elämä

Läsnäolemisen sietämätön keveys – someriippuvaisen tunnustuksia

/ piapas / 18 kommenttia

Pitäiskö sun laittaa se kännykkä jo pois? Mentäiskö jo nukkumaan? Mikä siellä nyt on niin tärkeää? Näihin kysymyksiin ynähdän poissaolevia vastauksia ilta toisensa jälkeen. Tai sitten selitän, kuinka ihan nopeasti vielä tarkistan tykkäysten määrän tai blogin kävijätilastot. Snäppejä selaan vessassa, jotten häiritsisi. Tiedän itsekin, että perusteluni ovat hataralla pohjalla, mutta silti jatkan samaan malliin.

Viime viikkoina paljon porua herättänyt Helsingin kaupungin kampanja kritisoi vanhempien välinpitämättömyyttä. Kun nenä on kiinni kännykässä, ympäristö häviää hetkeksi ja yhteys ympärillä oleviin ihmisiin katoaa. Kamppiksen toteutuksesta voidaan olla montaa mieltä, mutta sen ytimessä on epämiellyttävä totuus. Suurin osa meistä on koukussa.

Mainoskatkolla tartun automaattisesti kapulaan ja tarkistan notifikaatiot. Hiljaisena hetkenä käsi hamuaa huomaamatta puhelinta. Tavallisena iltana selaan facebookia, instagramia ja blogijuttuja vähintään puolen tunnin välein. Jokainen viesti, tykkäys ja kommentti palkitsee ja aiheuttaa dopamiiniryöpyn aivoissa, sanovat tutkijat. Oikeassa ovat. Kännykästä on tullut minulle turvariepu.

Välinpitämättömyys on vaarallinen vieras. Se ei tyydy varastamaan yhteistä aikaa vain vanhempien ja lasten väliltä, se kuokkii kolmantena pyöränä myös parisuhteessa. Kännykän sinertävässä hohteessa ei näe, kuule eikä kohtaa ketään. On vain loputon määrä ihankohtia, ootahetkiä, joojoota, epämääräisiä ynähdyksiä ja ärsyyntyneitä äännähdyksiä. Sitten ihmetellään miten yhteinen aika on niin kortilla, miksei koskaan tehdä yhdessä mitään?

Meillä on lipaston laatikossa vihko, johon kirjataan kotona rempallaan olevat tai muuten huomiota vaativat asiat sitä mukaa kun ne mieleen tulevat. Parvekkeen ikkunalasien pesu, kellarivaraston hyllyn asennus, kuvausalustojen nikkarointi ja maalaus, vaatekaapin sisällön karsiminen jne. Alkuvuodesta vihkoon lisättiin kohta ”somesäännöt”.

Mitään konkreettista emme ole vielä saaneet sovittua. Kesäloman mökkiviikkoina noudatimme puolen tunnin periaatetta, päivässä oli siis korkeintaan 30 minuutin somehetki. Muuna aikana oli lupa reagoida vain puhelimen soimiseen tai siihen saapuneeseen viestiin. Arjessa on yritetty jättää kännykät makuuhuoneen ulkopuolelle, vaihtelevin tuloksin. Viime päivinä on ollut puhetta että pitäisi asettaa jokin kellonaika, jonka jälkeen läppäri, tabletti ja puhelin on jätettävä rauhaan.

Somerajojen asettaminen on bloggaajalle vaikeaa. En todellakaan halua olla se, joka kaivaa puhelimen tai kameran esiin ensimmäisenä joka tilanteessa. Se, jonka peukalo liikkuu tauotta ja kasvoille heijastuu kelmeä valo kahvilan sohvalla tai ravintolan pöydässä, vaikka vastapäätä istuu tärkeä ystävä tai se ihanista ihanin. Kuvamateriaalia on kuitenkin kerättävä, ilman valokuvia ei ole ruokablogia eikä päivitetä muitakaan siihen liittyviä kanavia. Täytyy olla aktiivinen, vastata kommentteihin, lukea muiden blogeja ja tykätä kollegoiden kuvista.

Kun asioista tekee julkista, paine tehdä niille jotain kasvaa. Niin toivon tapahtuvan nytkin. Myönnän, että olen someriippuvainen. Tiedän sen ilman testiäkin. Tiedän myös, että käyttäytymiseni häiritsee toista tässä taloudessa asuvaa. En osaa mennä nukkumaan tarkistamatta päivän blogitilastoja, vaikka en todellakaan tee tuolla tiedolla mitään klo 23:45. Dopamiinipiikit ryöpsähtelevät aivoissani, kun instakuvalle satelee tykkäyksiä tai Facebook-päivitykselle peukkuja. Vuorokauden viimeiset tunnit voisi varmasti viettää toisellakin tavalla.

Someaddiktin muotokuva

Nyt ovat hyvät neuvot kalliit. Pelkkä tahdon voima ei tunnu riittävän, tarvitaan konkreettisempia tapoja! Miten te olette onnistuneet rimpuilemaan irti ainaisesta älylaitteen hiplaamisesta?

ps. ruokatarinoihin ja keittokirjahaasteeseen palataan heti, kun pääsen täältä pohjoisesta takaisin piuhojen ja läppärin laturin luo. Malttakaa vielä hetki!

