä niiden muutamien minuuttien perusteella, jotka televisioruudussa oli nähty. Samaan aikaan liitoissaan jatkaneet pariskunnat hehkuivat onnea naistenlehtien sivuilla, heiltä pyydettiin parisuhdevinkkejä ja heidät kutsuttiin keskusteluohjelmien sohville todistamaan, kuinka rakkaus ei katso tapaa, paikkaa eikä aikaa.
Kyllä minullekin soiteltiin iltapäivälehdistä, sillä työnumeroani en voinut salaiseksi muuttaa. Puhelin pirisi tuona keväänä niin usein, että lakkasin lopulta vastaamasta kaikkiin ennalta tuntemattomiin numeroihin. Kaikki googlen perusteella keltaiseen lehdistöön viittaava tallensin kännykkääni nimellä ja maininnalla ”älä vastaa”. Naistenlehtiä ei kaltaiseni epäonnistuja kiinnostanut. Ei sillä, että olisin halunnut kerätä palstamillimetrejä – olisin hyvin todennäköisesti kieltäytynyt kyseenalaisesta kunniasta –, mutta se periaate, se sapetti. Miksi media tarttuu vain menestystarinoihin?
Myönnetään, ajatus lähti laukalle ja on jo aika kaukana otsikon aiheesta, mutta malttakaa vielä hetki, pihvi tarjoillaan tuossa tuokiossa.
Noina hetkinä kaipasin kipeästi vertaisiani. Toisen kauden kuvausten päätyttyä sain pyynnön olla yhteyksissä muutamaan osallistujaan. Kaksi pareista oli eronnut ja he kaipasivat tukea. Olin salaa helpottunut, sillä en ollut enää ainoa. Paloin halusta päästä jakamaan todellisen tarinani jollekin, joka on kokenut saman ja tietää, mistä puhun. Taakka putosi vihdoinkin harteiltani.
Neljännen tuotantokauden päätteeksi kokoonnuimme kisakatsomoon, läsnä olivat kaikkien kausien osallistujat, tuotantotiimin edustajat ja jopa sarjan ulkopuolella toisensa löytäneet onnekkaat. Puhuttavaa riitti ja skumppaa kului. Pikkutunneilla päädyimme perustamaan entisten vaimojen klubin, luottamuksen piirin, jonka suojissa voi jakaa nekin salaisuudet, joista ei ole kenellekään kehdannut kertoa. Tunnustaa totuudet, jotka jätettiin tietoisesti kulissien taakse. Kuulostakoon kliseiseltä, mutta ulkopuolinen ei mitenkään voi ymmärtää, millaisesta myräkästä olemme selviytyneet. Kalenterit kaivettiin välittömästi esiin ja ensimmäinen tapaaminen merkittiin joulukuulle.
Flunssa verotti osallistujamäärää ja lopulta keittiössäni istui neljä seitsemästä eron yhdistämästä naisesta. Söimme, joimme ja puhuimme kokemastamme. Ensikohtaamisista, kemiasta, hyväksynnästä, kosketuksesta, otsikoista, näkökulmista, taustoista, syistä ja seurauksista.
Lautasille lusikoitiin lämmintä brie-juustoa, hilloja, hedelmiä, gluteenitonta saaristolaisleipää, kylmäsavulohitahnaa ja suklaapoppareita. Siinä sivussa tyhjensimme muutaman kuohuvan pullon. Vertailimme makuja ja teimme sokkotestejä. Vielä yhden aikaan istuimme kynttilöiden valaistun pöydän ääressä ja paransimme maailmaamme.
Illan aikana selvisi, että yksi meistä on ollut aikanaan Alkossa töissä. Vertaistuen ja paremman maailman lisäksi saimme siis asiantuntevan opastuksen kuohuviinien ominaisuuksiin ja niiden tunnistamiseen. Tästä intoutuneina kaadoimme identtisiin laseihin kahta erityyppistä kuplivaa ja maistelimme niitä silmät suljettuina. Sokkotastingiin valittiin entisen alkolaisen suosituksesta Zonin Prosecco* ja Gisselbrecht Crémant d’Alsace*.
Tankeissa kypsytetyn proseccon ja samppanjamenetelmällä valmistetun crémant d’Alsacen erottaminen oli yllättävän helppoa. Sokkona maistellessa proseccon päärynäisyys korostui sekä tuoksussa että maussa ja crémantin kuplat olivat aivan omaa luokkaansa. Näistä kahdesta jälkimmäinen on ehdottomasti oma suosikkini. Hienostunut, mutta ei pröystäilevä.
Ja nyt ne otsikon lupaamat vinkit vuodenvaihteeseen: Gisselbrecht Crémant d’Alsace on mainio vaihtoehto uudenvuoden juhlapöytään, kuten myös Hannan soppa -blogista lainattu, juhlavasti koristeltu ja kokonaisena paistettu brie-juusto. Entisten vaimojen klubi suosittelee.
Uunissa paistettu brie-juusto
iso kiekko brie-juustoa
1,5 dl manteleita
2 dl (jäisiä) karpaloita ja/tai puolukoita
1 oksa rosmariinia
1 rkl hunajaa
Lämmitä uuni 200 asteeseen. Brie-kiekko on yleensä pakattu pyöreään rasiaan, jonka materiaali muistuttaa puuta. Ota kansi pois ja paista juusto rasiassaan leivinpaperin päällä. Ota brie-juusto uunista n. 10 minuutin kuluttua, kun se on täysin pehmeää. Pehmeyttä voit tunnustella sormin, huomaat kyllä, jos juusto vaatii vielä hetken uunin lämpöä.
Pieni mantelit ja paahda niitä kuivalla paistinpannulla, kunnes ne saavat väriä. Kaada pannulle (jäiset) karpalot ja rosmariinin oksa. Sekoittele, vähennä lämpöä ja hauduta muutama minuutti. Ei haittaa, vaikka marjat vähän muhjaantuisivat.
Irrota puinen vanne brie-juuston ympäriltä, käytä apuna veistä tai saksia. Juuston alla olevaa kiekkoa ei tarvitse poistaa, vaan voit nostaa juuston sellaisenaan tarjoilulautaselle. Kumoa manteli-karpaloseos juusto päälle ja viimeistele juoksevalla hunajalla. Voit lusikoida sulaa brie-juustoa lautaselle tai dipata sitä leivänpaloilla suoraan suuhun.
Kaada kaveriksi kuohuvaa ja kutsu pöydän ympärille liuta ystäviä – eronneita, karanneita tai parisuhteellisia – ja takaan, että maailma on jälleen piirun verran parempi paikka.
*Sokkotestatut kuohuviinit tarjosi Juomavinkki.