rakkaus

Mies keittiössäni

/ piapas / 13 kommenttia

Kieli poskessa yleistäen elämäni miesten suhtautumisen ruokaan voi jakaa karkeasti neljään. On niitä miehiä, joille on aivan sama, mitä he syövät, sillä ruoka on vain pakollinen päivittäinen paha. Kaikkein mieluiten he nielaisisivat kaikki ravintoarvot täyttävän pillerin, jos sellainen olisi keksitty. Maku on toisarvoinen asia. Sitten on niitä, jotka tykkäävät kyllä syödä, mutta ruuan laadulla ei ole merkitystä. Pääasia, että mättöä on riittävästi. Siksipä mäkkäri, lähipizzeria, kebapkiskat ja kaupan eineshyllyjen ja pakastealtaiden tarjonta riittävät. Joskus ehkä repäistään ja käydään Rossossa pihvillä. Kolmas miestyyppi arvostaa hyvää ja vaivalla tehtyä sapuskaa, mutta ei halua, ehdi tai osaa kokata itse. Sekin on ihan jees. Mutta onneksi on myös niitä, jotka rakastavat ruokaa ja ovat halunneet opetella keittämisen jalon taidon. Tekevät ja uskaltavat, vaikka menisi pieleen, kokeilevat ja haastavat itsensä myös keittiön puolella.

kattauskahdelle

En oikeastaan edes tiennyt etsiväni ruuanlaittotaitoista miestä, eikä se todellakaan ole koskaan ollut kynnyskysymys deittaillessa. Mielihyvin puuhailen itse keittiössä ja jätän miesten hommat kaksilahkeisten hoidettaviksi.  Sillä vaikka haluankin elää henkisesti tasa-arvoisessa parisuhteessa, perinteiset sukupuoliroolit kotitöissä ovat ihan ok. Näin ajattelin pitkään. Sitten kävikin niin, että kokkaava mies ihan odottamatta käveli keittiööni. Vihdoin ymmärsin asioiden oikean laidan! Kun iltapalaksi taiotaan käden käänteessä täytetty nyhtöpossuleipä (koska pari päivää aiemmin mies huvikseen kypsytteli possua uunissa neljä tuntia) tai kun illalliseksi valmistuu kokonainen luomukana käsittämättömän pehmeäksi hautuneena (koska keittokirjasta löytyi ohje, jota oli pakko kokeilla). Kun miehen jääkaapista löytyy kuutta erilaista sinappia (koska onhan näitä testattava) tai kun itse aamukoomailee hammaspesulla ja keittiössä pakataan sillä välin eväskori (koska eikö aamiainen olekin kivempi syödä rantakallioilla?). Kun leipätaikina vaivataan iskuporakoneella (koska miksei?) ja kun voi puhua koko illan silmät loistaen pastakastikkeiden koostumuksesta, tomaattimurskien makueroista, ravintolapäivästä, mustikoiden poimimisesta, Helsingin ravintolatarjonnasta, parvekepuutarhan hyvinvoinnista, ruisleivän leipomisesta, sisäelimien edullisuudesta, jälkkäriresepteistä ja kokkauskursseista, eikä sitä toista kyllästytä yhtään. Päinvastoin – se puhuu päälle, koska on niin innoissaan. Väistämättä herää ajatus, että tästä on pidettävä kiinni. Pitkään ja lujaa.

 

43. hääpäivä

/ piapas / 9 kommenttia

Kahden vuoden kuluttua vanhempani juhlivat safiirihäitä. On käsittämätöntä ajatella, että kaksi ihmistä ovat pysyneet yhdessä ja jaksaneet toisiaan jo 43 vuotta. Ihastuneet, rakastuneet, saaneet ja kasvattaneet neljä lasta, yrittäneet, onnistuneet, lyöneet päätään seinään, nauraneet, itkeneet, ja siitä huolimatta jatkaneet. Koska ovat tahtoneet. Tässä perspektiivissä oma parisuhdehistoriani on pientä puuhastelua. Onneksi eliniän ennuste on lupaava, minullakin on vielä mahdollisuus neljäkymmentävuotiseen yhteiseloon.

