Kesäisiä kotimaan kohteita – Suomi-neito päästä varpaisiin

Tänään päivä on Helsingissä 18 minuutin verran yötä pidempi, hurraa! Vaikka kuinka pidänkin armollisesta pimeydestä, hämäränhyssyssä hyggeilystä, takkatulesta ja kynttilöistä, iloitsen, kun valo vihdoin voittaa. Vihreä valloittaa kaupungin ja aurinko sulattaa jäyhimmätkin sydämet.

Lisääntyvä valo saa paitsi haaveilemaan keväästä ja kesästä, myös suunnittelemaan tulevaa. Nälkä todellakin kasvaa syödessä, sen olen todennut tutustuessani tänä keväänä useaan uuteen matkablogiin. Vaikka lukkoon on lyöty matkoja maailman muihin kolkkiin, houkuttelevat myös Irlanti, Patagonia, Japani, Australia ja Portugali, vain muutamia mainitakseni. Kyseisiä kohteita en pääse yliviivaamaan listalta vielä tänä vuonna, mutta jonain päivänä, ihan varmasti.

kumpupilvet

Kotimaan ämpärilista on yhtä pitkä, ellei jopa pitempi. Suomi-neito kutsuu ja minä vastaan huutoon rinta rottingilla. Suunnittelen kesälle reissuja ja retkiä, lyhyitä hetkiä, luonnossa, Lapissa, merellä ja metsissä. En lähde merta edemmäs kalaan, vaan teen kaikkeni nähdäkseni metsän puilta. Sillä piilotettuja aarteita, niitä Suomi-neidon helmoista, hihansuista ja lanteilta löytyy lukemattomia. Vuodelle 2017 valitsen jalokivistä viisi.

1. Utö

Utö on Suomen ulkosaariston eteläisin asuttu saari, jossa olen käynyt kerran tai kaksi 1990-luvulla. Ikä alkoi silloin ykkösellä ja 27-jalkaisessa purjeveneessä riehui lisäkseni kolme muuta riiviötä. Muistan reissuista lähinnä kiviset rannat, punavalkoisen majakan, kalastajan myymän savukampelan ja aamulla sataman kioskista haetut tuoreet sämpylät. Haluan aikuisen näkökulman saareen. Ei ahdasta ja aalloilla keinuvaa pikkuvenettä, vaan tilava aamiaismajoitus ja maata jalkojen alla. Aava vesi, kirkuvat lokit ja suolainen merituuli, mitä sitä ihminen muuta tarvitsee?

Kuva: Tuomas Romu / fi.wikipedia / CC BY 2.5

2. Saimaa

Pelkään syviä vesiä, mutta hakeudun silti niiden ääreen. Haluan mökkeilemään Saimaan saareen, pikkuiseen torppaan, kauaksi kavalasta maailmasta. Tahdon onkia, uida, saunoa, lukea, grillata ja vain olla. Soudella nousevien ukkospilvien pimentäessä taivaan, huljutella varpaita linnunmaidon lämpöisessä järvivedessä, ihailla lumpeita, seistä kesäsateessa ja seurata joutsenpariskunnan soidinmenoja. Jospa vihdoinkin bongaisin saimaannorpan.

3. Karhunkierros

Vaelluskengät ovat pölyttyneet kellarivarastossa kohta kuuden vuoden ajan. Viimeksi niillä on koluttu Kolin vaaroja ja kallioita liian pitkällä päiväretkellä, jonka vain kokematon retkeilijä osaa suunnitella. On aika vetää kengät jalkaan ja panna vaellustaidot testiin. Itärajan tuntumassa, Sallan ja Kuusamon välissä on maamme suosituin vaellusreitti, 82 kilometria pitkä, Oulankajokea myötäilevä Karhunkierros. Saman reitin ovat taivaltaneet aikanaan myös vanhempani, joten veri velvoittaa. Huikeilla maisemilla saattaa myös olla osuutta unelmaan.

karhunkierros kiutaköngäs

Kuva: Jochen.wurster / CC-BY-SA-3.0 / via Wikimedia Commons

4. Nuorgam ja Jäämeri

Olen asunut lapsuuteni Lapin läänin alueella, mutta en ole koskaan nähnyt Jäämerta. Olen houkutellut meillä asuvaa motoristia lähtemään kanssani kaksi päällä pohjoiseen. Ensin autojunalla Kemijärvelle ja siitä pyörällä perille saakka. Toistaiseksi mies ei ole lämmennyt, mutta väsytystaistelu jatkuu.