Pötköttelyä pöllölakanoissa – yöjunalla Lapin lumille

/ piapas / 8 kommenttia

Asuin suurimman osan lapsuudesta Rovaniemellä. Välimatkaa Helsinkiin oli 834 kilometriä. Kuopion mummolaan kilometrejä kertyi 511. Lappi oli onneksi lähellä, parissa tunnissa ajoi tunturiin. Ajomatka oli tarpeeksi lyhyt myös takapenkkiläisille, vaikka kysymysten määrä lienee ollut melkoinen. Ollaanko jo perillä? Kauanko vielä kestää? Siksi pidemmät matkat taitettiin usein junalla.

Sinivalkoisissa makuuvaunuissa oli kolme sänkyä päällekkäin. Ylin oli aivan katonrajassa ja minä halusin nukkua aina siinä. Villainen viltti pisteli, pussilakanoita ei 80-luvun makuuvaunuissa ollut nähtykään. Ihoa vasten oli lakana, jonka toinen pää käännettiin viltin päälle. Viltti oli harmaa, lakana valkoinen, kulmassa VR:n sininen logo.

makuuvaunujen infografiikkaa

Ravintolavaunu oli neljän lapsen perheelle liian kallis, joten omat eväät pakattiin aina mukaan. Eväspussit avattiin heti, kun juna lähti liikkeelle. Karjalanpiirakoita, voileipiä ja mehua. Jostain syystä mieleen on jäänyt erityisesti se kerta, kun äiti oli laittanut itse leipomiensa karjalanpiirakoiden päälle juuston sijasta kannuswurstia. Se oli murrosikäisen mielestä pyhäinhäväistys. Juustoa sen piti olla, pelkkää juustoa. Kun sitten loppujen lopuksi suostuin syömään makkaralla päällystetyn piirakan, pyysin toisenkin.

tauko tampereella

Vanhaan hyvään aikaan kiskojen kolke jatkui läpi rataverkon. Säännölliseen kolkkeeseen oli turvallista nukahtaa. Unen läpi saattoi kuulla asemien kuulutukset ja makuuvaunun käytävillä kävelevät makuuhyttinaapurit. Peitto oli raskas ja lämmin. Pissahätää pidäteltiin viimeiseen asti ja tietenkin se pahin hetki ajoittui aina aseman kohdalle. Vessanpöntön reiästä näkyi suoraan raiteille, se oli samaan aikaan jännittävää ja jotenkin ällöttävää. Kuinkahan moni nykypäivän lapsista ymmärtää sanonnan ”toimii kuin junan vessa?”

Yöjunalla ja eritoten makuuvaunuilla on edelleen erityinen paikka sydämessäni. Odotan melkein enemmän matkustamista makuuhytissä kuin saapumista tunturiin. Hytit ovat muuttuneet, mutta tunnelma on sama. Ohi kiitävät metsät, kiskojen satunnainen kolke, asemien valot.

ravintolavaunussa

Ravintolavaunussa uppo-oudot juttelevat keskenään ja mikrossa lämmitetyt ranskalaiset ovat nahkean sitkeitä. Samassa pöydässä istuva rouva tilaa lisää valkoviiniä. Viereinen seurue herkuttelee pihveillä. Me hipsimme hyttiin ja juomme pahvimukeista lasilliset punaista. Yömyssyjen jälkeen makaan mukavasti puhtaissa pöllölakanoissa, luen kirjaa pitkälle yöhön matkan taittuessa itsestään. Vessa on edelleen käytävällä, mutta pöntön reiästä ei enää näy raiteita.

pöllölakanat ja punaviini

Aamupalalla tarjoillaan ilmaista puuroa mustikkakeiton kera. Ikkunan toisella puolella hämärä alkaa valjeta. Räntä räiskii lasiin, mutta maa on valkoinen. Kemijärven asemalaituri on loskainen ja liukas. Odotamme bussia, joka vie meidät tunturiin. Tuntia myöhemmin astumme ulos linja-autosta, lunta sataa ja jalat uppoavat mökkitiellä melkein polvia myöten lumeen. On kuin kotiin tulisi.

askeleet hangessa

ps. Melkein myöhästyimme junasta ja siinä kiireessä kameran piuha unohtui kotiin. Pahoittelut siis huonosta kuvanlaadusta, se on yksin omenapuhelimen syytä. Kunnollisen kuvakavalkadin näette sitten, kun palaamme pohjoisesta.

Aloittelija blogiviidakossa – verkostoja ja vertaistukea

/ piapas / 16 kommenttia

Aloittelevalta bloggaajalta puuttuu ympäriltä yhteisö. Varsinkin silloin, kun blogi on itsenäinen, eikä kuulu minkään blogimedian piiriin, on vertaistukea vaikea löytää. Blogimedioiden suojiin taas pääsee vasta vakiintuneilla kävijämäärillä, laadukkailla kuvilla ja säännöllisellä sisällöntuottamisella. Näiden tavoitteiden saavuttaminen edellyttää monen kynnyksen ylittämistä ja ongelman selättämistä – useimmiten yksin.

