Hynttyyt yhteen

Milloin me oikein päästään tenttaamaan sitä sun miestä?”, kysyi siskoni joskus syyskuussa. Osapuolet olivat toki tavanneet toisensa, mutta perusteellisempi tutustuminen odotti vielä sopivaa tilaisuutta. Lokakuun puolivälin viikonloppu oli kaikkien kalenterissa vapaana, joten tuumasta toimeen. Pöytä katettiin neljälle siskolle ja piinapenkki pöydän päässä varattiin hiillostettavalle lankoehdokkaalle. Jännitti. Pikkusiskojen mielipiteillä on suuri merkitys.

image

Alkudrinksujen jälkeen me tytöt hipsimme taloyhtiön kattosaunalle tulkitsemaan tilannetta naisten kesken. Löylyttelyn aikana lankokandidaatti huhki hellan ääressä, ja saunanraikkaat siskokset pääsivät valmiiseen pöytään. Kaali-granaattiomenasalaatti, voissa pyöräytetyt ja ilmakuivattuun kinkkuun käärityt kaneliset persimonit, liekitetty broilerinmaksa ja omena-mascarpone-pekaanisyllabub katosivat nopeasti parempiin suihin, keittotaidosta mies sai kympin. Lusikoiden kilistessä jälkiruokamaljoissa grillin hiilet hehkuivat edelleen kuumina. Tykkäätkö joulusta? Millaisia sun sisarukset on? Lasketteletko? Ootko koskaan purjehtinut? Milloin sun edellinen parisuhde päättyi?

image

Piinattava pärjäsi hienosti. Kun aterian jälkeen viinihiprakassa kikattaen kuvasimme pähkähullua onnitteluvideota 70-vuotta täyttävälle äidille, päällämme äidin vanhat 1960–70-lukujen retrovaatteet, mieskin nauroi katketakseen. Viimeistään silloin olin varma.

image

Niinpä viikko sitten mies tyhjensi poikamieskämppänsä ja kantoi loputkin kenkänsä mun eteiseen. Olutlaseille raivattiin kaappitilaa ja mopovermeille etsittiin paikka varastosta. Keittiön varustus täydentyi salaattilingolla, painekattilalla ja digitaalisella vaa’alla sekä lukemattomilla öljy- ja etikkapulloilla. Keittokirjatkin lisääntyivät.

WP_20151130_19_17_24_Pro

Kinastelu vessanpöntön renkaasta voi alkaa. 🙂

WP_20151130_19_21_23_Pro

Rakkautta ruiskuoressa

En unohtanut eilistä isänpäivää, vaikka postausta aiheesta en varsinaisena päivänä kirjoittanutkaan. Meidän perheessä isänpäivä on joka päivä, eikä marraskuun toista sunnuntaita siksi erityisemmin juhlisteta. Muistetaan toki, soitellaan puolin ja toisin, onnitellaan ja kysellään kuulumiset. Pieni lahjakin oli siskojen kanssa juonittu, mutta siinä kaikki.

Minulla on rakastava ja ihana isä. Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita. Tulin tästä pykälän verran tietoisemmaksi, kun silmiini osui koskettava somepäivitys eilisestä. Siitä, kuinka raastavaa on lukea toisien hehkuttamaa isyyden onnea, kun omassa mielessä päivä saattaa herättää täysin päinvastaisia tunteita. Tahattomasti lapsettoman suunnatonta surua, poisnukkuneen isän kipeää kaipausta, kadonneen isäsuhteen ikävöintiä tai elämänmittaisen isättömyyden käsittämättömän suurta tyhjyyttä.

Luettuani muistin lyhyen hetken parin vuoden takaa. Tärkeän ihmisen, jolle isänpäivä ei todellakaan ollut se helpoin ja mukavin marraskuun päivistä. Mietin silloin, miten voisin ilahduttaa ja lohduttaakin. Oivalsin, avasin jauhopussin ja ryhdyin toimeen. En tiennyt hänen päivän ohjelmastaan, enkä siitä onko hän edes kotona. Siitä huolimatta kipusin kerrostalorappuun oikealle ovelle ja rimputin ovikelloa. Taisin kurkistaa postiluukustakin. Onneksi laukun pohjalla oli kynä ja paperia. Jätin rasian oven eteen, kirjoitin sen päälle pienen piristävän kirjelappusen ja toivoin, että naapurit eivät uteliaisuuksissaan pilaisi yllätystä. Illalla sain viestin: Kiitos. Eleesi oli erittäin koskettava ja piirakat hyviä. Made my day.