5. Rovaniemi

Olen elänyt jo hyvän aikaa jonkinlaisessa nostalgian nostattamassa aallossa. Haluan nähdä, kokea ja dokumentoida paikkoja, joissa olen asunut, elänyt ja viettänyt viikkoja tai vuosia elämästäni. Siksi haluan palata Rovaniemelle. Rautiosaareen, Leipeelle, Muurolaan, Syväsenvaaraan ja Ylikylään. Tahdon kuvata kotitalot, tallentaa koulunpihat ja piirtää paperille kaiken minkä muistan. Toivottavasti jo tänä kesänä.

varpaat matolla

Minne sinä matkaat tänä kesänä?

Hiihtokilpailujen viimeinen – tasatyöntöä Tiaissärkän laavulle ja takaisin

Olen voittanut koulun hiihtokilpailuista kaksi hopealusikkaa. Niihin on kaiverrettu palkintosija – ensimmäisellä luokalla kolmas ja toisella viides. Pienen kyläkoulun luokkakoot olivat pieniä. Meidän luokalla oli viisi oppilasta. Ensimmäisissä kisoissa luokkakavereista kaksi oli sairaana. Vaikka olin viimeinen, sain silti hopeisen lusikan. Ihan kiva.

tiaissärkän laavu sukset

Kivaa kilpaileminen ei silti ollut. Tuskanhiki helmeili otsalla, kun yritin lykkiä maaliin mahdollisimman nopeasti suksilla, jotka eivät luistaneet. Vääränlainen sukka oli hiertänyt rakon kantapäähän jo ensimmäisen vartin aikana. En muista kuinka monta kilometria latu oli pitkä, mutta sen muistan, että jouduin antamaan latua kaikille takaa tuleville ja tiesin varsin hyvin, ettei minusta todellakaan tule uutta Marja-Liisa Kirvesniemeä.

mäntymetsä

En inhonnut hiihtämistä, mutta inhosin sitä, että lajissa oli pakko kilpailla. Olin hidas ja teknisesti taitamaton. Luisteluhiihtoa en oppinut koskaan kunnolla, en vaikka opettaja antoi lisäopetusta omalla ajallaan.

tiaissärkän laavu

Ala-asteen jälkeen ei onneksi ole tarvinnut kilpailla. Olen oppinut nauttimaan hiihtämisestä omaan tahtiin, välillä vuorovedoin, toisinaan tasatyönnöin. Haluan hiihtää hiljaa, jotta ehdin katsella ympärilleni. Huomata jäniksen jäljet hangella, kuulla talitiaisen kevätlaulun, ihailla lumen kimallusta ja nähdä naavan puissa. Aikataulua rajoittavat korkeintaan latukahvilan aukioloajat.

rauasjoki

Mies on meistä se innokkaampi hiihtäjä. Hänen kanssaan lähden ladulle mielelläni. Minä pidän perää, hän sivakoi sukset suhisten edellä. Tänä viikonloppuna hiihtelimme lainavälineillä, minulla anoppiehdokkaan kaksi kokoa liian suuret monot, miehellä jalassa isänsä vastaavat. Hyvin sujui silti, rakoiltakin vältyttiin, kun jalkaan oli vedetty kolmet sukat päällekkäin.

tiaissärkän laavu

Pohjois-Karjalan sydämessä, Kolin kupeessa sijaitsee useita luontokohteita, joista lähinnä miehen kotipaikkaa sijaitsee Viklinrimmin Natura 2000 -alue. Kesäisin Viklinrimmillä kulkee helppo, edestakainen patikointireitti, jonka pituus on 4 kilometriä suuntaansa. Reitti alkaa Metsähallituksen ylläpitämältä Tiaissärkän laavulta, joka sijaitsee kapean Rauanjoen rantatörmällä. Talvisin laavulle pääsee hiihtämällä naapuruston yhdessä ylläpitämää latua pitkin.

tiaissärkän laavu

Hämmästelen metsiimme piiloutuneiden laavujen laatua ja hyvää kuntoa joka kerta. Viimeaikaiset uutisoinnit hätkähdyttivät, mutta Tiaissärkän laavu on säästynyt ilkivallalta. Puuvaja oli täynnä ja sivummalla seisoi siisti kuivakäymälä. Itse laavurakennus oli puhdas, jopa laavun ylälaitaan kiinnitetyt hyttysverkot olivat tallella.

laavun tulipaikka

Kätevä mies sytytti tulet alta aikayksikön ja pian tirisivät juustomakkarat ritilällä. Nuotiopaikan penkit ja retkipöytä olivat lumen ja jään peitossa, mutta onneksi tulet lämmittivät myös laavun laidalla istujaa. Joenmutka oli vielä umpijäässä, vaikka aurinkoisena kevätpäivänä mittarin elohopea nousi peräti viiteen asteeseen.

viklinrimpi

Paluumatkalla jalat alkavat jo anoa armoa, onneksi aurinko on painunut metsän taa, ilma pakastunut ja varjoon jäänyt latu liukas. Autoon noustessa askel on raskas. Talven ensimmäinen hiihtoreissu vaatii näköjään veronsa. Anoppilassa odottaa valmis pöytä ja puulämmitteinen sauna. Kaukana on hiihtokilpailujen viimeisen sijan häpeä.