Aikuistuttuamme me tyttäret olemme heränneet arvostamaan vanhempiemme tahdon voimaa ja monikymmenvuotista parisuhdetta, jossa edelleen halataan, puhutaan ja pussataan. Ikävöidään ja ollaan ylpeitä puolison saavutuksista. Tsempataan ja seisotaan toisen takana, vaikka mikä olisi.

image

Siksi tänäkin vuonna halusin tehdä heidän hääpäivästään jollain lailla spesiaalin. Muistaa jollain tavalla, ihan vaikka pienestikin. Ostin kalatiskistä kilon ahvenia ja kolusin kotimetsien kantarelli- ja mustikka-apajat. Istutin juhlakalut kotitalonsa terassille ja tarjoilin lasin kuohuvaa, rakkaudella haudutettua ahvenpataa ja jäätelöä tuoreiden marjojen kera jälkiruuaksi.

image

kalapata

ps. Myönnettäköön, että pääkokkina tällä juhlaillallisella hääri eräs hyvinkin potentiaalinen vävyehdokas, mutta siitä lisää joskus myöhemmin. 😉

Maalaismaisemaa en saata unohtaa

/ piapas / 2 kommenttia

Viime viikon vietin pyörän pakkarilla. Mittariin tuli 1200 km kiemuraisia kyläteitä ja mutkaista asfalttia iloisessa Itä-Suomessa. Yövyimme ystävien mökeillä ja sukulaisten nurkissa, pysähdyimme jäätelökiskan lipan alle pitämään sadetta ja litkimme punaviiniä auringon laskiessa tumman metsän taa.

Näin pitkää matkaa en ole aiemmin viettänyt kyytiläisenä, ilmavirran pauhatessa korvissa ja moottorin murahdellessa 1400-kuutioisen menopelin penkin alla. Näkymä pelkääjän paikalta oli enimmäkseen tämä:

Takaraivo

Kuitenkin, kun käänsi päätään, koivikot ja peltoaukeat kiisivät ohi, järvivesi kimmelsi, aurinko paistoi ja vettä tuli välillä kuin aisaa. Maisemat vaihtuivat, mutta jokin pysyi: itäisen Suomen pikkukylät toistuivat teiden varsilla toinen toistaan idyllisempinä. Punaiset torpat vastaleikatun nurmikon ympäröiminä, puilla lämpiävät pihasaunat, halkopinot, lehmät ja lampaat. Joka kerta, kun nenään leijui palavan puun tuoksu, teki mieli pysähtyä, sillä ihan varmasti jossain lämpesi sauna.

Kaiken tämän keskellä mieleen hiipi alakulo ja apeus. Kansallismaisemassa oli särö. Pikkukylien keskustat täyttyivät autioista ja pikku hiljaa rapistuvista tuvista. Kyläkoulujen portaat puskivat heinää ja mökkitiet olivat kasvaneet horsmaa jo lähes mahdottomiksi kulkea. Se ainoa puoti kymmenien kilometrien säteellä oli saanut laudat ikkunoihinsa. Elämästä kaupan kulmilla kertoivat enää haalistuneet teippaukset, markiisit ikkunoiden yläpuolella ja ruohon seasta pilkottavat pyörätelineet.

Kyläkauppa ei ole vain paikka, jossa tehdään päivittäiset ruokaostokset. Se on pienen maalaistaajaman keskus, jossa tapahtuu ja jonne tullaan päivittämään kuulumiset. Yhtä aikaa rauta-, kirja- ja lelukauppa. Jonne pääsee, vaikka ei omistaisi autoa tai pystyisi enää ajamaan sitä, ja joka pelastaa ja palvelee iltamyöhäänkin, kun vain koputtaa ovelle. Siksi oli surullista huomata, että näitä kauppoja ei kohta enää ole. Palvelut kuihtuvat ja kylät niiden mukana. Viimeksi eilen kuulin, että myös vanhempiani hyvin palvellut kyläkauppa on lopettanut. Saman kauppiaan kauppa-auto lakkasi kulkemasta jo pari vuotta sitten. Lähin ruokakauppa on nyt 30 kilometrin päässä.

Pyörän selässä on aikaa ajatella. Tämänkin postauksen idea syntyi siinä istuessa. Jälkeen päin harmittelen vain sitä, etten tajunnut pyytää kuskia pysähtymään hylättyjen kauppojen näyteikkunoiden ja kauppa-autojen edessä kuvaamista varten. Valokuvilla on todistusvoimaa, jota sanoilla ei ole. Seuraavalla kerralla pysähdyn.