Pian NOKIA Lumia 800_000829

Google on ystävämme, mutta se ei korvaa porukkaa, jonka kanssa voi pohtia ja yrittää ymmärtää bloggaamisen monimutkaista maailmaa. Jengiä, joka tajuaa, miten hidasta lukijamäärien kasvattaminen voi olla ja kuinka monta tuntia tekstien sorvaaminen viikosta vie. Vertaistukiryhmää, jossa voi pallotella ideoita ja keksiä uusia näkökulmia puhki kulutettuihin aiheisiin. Yhteisöä, jossa suunnitellaan tulevaa, ristiinlinkataan, kannustetaan, suositellaan, kommentoidaan, sparrataan ja kysytään tyhmiä kysymyksiä.

Tunti jos toinenkin on valunut hiekkaan, kun olen raapinut päätäni perusasioiden äärellä. Ovatko blogini teemat riittävän selkeitä? Kelpaavatko käsittelemättömät kuvat blogien kiiltokuvamaailmaan? Kannattaako henkilökohtaisista asioista kirjoittaa? Mikä on sopiva postaustahti? Mitä tunnuslukuja minun pitäisi tarkkailla ja analysoida? Kuinka hakukoneoptimointi toimii?

Juuri nyt painin teknisten yksityiskohtien parissa, sillä olen näinä päivinä siirtämässä blogiani ilmaisen wordpressin alta omalle palvelimelle. Myöhemmin tänä vuonna myös ulkoasuun tulee muutoksia. Hirvittää ja pelottaakin. Siirron ei pitäisi näkyä lukijoille millään tavalla, mutta mitä jos kaikki haihtuukin taivaan tuuliin, kun painan väärää nappia? Vaikuttaako muutos hakukoneen indeksointiin? Entä jos uusi ulkoasu ei miellytäkään muita kuin minua?

Pitäisi myös tietää millaista yhteistyötä kannattaa tehdä, kenen kanssa ja kuinka suurella korvauksella. Velvoittaako tuotelahja kirjoittamaan? Voiko sisältöyhteistyötä ehdottaa itse? Kuinka tietoisia yritykset ylipäätään ovat vaikuttajamarkkinoinnista? Kuinka pitkään on jaksettava vääntää rautalankaa, ennen kuin yhteistyökumppanit ymmärtävät, että 50 euron lahjakortilla ei leipää pöytään osteta?

Jos painiskelet samojen asioiden kanssa, ensiapu on lähellä! Valeäidin ansiokas selvitys sisältömarkkinoinnin lainalaisuuksista on ehkä selkokielisin teksti, jonka olen aiheesta koskaan lukenut. Yhteisöä kaipaavalle PING Helsingin Facebook-ryhmä saattaa olla oikea osoite, jossa pöhistään sisällöntuotannosta, vaikuttajamarkkinoinnin trendeistä ja alan ilmiöistä.

Mutta, mutta. Se lauma, johon aidosti tuntisin kuuluvani, uupuu edelleen. Se kotoisampi areena, jossa uskaltaisi kysyä mitä vaan tuntematta oloaan typeräksi tai noloksi. Se verkosto, jossa voisi jakaa tietoa avoimesti ja puhua siekailematta asioista niiden oikeilla nimillä – myös siitä suurimmasta tabusta: rahasta. Ja juoda siinä sivussa ehkä pari lasia pulloa viiniä ja parantaa maailma.

Hieman kateellisena seuraan sivusta toisten ruokabloggareiden illallisia, ravintolakerhoja ja kokoontumisia. Olisi varsin mukavaa istua yhteisen pöydän ääreen, tutustua uusiin kollegoihin ja muodostaa pieni blogiperhe. Jakaa kokemuksia ja taklata haasteita yhteisössä, jossa voi jauhaa bloggaamisesta aamun pikkutunneille. Jossa ketään ei haittaa, että ruoka jäähtyy ruokakuvia sommitellessa. Jossa pöytävaraus tehdään aina ikkunan viereen ja jonka kattauksiin jätetään aina tilaa kameralle.

#pingstudio

Osallistuin eilen historian ensimmäiseen #pingstudioon. Kuuntelin korvat höröllä minua kokeneempien ja viisaampien konkarivaikuttajien kokemuksia sisältömarkkinoinnin vaikuttavuudesta, blogiyhteistyön mitattavuudesta ja tubettamisen tuloksista. Kuulun uunituoreeseen PING Helsinki Ambassadors -verkostoon, iskujoukkoon, jonka tavoitteena on kaventaa kuilua sisällöntuottajien, vaikuttajamarkkinoinnin ja viestinnän ammattilaisten välillä. Olen ylpeä saadessani olla osa tätä mieletöntä joukkoa, mutta jokapäiväiselle blogivuoristoradalle kaipaisin kuitenkin kaltaistani seuraa, virtuaalisesti tai livenä.

Kuuleeko blogosfääri, löytyykö kohtalotovereita?