Rasiassa oli lempeydellä leipomiani karjalanpiirakoita, rakkautta käärittynä ruiskuoreen. Sittemmin olemme eksyneet elämän poluilla eri suuntiin, enkä tiedä, miten ja millä fiiliksillä hän vietti eilisen. Sydämestäni toivon, että kaikki on paremmin kuin hyvin.

Kun sanoja ei löydy, pienillä teoilla saa aikaan ihmeitä. Muulloinkin kuin isänpäivänä.

piirakat

ps. Kiitos inspiraatiosta Milla!

Ekoilla treffeillä

Viimeisen kolmen vuoden aikana olen käynyt kymmenillä ensitreffeillä. Olen sopinut kohtaamisia kahviloihin ja baareihin, istunut hermostuneena pöydän toisella puolen, deittaillut lenkkipolulla, rantakallioilla, terassilla ja elokuvissa, alttaria unohtamatta. Olen syönyt simpukoita, blinejä, pastaa, sushia, hampurilaisia, salaattia, juustoja, eväsvoileipiä, leivoksia, karkkia ja popcornia, kumonnut kymmeniä mukillisia kaakaota, kuumaa mehua, höyryävää glögiä ja teetä ja nauttinut lukemattomia lasillisia kylmää siideriä, kuplivaa samppanjaa, skumppaa, viiniä ja joskus oluttakin. Olen jännittänyt, uskonut ja toivonut, välillä pettynyt, mutta myös yllättynyt ja ihastunut.

WP_20140904_19_13_04_Pro

En muista ensikohtaamista, jota olisin jälkikäteen katunut, eikä yksikään minuutti tai tunti ole mennyt hukkaan. Ei silloin, kun mies ei vastannut mielikuvia, tai silloin kun deitti oli nauttinut pari rohkaisuryyppyä liikaa. Eikä varsinkaan silloin, kun alttarilla kaiken kansan edessä kohtaamani kumppani osoittautuikin vain hyväksi ystäväksi. Kaikesta oppii ja kokemukset kirkastavat kuvaa siitä, millaisia ominaisuuksia kumppanissa arvostaa ja mitä parisuhteelta haluaa.

Aina olen yrittänyt olla oma itseni. Hermostuneena höpöttävä, hiljaisina hetkinä rohkaisevasti hymyilevä, huonoa huumoria viljelevä, hurmaava oma itseni. Olen saanut kuulla olevani mahtava tyyppi, ihana ihminen ja kiva tyttö. Iloinen, hauska ja kauniskin. Siitä huolimatta kemia puuttuu, tunteet eivät roihua eikä kipinää löydy. Samoihin pikaisiin johtopäätöksiin olen syyllistynyt itsekin. Olen nirsoillut, etsinyt vikoja ja vetänyt kaverikortin hihasta, useammin kuin kerran ja joskus liiankin helposti. Kieltäytynyt toisista tai kolmansista treffeistä, koska intuitio sanoo niin. Kerännyt rohkeutta sanoa suoraan, etenkin silloin kun toinen tuntuu jo ihastuneen.

WP_20150727_19_07_02_Pro

Olen tapaillut, deittaillut, nähnyt ihan vaan kaveripohjalta, arponut missä mennään ja yrittänyt lukea ajatuksia. Kirjautunut tinderiin ja poistanut sovelluksen heti seuraavalla viikolla. Keksinyt syitä ja perusteluja sille, miksi mies ei vastaa tekstiviestiin, pitänyt toivoa yllä, odottanut muina naisina ja vakuutellut, ettei tunnu missään. Heittänyt toivon, avautunut ystäville, itkenyt olkaa vasten, keräillyt itsetunnon rippeet, uskonut ja toivonut uudelleen.

Kuulostaako tutulta?

Älä luovu toivosta. Kaiken tuon jälkeen saattaa saapua se ilta, kun lähdet ekoille treffeille vain siksi, ettei ole parempaakaan tekemistä. Et jaksa panostaa pukeutumiseen tai meikkaamiseen, koska tuskinpa tämäkään tapaaminen mihinkään johtaa. Kaarrat fillarilla lähikuppilan pihaan, näet hymyilevät kasvot ja baaritiskillä huomaat, että tykkäätte samasta oluesta. Sellaisesta, josta moni ei edes tiedä. Siinä hetkessä tajuat, että tämä saattaa olla yhteisen tarinan ensimmäinen luku, varovasti lepattava liekki, jolla on kaikki mahdollisuudet kasvaa kauan kaivatuksi roihuksi. Ihan pyytämättä ja yllättäen.

Toivoa on. Aina.