Joulukalenteri – luukku 20: joululaulujen harvinaiset helmet

Olen monena jouluna miettinyt, miksi jotkut joululaulut koskettavat ja toiset eivät. Miksi tietyt kappaleet läikähtelevät lämpimänä rinnassa, toisten biisien valuessa kuin vesi hanhen selästä, vaikka sanat ja sävel olisivat kuinka tutut, melankoliset ja sielua riipivät?

20. luukku

Luulen ratkaisseeni mysteerin. Kun ryhdyin etsimään YouTubesta ja Spotifysta suosikkijoululaulujani tätä blogipostausta varten, yllätyin itsekin. Kaikki ne löytyvät kahdelta 1970-luvulla julkaistulta vinyylilevyltä: Soiva joulumaa ja Soiva joulukalenteri. Ratkaisun ydin taitaa olla tässä.

Levyt ovat tulleet myyntiin vuonna 1978. Olen syntynyt 1976, joten taitaapa olla niin, että nämä ovat niitä joululauluja, jotka rahisivat levysoittimessa ja raikasivat radiossa koko lapsuuteni ajan. Kaiken lisäksi Soiva joulukalenteri oli omassa levyhyllyssämme. Levynkannessa oli 24 luukkua, joita muistan lapsena availleeni.

soiva joulukalenteri

Virve Rostin Jos joulua ei tänä vuonna tulekaan, Ragni Malmstenin Metsän joulu ja Brita Koivusen Siitä tuntee joulun vievät siis minut takaisin lapsuuteen. Kun joulupukki vielä oli olemassa ja jokainen joulu oli valkoinen. Kun neljä alle kouluikäistä lasta pyörivät jaloissa ja jouluaatot vietettiin Sallan mummolassa.

Samaan kategoriaan kuuluvat Taiskan Kukkurinmäen joulupolkka, Irwinin Jos joulupukki pikkuveljen tuo ja Dannyn ja Armin Joulu ainainen. Miten suuren muistijäljen lapsuuden jouluhitit jättävätkään mieleen ja kehoon! Kun kuulen Erkki Liikasen Joulu metsämaille saapui-kappaleen ensimmäiset tahdit radiosta jotain lämmintä sisälläni liikahtaa, kylmät väreet kulkevat selkäpiitä pitkin ja pala nousee kurkkuun. Viimeistään silloin joulu tuntuu joululta.

soiva joulumaa

Kaikki kappaleet ovat suomalaista laatutyötä, mm. Junnu Vainion sanoja ja Veikko Samulin säveliä, jotka pyörivät edelleen radioiden soittolistoilta lähes 40 vuoden jälkeen. Yllätyksekseni löysin molemmat levyt myös Spotifysta. Enää ei siis tarvitse odottaa milloin toimittaja ymmärtää soittaa minun joululauluklassikkoni, voin soittaa Eila Pienimäkeä ja Sing Song Sistersiä juuri silloin kun haluan!

New Kids on the Blockin joululevy

On meidän perheellä toki tuoreempiakin suosikkeja. Yksi niistä on New Kids on the Blockin joululevy etäisenä kaikuna ysäriltä, kun isosiskojen huone oli tapetoitu Joen ja Jordanin kuvilla. Sanat osaamme edelleen ulkoa, mitenköhän senkin muistikapasiteetin saisi varattua jollekin tärkeämmälle toiminnalle?

Yksi rakkaimmista nykyjoululauluista, sellainen johon kyllästyn tuskin koskaan, on Rajattoman Ketun joululaulu. Hoilaamme siskojen kanssa kuorossa tenorisooloa, jossa kettu kysyy paimenelta Miiiiiistä meille tähti syntyi? Kun kappale soi kolmannen kerran putkeen, siipat pyörittelevät silmiään ja katoavat takavasemmalle puuhommiin.

rajattoman joululevy

Voi tätä nostalgisten muistojen määrää!